KuTu - Kulutusta tutkimassa

[kulutustatutkimassa]

Lähteet:

Lehtiniemi, T. 2019. Digitaalinen media ja yhteiskunta: Alustatoimijat ja datatalous, Digitaalisen yhteiskunnan rajapinnoilla -kurssin luentosarja. Helsingin yliopisto, Tiedekulma.

West, S. (2017). Data Capitalism: Redefining the Logics of Surveillance and Privacy. Business & Society 1–22.

[kulutustatutkimassa]

[kulutustatutkimassa]

Mystinen Airbnb

Jakamistaloudessa keskeistä on omistamisen sijaan mahdollisuus käyttää tuotteita ja palveluita; on esimerkiksi fiksua lainata autoa kaverille silloin, kun ei sitä itse tarvitse ja vastaavasti lainata kaverilta jotakin, mitä itse ei omista (Lampinen, 2019). Kaunis ajatus yhteisöllisyydestä ei kuitenkaan aina toteudu, koska joku voi esimerkiksi lainata aina muilta, vaikka ei tuo itse vastavuoroisesti ”yhteiseen pöytään” juuri mitään. Taloustieteilijälle jakamistalouden nyyttikestit kuulostavatkin hankalalta yhtälöltä; jos uskoo ihmisen rationaalisuuteen ja siten oman edun maksimointiin, voi jakamistalouden ”perusprinsiippien” haasteellisuuden todistaa helposti mm. peliteorian avulla. Kuitenkin monet alun perin jakamistalouden ideaan pohjautuvat alustat ovat 2020-luvulla merkittäviä toimijoita ja haastavat perinteiset liiketoimintamallit. Yksi näistä haastajista on Airbnb, jossa yksityiset henkilöt vuokraavat asuintiloja toisilleen.

Yle uutisoi vuonna 2019 Airbnb:n mahdollisesti nostavan kaupunkien vuokratasoja ja aiheuttavan taloyhtiöihin ylimääräisiä järjestyshäiriöitä. Vuokratason nousun nähtiin johtuvan asuntosijoittajien kiinnostuksesta vuokrata asuntonsa mieluummin lyhyt- kuin pitkäaikaisesti korkeampien vuokratuottojen vuoksi, mikä vähentää pitkäaikaisten vuokra-asuntojen tarjontaa markkinoilla ja nostaa hintoja. Yhteiskunnan rakenteiden näkökulmasta Airbnb on markkinahäirikkö, jota monet kaupungit ovat yrittäneet saada ruotuun mm. kiristämällä Airbnb-vuokrauksen sääntöjä. Sääntelyn kiristämisen ymmärtää, kun katsoo esimerkiksi Euroopan suurissa kaupungeissa olevien Airbnb kohteiden määrää; Amsterdam 20 000 kohdetta, Pariisi 60 000 kohdetta, Barcelona 20 000 kohdetta, Lontoo 77 000 kohdetta, muutamia mainitakseni. (Yle, 2019). Yle (2019) tuo artikkelissaan esille myös Euroopan komission vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen, jonka mukaan n. 43% Airbnb-vuokraajista vuokraa jotakin muuta kuin ykkös- tai kakkoskotiaan, ts. he ovat todennäköisesti asuntosijoittajia. Tätä taustaa vasten herää kysymys, mihin katosi se jakamistalouden lempeä ajatus yhteisöllisyydestä, jota Airbnb:n perustajat Brian Chesky ja Joe Gebbia harvoissa haastatteluissaan tuovat esille? Tästä kysymyksestä olisi ollut kiinnostunut myös YLE (2019), mutta perinteisesti Airbnb ei anna aiheeseen liittyen kommentteja eikä tälläkään kertaa vastannut haastattelupyyntöön. Airbnb ei myöskään julkaise toimintaansa liittyviä lukuja (esim. majoitusöiden määrää), koska se omien sanojensa mukaisesti haluaa suojella asiakkaidensa yksityisyyttä (Yle, 2019). Uteliaat voivat kuitenkin paneutua teemaan tarkemmin mm. Murray Coxin InsideAirbnb-sivuston avulla (http://insideairbnb.com), jonne ylläpitäjät keräävät dataa vuokraustoiminnasta ja sen laajuudesta eri kaupungeissa. Sivuston data on mielenkiintoista ja vaikka osa tiedoista on jo osin vanhentunutta/muuttunutta mm. korona pandemian vuoksi, asiasta kiinnostuneiden kannattaa käyttää sivuston selaisuun hetki tai kaksi vaikka iltapäiväkahvin yhteydessä.

Airbnb on varmastikin osalle sen käyttäjistä puhdasta liiketoimintaa, mutta vuokraustoimintaa liittyy myös mielenkiintoisia taloudellisia ja sosiaalisia kytköksiä, joita ei ehkä aina tule ajatelleeksi. Lampinen (2019) nostaa Tiedekulman puheenvuorossaan esille mm. Airbnb majoituksen hinnan määräytymisprosessiin liittyvän sosiaalisen aspektin. Hinnalla voidaan ohjata markkinaa ja sitä kuka majoituksen varaa; esimerkiksi nostamalla hinnan korkeaksi asiakkaiksi eivät todennäköisesti valikoidu vähävaraiset reppureissaajat. Taloustieteellisestä perspektiivistä katsoen tämä on täysin normaalia oman toiminnan suunnittelua, mutta jakamistalouteen liittyvään yhteisöllisyysnäkökulmaan teema istuu huonosti. Eikö tarkoituksena olekaan tavata mahdollisimman erilaisia ihmisiä? Lampisen (2019) tekemien tutkimusten mukaan ei. Majoittajat ohjaavat osin ehkä tiedostamattaan hinnoittelulla markkinaa siten, että asiakkaiksi valikoituvat melko samanlaiset henkilöt kuin he itse ovat. Tätä taustaa vasten Lampisen (2019) toteamus siitä, että alustan käyttö maksun suorittamiseen helpottaa sosiaalisen vuorovaikutuksen syntymistä ja kommunikoinnin rentoutta, tuntuu loogiselta. Kun majoittuu samanlaisten ihmisten kanssa kuin itse on, juttu luistaa eikä rahaa tule niin ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tulee ehkä tehtyä enemmän kauppaakin kuin muuten tekisi – vuokrataan nyt lisäksi vielä se polkupyöräkin. Lampisen & Cheshiren (2016) mukaan osapuolet yhdistävä alusta lisää myös turvallisuuden tunnetta sekä majoittajan että majoittujan näkökulmasta; kun hinta on sovittu ennakkoon eikä esimerkiksi tinkiminen ole paikan päällä enää mahdollista, voidaan keskittyä muihin asioihin. Vuorovaikutuksen rentouden näkökulmasta tämä on hyvin oleellinen tekijä.

Lampisen (2019) mukaan juuri tämä on jakamistalouden mielenkiintoinen ominaisuus; raha voi päätyä käyttäytymään eri tavoin kuin sosiaalitieteilijä tai taloustieteilijä voisivat olettaa. Itse taloustieteilijänä jäin pohtimaan, onko kyse silti vai vanhan asian uudelleen brändäämisestä? Hyvä myyjä tuntee markkinan, jossa toimii, hakeutuu tavalla tai toisella asiakaspotentiaalin luo, kartoittaa tarpeet, ehdottaa ratkaisua ja tekee kaupat, kun hetki on oikea. Airbnb:n taustalla on jo niin paljon liiketoiminnalle tyypillisiä rakenteita, että hieman asiaa kärjistäen voi kysyä, onko myyminen vain lanseerattu uudelleen nimellä, joka puhuttelee 2020-luvun hipsterisukupolvea paremmin? Onko jakamistaloudessa parempi kaiku?

InsideAirbnb -sivusto http://insideairbnb.com

Lampinen, A. (2019). Digitaalinen media ja yhteiskunta: Vuorovaikutus ja yhteistoiminta verkossa. Digitaalisen yhteiskunnan rajapinnoilla -kurssin luentosarja. Helsingin yliopisto, Tiedekulma.

Lampinen, A. & Cheshire, C. (2016). Hosting via Airbnb: Motivations and Financial Assurances in Monetized Network Hospitality. Conference Paper: Proceedings of the SIGCHI Conference on Human Factors in Computing Systems (CHI '16).

Yle. (2019). Airbnb nostaa vuokria ja lisää remuamista rapuissa – Kaupungit lisäisivät vastatoimia, mutta EU:n syytetään olevan jarruna. 16.12.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10646060

Kuva: Pixabay

[kulutustatutkimassa]

Äitien uudet markkinat

Nancy Baum (2015) keskittyy teoksessaan digiajan sosiaalisiin suhteisiin; niiden muodostumiseen ja dynamiikkaan, tekniikan mukanaan tuomiin esteisiin ja toisaalta uusiin mahdollisuuksiin. Baum kertoo myös runsaasti esimerkkejä, joiden avulla omaakin toimintaansa digitaalisissa verkoissa voi hyvin pohtia. Kirjassa käsitellään mm. digitaalisilla alustoilla syntyneitä suhteita, jotka ovat rakenteellisesti mahdollistettuja ja siten tavallaan olemassa, mutta joita ei ole kuitenkaan täysimääräisesti aktivoitu (eng. latent tie), esimerkkinä näistä piilevistä sidoksista mainitaan Facebook kavereiden kaverit. Piilevien, passiivisten suhteiden vastinparina voidaan ehkä nähdä Bauminkin mainitsema aktiivinen seuranhaku digitaalisilla alustoilla, jolloin alusta toimii työvälineenä suhteen aktivointiin. Baum nostaa esille ajan ilmiönä mm. aktiivisen parisuhteen hakemisen verkkoalustoilta ja sen, että näissä tilanteissa digitaalisella alustalla toimiminen voi tuntua jopa työltä siihen menevän suuren ajan ja energian vuoksi. Jäin pohtimaan Baumin esittämää dynamiikkaa ja erityisesti sitä, ovatko piilevät suhteet kuitenkaan aina tosiasiallisesti passiivisia ja toisaalta, liittyykö työläyden tunne digitaalisessa vuorovaikutuksessa pelkästään puolison hakemiseen? Onko olemassa alustoja, joissa nämä molemmat voivat toteutua yhtä aikaa?

Viime vuosina kierrätys ja käytetyn tavaran kauppa on noussut valtaisaan suosioon mm. Tori.fi:n kaltaisten alustojen ja Facebook kirpputorien yhteisöllisten ryhmien yleistyessä. Vertaiskauppa on avannut mahdollisuuksia myös täysin uusille käyttäjäryhmille, esimerkiksi pienten lasten äideille. Tehtyäni epätieteellistä kyselytutkimusta lähipiirissäni, huomasin ilmiön olevan odotettua suurempi ja suositumpi; kotiäideistä on tullut nykyajan osto- ja myyntiliikkeiden kauppiaita, joiden lastenvaatebusiness pyörii kuin hyrrä tuulessa, nopeasti ja osin odottamattomiin suuntiin. Keskisuuren kaupungin äidit vaikuttavat tuntevan toisensa ainakin etäisesti ja tietävät, keneltä kannattaa ostaa ja keneltä ei, kuka suosii käteiskauppaa, kenellä second hand vaatteet ovat laadukkaimmat ja kuka vastaa nopeimmin lisätiedusteluihin. Äidit suosittelevat toisiaan eri alustoilla ja jos olet oikein suosittu, saat 3v. Reino-Ilmarin kurahousut myytyä parempaan hintaan ja nopeammin kuin muut. Palatakseni Baumin (2015) esittelemiin piileviin suhteisiin ja toisaalta aktiiviseen seuranhakuun, käytettyjen lastenvaatteiden kauppa sisältää mielestäni piirteitä molemmista. Piileviä nämä suhteet ovat siksi, ettei juuri kukaan ole oikeasti kenenkään kaveri eikä yhteydenpitoa tapahdu kaupanteon ulkopuolella. Rakenne yhteydenpitoon olisi olemassa ja yksilöt tuntevat toisensa ainakin nimimerkin ja kuvan perusteella ja tietävät, minkä montako ja minkä ikäisiä lapsia kenelläkin myyjällä on (vrt Facebook kavereiden kaverit). Vaikka aitoja suhteita ei ehkä ole muodostunut, koko ajan kuitenkin aktiivisesti pyritään parantamaan omaa ”markkina-arvoa” ja luomaan uusia piileviä suhteita ja kontakteja ja tämä edellyttää välillä melko suurtakin työmäärää; omien tietojen tulee olla ajan tasalla, myytäviä tuotteita täytyy tulla markkinoilla säännöllisesti, tuotekuvien on oltava hyvälaatuisia ja oikeista kuvakulmista otettuja, hintojen on oltava kilpailukykyisiä verrattuna muihin toimijoihin ja jos aikoo saada suositteluja, on niitä annettava myös muille. Sounds like work. Mielenkiintoista on myös myyntitilanteisiin liittyvä luottamus; eräs ystäväni totesi, että hän jättää usein lastenvaatepussin omakotitalon kuistille, josta tuttu ostaja sen hakee ja jättää vastavuoroisesti pussiin sovitun summan rahaa. Kun digitaalisen alustan suhde on passiivinen ja piilevä ja tiedät ostajan olevan vain nimimerkki Marja B., mistä tämä luottamus toiseen ihmiseen kumpuaa? Periaatteessahan alustoilla annetut suosittelut ym. voisivat olla myös feikkiprofiilien tai bottien tekemiä ja moni tämän tiedostaakin, mutta sen ei anneta haitata kokonaisuutta. Miten perusturvallisuushakuisesta pienten lasten äidistä tulee digitaalisilla alustoilla riskinottaja? Ovatko syynä "äitihormonit", alustatoimijuuden koukuttavuus vai jokin muu tekijä, jota emme vielä täysin tunnista? Miten tätä ilmiötä tulisi tulkita?

Baum, N. (2015). Personal Connections in the Digital Age. Polity Press.

Kuva: Pixabay

[kulutustatutkimassa]

VideoScribe from Sparkol

Create your own professional, HD whiteboard videos really fast. Free trial available.

Profilityö pähkinän kuoressa!

[kulutustatutkimassa]

Häät 24/7 ja minä olen morsian!

Mitä on sosiaalisessa mediassa tehtävä profiilityö ja teenkö minäkin sitä? Kysymykseen olisi helppo vastata, että en tietenkään tee mitään profiilityötä, koska minä olen kaukaa kaunis ja läheltä todella hauska, ihana ja ennen kaikkea aito. Ei tarvetta profiilityölle! Totuus lienee kuitenkin jotakin muuta, ainakin osittain. Esimerkiksi Uski ja Lampinen (2016) ovat artikkelissaan lähestyneet somessa tehtävää profiilityötä tutkimalla sisällön jakamiseen liittyviä mekanismeja ja kontekstien vaikutuksia itseilmaisuun ja sitä kautta alustojen käyttöaktiivisuuteen. Tutkimuksessa haastateltiin nuoria ja nuoria aikuisia, jotka käyttävät Facebook tai Last.fm alustoja. Tulokset ovat mielenkiintoisia; Facebook käyttäjien havaittiin miettivän aktiivisesti jaetun sisällön merkityksellisyyttä sekä sopivuutta omaan imagoon ja he saattoivat jättää tämän pohdinnan seurauksena sisältöä herkästi myös jakamatta. Last.fm:n käyttäjät puolestaan kokivat, että tärkeintä on olla aito eikä sisältöä siksi saa manipuloida; kun julkaisee tarpeeksi paljon, massaan hukkuvat myös ne vähän huonommat kuvat ja kommentit. Profiilityötä ovat mm. edellä kuvatut päätökset siitä, mitä jaan, kenelle ja koska, millaisen mielikuvan haluan jaetulla sisällölläni itsestäni seuraajilleni jättää ja kenen esimerkiksi annan sisältöäni kommentoida. Nyt jo alkaa ajatus raksuttaa ja mielessä käy se viime jouluinen Facebook postaus, jossa tuli hehkutettua joulurauhaa ja sitä ihanaa Saksasta tuotua glühweinia – vaikka jo pari päivää oltiin koko perhe oltu kireitä joulusiivousten, ruokaostosten ja sukulaisten takia. Jotenkin sitä ei vain kehdannut koko totuutta julkaista, koska mitä se minusta kertoisikaan.

Profiilityötä tekee varmastikin suurin osa meistä sosiaalisen median käyttäjistä joko tietoisesti tai tiedostamatta. Uski (2019) tuo hyvin luennossaan esille, miten sosiaalisen median käyttö muuttaa yksilöiden käyttäytymistä osin melko huomaamattakin, esimerkiksi tästä käyvät Uskinkin (2019) mainitsemat musiikkipalveluiden soittolistat. Epäilen, että näille virtuaalisille levylautasille tulisi rutkasti enemmän variaatiota, jos niitä ei jaettaisi seuraajille sosiaalisessa mediassa. 10 kertaa putkeen Petri Nygårdin Nyytit tai Erika Vikmanin Cicciolina? No miksipä ei, kunhan kukaan ei tiedä! Huomioitavaa kuitenkin on, että oman kulutuksen esiintuominen harkitusti vain tietyiltä osin ei kuitenkaan ole uusi asia, vaikka suuren yleisön kiinnostus teemaa kohtaan on viime vuosina lisääntynyt. Esimerkiksi Thorstein Veblen nosti asian esille jo vuonna 1889 teoksessaan The Theory of Leisure Class toteamalla, että ”Ihmisillä on tapana suojata yksityiselämänsä muiden katseilta. He vetävät kokonaan piiloon naapureiltaan sen osan kulutuksestaan, jonka voivat vailla paheksunnan pelkoa toteuttaa salassa. Juuri tämän takia useimmissa teollistuneissa yhteiskunnissa ihmiset paljastavat valikoiden yksityiselämäänsä.” Hämmentävää kyllä, mutta tätä taustaa vasten profiilityötä tehtiin jo 1900-luvun taitteessa, terminologia ja välineet sen tekemiseen vain olivat erit.

Uski (2019) kuvaa hyvin nykyajan sosiaalisen median profiilityötä toteamalla somen olevan ikään kuin häät, jotka jatkuvat 24/7. Somessa kaikki sinulle rakkaat ihmiset, entiset ja nykyiset työkaverit, naapurit ja lasten kerhotädit ovat koko ajan läsnä ja kun avaat suusi, kaikki katsovat sinuun. Hiukan kuumottava ajatus, mutta epämiellyttävän totta. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan minuutta ja omaa henkilöbrändiä, halutaan kuulua joukkoon ja saada tykkäyksiä. On järkevää miettiä, miltä jaetut kuvani näyttävät, varmistaa ettei se ex-mies 10v takaa pääse kommentoimaan mitään ja joskus jättää joku puolituttu kaveripiirin ulkopuolellekin. Profiilityö on inhimillistä. Sosiaaliseen mediaan liittyy paitsi ennennäkemätön viestinnän nopeus ja laajuus, myös historian pisin muisti. Ennen morsiamen mokat unohtuivat viimeistään seuraavissa häissä, mutta nyt omia muistojaan ei pääse pakoon, koska sosiaalinen media kyllä muistaa ne puolestasi ja sekin vieras, joka livehäissä olisi jo sammunut loppuillasta, on online all the time. Siinäpä ajattelemisen aihetta!

Uski, S. & Lampinen, A. (2016). Social norms and self-presentation on social network sites: Profile work in action. New media & society, 18(3), 447-464.

Uski, S. (2019). Digitaalinen media ja yhteiskunta: Identiteetti, addiktio ja teknologia. Digitaalisen yhteiskunnan rajapinnoilla -kurssin luentosarja. Helsingin yliopisto, Tiedekulma.

Veblen, T. (1889). The Theory of Leisure Class. New York: MacMillan.

Kuva: Pixabay

[kulutustatutkimassa]

Tykkää musta, please?!

Tilastokeskus julkaisi marraskuussa 2020 väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö tutkimuksen, jonka mukaan 82% 16-89-vuotiaista suomalaisista käyttää internettiä useasti päivän aikana. Tutkimuksen mukaan erityisesti yhteisöpalvelut olivat vuonna 2020 suosittuja ja niitä seurasi 3kk seurantajakson aikana lähes 70% väestöstä, kasvua edellisen vuoden tutkimukseen oli peräti 8%. Paljon käytettyjä palveluita olivat myös mm. verkkopankit ja verkkolehdet, samoin kuin erilaiset kulutustuotteiden verkkokaupat. Yleisimmin käytetty yhteisöpalvelu oli edelleen Facebook (58%), vaikka erityisesti nuoret mainitsivat sitä useammin mm. viestipalvelu WhatsAppin sekä Instagramin. Tutkimuksen tulokset ovat lähes mykistäviä. Koronapandemian vaikutus verkkopalveluiden suosion jyrkkään kasvuun on varmastikin olemassa, mutta pitkän aikavälin trendiä se ei yksin selitä; suomalaiset ovat siirtyneet vauvasta vaariin verkkopalveluiden pariin eikä paluuta entiseen ole näkyvissä.

Pikainen (verkko)keskustelu ystäväpiirissä aiheeseen liittyen herättää lähinnä hämmentyneitä kysymyksiä. Kukaan ei varsinaisesti haluaisi roikkua illasta toiseen Teamseissa ja eri sovellusten viestiketjuissa, mutta ei niistä oikein poissakaan voi olla. Joku miettii, voiko kaverin lapsiperhekuvista olla tykkäämättä – jos ei syty vauvaperheen valokuvissa näkyvistä silmäpusseista tai vaippaihottumista, voiko sitä osoittaa mitenkään? Toinen pohtii someboikottia, mutta tulee pian siihen tulokseen, ettei se ole mahdollista; kukaan ei enää soita tai lähetä perinteisiä kirjeitä, joten someboikotti saattaisi johtaa sosiaalisten suhteiden hitaaseen kuolemaan eikä siihen ole kenelläkään meistä varaa. Someaika addiktoi, tavalla tai toisella – tämän toteaa myös mm. Eeva Raita puheenvuorossaan Helsingin yliopiston Tiedekulmassa (2019).

Raidan (2019) mukaan addiktoivuus voi olla biologista, jolloin somen käytöstä saa mielihyvää, minkä lisäksi myös teknologia voi addiktoida, jolloin puhutaan koukuttavasta suunnittelusta. Täysin epätieteellisen ystäväpiiriempirian nojalla näyttää siltä, että keskustelu koukuttavasta suunnittelusta kuuluu esimerkiksi työpaikkojen kahvipöytiin, biologinen addiktoivuus sen sijaan ei. On sosiaalisesti hyväksyttävämpää kertoa olevansa koukussa esim. Candy Crush Sagan pelaamiseen kuin todeta, että harmittaa, jos Instagram postauksesta ei tykkää kukaan. Vielä harvinaisempaa on, että kukaan julkisesti myöntäisi tuntevansa aitoa vahingoniloa mökkinaapurin jakaessa kuvan jäihin hajonneesta laiturista – vaikka tokihan tämä tieto kovasti mielihyvää tylsän työpäivän kahvitauolla somea selaillessa aiheuttaakin. Edellä mainittuja esimerkkejä voi jokainen löytää omasta elämästään lukuisia muitakin, koska sosiaalisessa mediassa rakennetaan minuutta ja koetaan tunteiden koko kirjo. Somessa kuulutaan ”jengiin” ja suljetaan joku siitä ulos, riidellään ja rakastetaan, tykätään ja vihataan – ja juuri tämä kokonaisuus tekee siitä addiktoivaa. Keskeistä on yhteisen todellisuuden rakentaminen eli pyrkimys ymmärtää, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä hyväksyttävää ja mikä tuomittavaa (Raita, 2019). Pikkuhiljaa alan ymmärtää ystäväni vauvakuva-ahdistusta – niistä ei vain voi olla tykkäämättä, koska jos en tykkää, ei minustakaan ehkä tykätä. Myös tykkäämättömyys on viesti, mitä ei ehkä tule aina heti ajatelleeksi. Viesti siitä, että minua ei kiinnosta, kyseinen henkilö ei ole minulle tärkeä, en ole samaa mieltä, en ymmärrä postausta (kauheaa, minulle ehkä nauretaan, kun en tajunnut vitsiä…) jne. Ja mitä, jos joku kysyy minulta, miksi en tykännyt, mitä osaan vastata? Helppouden hakemista tai ei, mutta parempi ehkä vain tykätä, vaikka ei tykkäisikään.

Raita, E. (2019). Digitaalinen media ja yhteiskunta: Identiteetti, addiktio ja teknologia. Digitaalisen yhteiskunnan rajapinnoilla -kurssin luentosarja. Helsingin yliopisto, Tiedekulma.

Tilastokeskus. (2020). Internetin käyttö medioiden seuraamiseen ja viestintään lisääntynyt. Väestö- ja viestintätekniikan käyttö -tutkimus. http://tilastokeskus.fi/til/sutivi/2020/sutivi_2020_2020-11-10_tie_001_fi.html

[kulutustatutkimassa]

Omena kauas puusta pudonnut?

Eeva Raita (2019) herättelee Helsingin yliopiston Tiedekulmassa pohtimaan digiajan addiktoivuutta. Kotisohvalla luentoa seuratessa hiki alkaa nousta omallekin otsalle viimeistään siinä vaiheessa, kun keskustellaan aidosta läsnäolosta ja siitä, mitä aamulla tuleekaan vilkaistua ensimmäisenä; puhelinta vai puolisoa? Kahvi kiehumaan, Twitter, Facebook, Hesari ja aamupala – itselläni usein tässä järjestyksessä. Kertomatta kuitenkin usein jää asian toinen puoli; aamupalapöydän keskustelut nojaavat jo päivän uutisiin ja Facebookin ansiosta tiedän muistuttaa puolisoa kaverin syntymäpäivästä – älä rakas tänä vuonna unohda, jookos? Korona pandemian runtelemassa maailmassa digiaddiktio on myös pelastanut monta ystävyyssuhdetta ja auttanut jaksamaan läpi samanlaisten harmaiden päivien ja viikkojen. Kun arki kutistuu neljän seinän sisälle, loistaa punainen ykkönen WhatsAppin kuvakkeessa kuin majakka yössä. Mielihyvää ei heikennä edes tieto siitä, ettei ykkönen ole sattumalta punainen, vaan tarkoituksella valittu väri, jonka tehtävänä on houkutella minut klikkaamaan sovellus auki (Raita, 2019).

Pusuhymiöiden, peukutusten ja aina riemukkaiden keskustelupalstojen ohessa kasvaa kuitenkin kysymys siitä, mitä riskejä addiktioon liittyy? Baumin (2015) mukaan opiskelijat pelkäävät digiajan vuorovaikutuksessa kasvokkain tapahtuvan kohtaamisen katoamista, epäaitoja sosiaalisia suhteita, petoksia, kyttäämistä (stalking) ja lisääntyvää haavoittuvuutta vieraiden ihmisten edessä. Pelkojen taustalla voidaan nähdä teknologisia, kulttuurisia, historiallisia ja yksilöön itseensä liittyviä tekijöitä (esim. arvot) (Baum, 2015). Vaikka pelon tunne on aito, en voi olla huvittumatta siitä ajatuksesta, että nykyajan ihmisenä pelkään näkymätöntä ”interwebiä” ja siellä vaanivia uteliaita entisiä koulukavereita ja sukulaisia, kun vanhempieni sukupolvi katosi omassa nuoruudessaan polttelemaan pilveä Woodstockin yöhön täysin ilman yhteyttä ulkomaailmaan suojanaan vain levälahkeiset farkut ja paketti kondomeja. Herää kysymys, onko digiaika muuttanut meitä ihmisiä varovaisemmiksi syystä vai ovatko pelkomme liioiteltuja ja ajatuksemme maailman perusteellisesta muuttumisesta sittenkin vain harhaa? Vanhempieni nuoruudessa ei tarvinnut pelätä sotilasasuun pukeutuneita netin rakkaushuijareita, epämääräisiä Microsoft tuen tietojenkalastelusoittoja tai terveyspalveluiden tietomurtoja. Silloin ennen kyttäämisestä vastasi se naapurin Markku. Kumpi sitten on pelottavampaa?

Baum, N. (2015). Personal Connections in the Digital Age. Polity Press.

Raita, E. (2019). Digitaalinen media ja yhteiskunta: Identiteetti, addiktio ja teknologia. Digitaalisen yhteiskunnan rajapinnoilla -kurssin luentosarja. Helsingin yliopisto, Tiedekulma.

Kuva: Pixabay

[kulutustatutkimassa]

Behind the scenes...

Helsingin sykkeessä lähellä sydäntä tiede ja tutkimus, yhteiskunta ja ihmisten (epä)rationaaliset ostopäätökset. Arjen ilmiöitä, kulutuksen eri muotoja ja tieteen ajankohtaisia teemoja ihmetellen tosissaan, mutta ei vakavissaan.

Kuva: Pixabay