Toinen syysvaellus, tälläkertaa UKK:ssa.
Lähdin 10.10.2016 Oulusta kohti pohjoista. Tälläkertaa olisin kelpuuttanut kaverinkin mukaan, mutta kukaan ei ollut vapaalla ja päätin ennemmin lähteä yksin kun en lähteä ollenkaan.
Valitsin aloituspaikaksi Aittajärven, muuten minulla oli vain karkeita suunnitelmia missä haluan käydä: Sokostin huippu, Paratiisikuru ja Pirunportti. Maantieltä 30 km soratietä ajeltua löysin oikeaan paikkaan, n.15km päässä on nimittäin toinenkin Aittajärvi johon ajoin ensin.
Saavuin paikalle vasta pimeällä ja nukuin lähtöpisteessä Aittajärven rannalla riippumatossa ensimmäisen yön. Aamulla en herännyt herätyskelloon ja uni maittoi turhankin hyvin. Havahduin puoliltapäivin koiran haukkuun ja rupesin kiireesti aamutoimiiin että ehdin Luirojärvelle päiväsaikaan.
Aamu alkoi hyisellä kahlauksella polven yli ulottuvassa vedessä. Sen jälkeen teki mieli kävellä reippaasti jonkun aikaa että sai jalat lämpimäksi. Kahlauspaikassa on vaijeri ja köysiä jotka auttavat ylityksessä.
Luiroa lähestyttäessä maisema muuttui valkosemmaksi. Keli oli nollan tuntumassa, ja maa oli kuurassa vielä päivälläkin. Illalla alkoi sataa vähän luntakin, ensimmäistä kertaa syksylle.
Luiro näkyvissä. Pienempi Rajankämppä oli jo asustettu 4 nuoren miehen voimin. Nukuin isommassa tuvassa parin kokeneemman erä-Sepon kanssa. Illalla sauna lämpesi ja Luirojärvessä käytiin uimassa.
Seuraavana aamuna lähdin nousemaan Sokostin päälle.
Karua ja niin kaunista!
Sokostin toisella puolella lumet olivat jo sulaneet ja oli muutenkin lämpimämpää. Vain kurujen varjon puoleiset rinteet olivat valkoisia.
Poroja näkyvissä! Lähemmäs en päässyt, mutta komeita valkoisia sarvipäitä oli.
Muorrakkavaaran tuvalle piti Sokostista päin tullessa kahlata puron yli. Kiveltä kivelle astellessa vaelluskengän varsi riitti juuri ja juuri. Pahimpaan tulva-aikaan vettä on mökin vieraskirjan mukaan puoleen reiteen asti. Tuvalla ei ollut ketään, vaan vietin yön siellä yksin myyrän rapinaa kuunnellessa.
Kolmantena vaelluspäivänä kävin vanhassa tutussa paikassa Anterinmukan tuvalla päiväretkellä. Paikan näki nyt vähän eri valossa kuin 2014 syksyllä valamarssin kääntöpaikkana. Silloin siellä vietetty 10 minuutin tauko kului sukkia kuivatellessa ja juomavettä täydentäessä. Nyt pistin saunan lämpenemään ja tein sillä aikaa ruuan.
Aivan makioitten löylyjen jälkeen lähin tallustamaan takaisin Muorrakkavaaran tupaa kohti. Sain ihastella upeaa auringonlaskua paluumatkalla:
Toisen yön Muorrakkavaaralla olin riippumatossa. Siinä nukun mukavammin kuin kovilla lavereilla, eikä tarvi kuunnella myyrän rapinaa. Se on aika hermostuttava ääni, miettii vain että pysyykö ruuat turvassa katosta roikkuvassa pussissa jne.
Hyvin nukutun yön jälkeen lähdin kohti Pirunporttia. Sen läpi kuljettuani (varsin vaikuttava kokemus) kipusin tunturin rinteelle ihastelemaan Paratiisikuruun aukeavaa näkymää.
Tässä kohdin söin lounasta ja nautin maisemista. Pitkän tauon jälkeen lähdin suunnistamaan seuraavaa etappia kohti, Sarvijoen autiotupaa.
Sarvijoen kämpällä näin toisen ihmisen ensi kerran lähdettyäni Luirojärven tuvalta. Jaoin tuvan etelä-suomalaisen miehen kanssa, joka harmitteli sitä kun ihmiset pilaavat Lapin luontoa jättämällä kädenjälkiään sinne. Häntä harmitti erityisesti keot tunturien huipuilla ja nuotion pohjaksi rinkiin asetetut kivet polkujen varsilla. Niitä hän sitten potkiskeli kumoon minkä kerkisi. Voi sitä niinkin vaelluksensa viettää.
Viimeisenä päivänä näkyvyys oli tätä luokkaa. Sumuun peittyvät kuuset ja tuntureiden laet toi kuitenkin hyvää vaihtelua, ja olivat aivan siistin näkösiä nekin. Sarviojalta kiipesin Kaarnepäälle ja palasin takaisin Aittajärvelle tuntureiden lakia pitkin. Näin kolmen hirven jolkottavan sumun sekaan minua karkuun. Kuvaa en ehtinyt saada.
Takaisin autolla. Ensikosketus siviilivaellukseen UKK-puistossa jäi mieleen kyllä positiivisena. Suomalaista maisemaa, monenlaista. Metsää ja jokia, kivikkoisia tuntureita, aukeaa kumpuilevaa maisemaa. Suuressa kansallispuistossa riittää nähtävää vielä moneksi reissuksi. Ensi kerralla suunnittelen reittiä paremmin etukäteen, nyt pari viimeistä päivää jäi vähän lyhyeksi kun matka loppui kesken. Toisaalta joskus on kiva ottaa rennomminkin ja lueskella vaikka kirjaa tai tehdä polttopuita tuvalla.
Ei tarvi ottaa aina niin kilometrien nielemisen kannalta, vaikka se onkin ensimmäinen asia mitä kaverit kysyvät kun palaat vaellukselta.
Kuvat käsittelemätöntä materiaalia Honor 7 Lite puhelimella.