10. Avalon
He juoksivat läpi katujen, yrittäen välttää taisteluita parhaansa mukaan. Se melkein onnistui.
Lasten juostessa läpi varjoisan kadun kiireessä, he eivät huomanneet talon katolle kiivennyttä jousiampujaa. Äänettömästi hän veti ensimmäisen nuolen jouselle ja tähtäsi suoraan Tsukiyan rintakehään.
Autuaan tietämätön Tsukiya hoputti pientä seuralaisjoukkoaan.
"Ryövärit tulevat mäen suunnasta. Leirimme on siellä, ja vaikka June onkin niin hyvä kun on, en usko edes hänestä olevan vastusta suurelle joukolle", Tsukiya sanoi.
"Mutta emmehän me voi olla varmoja kuinka suuri ryövärijoukko on", Suzu huomautti.
"Jätätkö kaiken sen varaan, että heitä ei välttämättä ole armeijaa mukana. Joka on todella epätodennäköistä, ottaen huomioon minne he ovat hyökkäämässä. Aratahan sanoi tämän olevan yksi suurimmista kaupungeista koko Soliwamizin puolella. Täällä on pakko olla hiukan parempi puolustus kuin tavallisissa pikkukylissä. Eli, elleivät he ole täysiä idiootteja, he hyökkäävät suuremmalla joukolla", Tsukiya huomautti.
He kuulivat karjaisun ja ruumis putosi katolta suoraan heidän eteensä. Kaikki pysähtyivät siihen paikkaan. Suzulta pääsi pieni tuhahdettu huuto, kun taas Mizuto vei käden suulle jottei oksentaisi. Miehen kaula oli katkaistu, ja veri värjäsi hänen tummaan pukeutuneen yläruumiinsa. Raudan haju levisi hitaasti ympäristöön, kun viimeisetkin veripisarat valuivat maahan. Miehen kädessä oli jousi, ja nuolet olivat levinneet maahan miehen pudotessa.
Tsukiya katsahti katolle ja näki tumman henkilön. Hän oli käärinyt punaisen huivin kasvojensa ympärille, joten oli mahdotonta tunnistaa henkilöä. Sen Tsukiya kuitenkin tiesi ettei hän ollut kovin vanha, kaksikymppinen korkeintaan, mutta aura hänen ympärillään kertoi hänen olevan tappava.
Tsukiya melkein odotti pojan laskeutuvan maahan ja tappavan heidätkin, mutta poika käänsi selkänsä heille. Tsukiya sai vaikutelman, ettei poika pitänyt heitä aikansa arvoisina, joka sai hänet ärtyneeksi.
Tsukiyan huomio kääntyi Andrewiin joka oli polvistunut kuolleen miehen ylle.
"Mitä sinä teet?" Mizuto kysyi.
"Otan hänen varusteensa?" Andrew vastasi kuin se olisi ollut ilmiselvää.
"Varastat kuolleelta?" Mizuto kysyi ihmeissään.
"No ei hän niitä enää tarvitse", Andrew vastasi takaisin ja puki nuolikotelon selkäänsä. Lisäksi hän veti miehen puukon hänen vyöltään. Mikään niistä ei ollut kovin koristeellinen, mutta Andrew päätteli niiden olevan näin paljon käytännöllisemmät tai ainakin hänellä oli jotain jolla suojata itseään.
"Vauhtia! Mitä kauemmin meillä täällä kestää sitä epävarmempi Junen ja muiden laita on", Suzu sanoi ja lähti juoksemaan kohti kaupungin laitaa. Muut seurasivat pian perässä.
Ei kestänyt kauaakaan kun he jo ohittivat viimeiset talot ja juoksivat kohti heidän tilapäistä leiriä. He näkivät jo kaukaa ettei kaikki ollut kohdallaan. Liian hiljaista. Ketään ei näkynyt.
"June! Hiro! Riku! Olettehan täällä!" Suzu kiljui. Kukaan ei vastannut.
"Tämä ei ole enää hauskaa! Tulkaa ulos!" Suzu huusi. Ketään ei vieläkään näkynyt.
Suzu juoksi ympäri leiriä vauhkoontuneena. Hän itki ja huusi pyyntöjä ja kutsuja, mutta niihin ei vastattu. Tsukiya ja muut saivat tytön pian kiinni. Ilme hänen kasvoillaan kertoi ettei kaikki ollut hyvin korvien välissä. Suzu oli ja juoksemassa takaisin kaupungille, mutta Tsukiya tarttui häntä ranteesta kovaa. Tyttö alkoi rimpuilla vastaan kuin riivattu.
"Päästä irti! Minä tapan ne! He ansaitsevat sen!" Suzu huusi, mutta Tsukiya ei kuunnellut. Hän vain otti tytöstä järeämmän otteen ja halasi häntä, lukiten tytön rintaansa vasten.
"Rauhoitu. En usko että he ovat kuolleet. Olisivatko he ottaneet ruumiit mukaansa? En usko heidän olevan raamatullisia ja hautaavan heidät, tai vaikka olisivatkin, ei heillä olisi ollut aikaa. Ja parasta mahdollista vaihtoehtoa ei vielä ole rastittu pois. He ovat voineet paeta ennen ryöväreitä", Tsukiya yritti tyynnytellä tyttöä.
Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan sanaakaan. Hän vain rimpuili vastaan kuin olisi riivattu.
"Suzu! Suzu!" he kuulivat huudettavan kaukaa. He etsivät äänen lähdettä ja huomasivat liikettä metsänrajassa. Hiro ja June juoksivat heitä kohti. Suzu ampaisi Tsukiyan käsistä ja juoksi heitä vastaan. Hän rutisti Junen halaukseen kuin olisi pelännyt tämän katoavan taas. June näytti hetken pelästyneeltä, mutta halasi pian rauhoittavasti takaisin.
"Minne menitte? Ette vastanneet huutoihini", Suzu kysyi ja kaikki kuulivat hänen itkevän.
"Anteeksi. Olimme siirtämässä hevosia pois. Näimme hyökkäyksen kaupunkiin. Oli ihme etteivät he nähneet meitä. He ratsastivat noin sadan metrin päästä meistä, emmekä me edes tehneet mitään piilottaaksemme itsemme. Mutta nyt meidän on kiirehdittävä. Emme voi olla varmoja milloin he palaavat ja Riku on nyt Airan kanssa kahdestaan", June kertoi ja kääntyi takaisin metsää päin.
Kävellen hetken metsän siimeksessä Mizuto esitteli heidän kaksi uutta seuralaista.
"Oli onnekasta että löysimme heidät juuri nyt. Tiedättehän, kun meidän täytyi lähteä majapaikastamme ja juuri ennen hyökkäystä", Mizuto sanoi.
"Toivottavasti se perhe on kunnossa", Hiro sanoi hiljaa.
Nuoret kävelivät vielä hetken ja kuulivat pian nuotion iloisen rätinän. Riku istui sen ääressä ja näytti harjoittelevan taikomista. Heidän lähestyessään maasta kasvoi valkoinen kukka muutamassa sekunnissa.
"Miten menee?" Tsukiya kysyi pojalta. Riku nosti katseensa kukasta ja hymyili iloisesti. Hänen katseensa laskeutui kahteen uuteen tulokkaaseen ja hymy katosi tuoden hämmennyksen.
"Keitä he ovat?" Riku kysyi ja nousi seisomaan.
"Etsimämme henkilöt. Kaksi kadonnutta Vartijaa", Mizuto sanoi.
"Hei, hauska tavata. Olen Cate ja tuo äksy tuolla on Andrew", Cate sanoi iloisesti.
"En minä ole äksy. He sanoivat että heillä ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Ja katso missä me nyt olemme", Andrew sanoi happamasti. Cate ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan sanaakaan. Muut olivat asettuneet nuotion ympärille paeten kylmää iltaviimaa. Kukaan ei puhunut mitään. Vain nuotion lieskat ja tuulen riepottelemat lehdet kaikuivat lähistöllä.
"Mitäs nyt? Meillä ei ole harmainta aavistustakaan minne mennä", Mizuto särki hiljaisuuden.
"Jos mentäisiin Aoton luo. Tamhan kertoi mistä sinne mennään", Tsukiya ehdotti.
"Ja palaisimme sinne mistä pakenimme. Unohdat, että Mari on siellä, enkä usko hänen muuttaneen mieltään meistä", June sanoi.
"Totta, huono idea", Tsukiya sanoi. Suzu ja Mizuto katsoivat toisiaan hämmentyneenä. Tätä ei tapahtunut usein. Tsukiya ja June keskustelivat kuin sivistyneet aikuiset.
"Jos käyttäisit enemmän päätäsi et laukoisi noin typeriä ajatuksia", June tivahti.
"Mitä sinä vihjailet?" Tsukiya korotti ääntään.
"Kyllä sinä tiedät", June vastasi takaisin. Suzu huokaisi syvään. Siinä meni se hienostunut keskustelu.
"Hei, mitäs jos..." Mizuto aloitti, mutta molemmat Tsukiya ja June keskeyttivät hänet huutokilpailulla, jota kukaan ei voisi rauhoittaa hetkeen.
"Onko sinun joka ikinen kerta oltavat tuollainen? Olenko minä sinun mielistäsi niin inhottava ja typerä, että sinun on jatkuvasti nostettava asia esiin? Tiedoksi sinulle, että joskus ne todella satuttavat minua!" Tsukiya katsoi tyttöä paheksunta silmissään.
"Täytyykö sinun käyttäytyä jatkuvasti kuin ylimielinen lapsi. Voit yrittää vakuuttaa itsellesi ja muille että olet rohkea ja lojaali, mutta minulle sinun on turha pystyttää sellaista näytöstä. Teidän tuon kaiken alla piilottelevan itsekäs iso lapsi, joka ei tiedä oikean ja väärän eroa", June kivahti. Tsukiya häkeltyi, mutta nousi pian taas vastarintaan:
"Mitä sinä sanoit? En muka tiedä oikean ja väärän eroa? Ellet ole huomannut, olen auttanut muun muassa Hiroa ja Rikua heidän kiusaajaongelmassaan. Ja..." June kuitenkin keskeytti hänet:
"Ja onkohan aikeesi olleet täysin viattomat. Olen nähnyt, kuinka olet ohittanut ongelmia, jotka olisi helppo korjata, mutta sinulla on ollut kiire jonnekin typeriin futisharkkoihisi. Minusta tuntuu että autat heitä vain, jotta pärjäät koulussa ja pääset ajoittain irti rangaistuksista, jotka olisit ansainnut, mutta toinen pojista sai puhuttua sinut ulos tapahtumasta. Autat heitä vain, jotta saat takaisin jotain!"
Hiro ja Riku näyttivät voivian hiukan pahoin. Totuus oli, että hekin olivat joskus miettineet tismalleen samaa. Miksi Tsukiya, joka oli aivan eri maata kuin kaksikko, haluaisi liikkua heiveröisten ja avuttomien nörttien seurassa?
"Et voi olla tosissasi. Pidätkö minua tosiaan niin itsekkäänä, että luulet minun auttavan heitä vain, jotta saan koulussa kohtuu hyviä numeroita? Jos se tosiaan olisi syyni, en kai minä vain vaivautuisi suojelemaan heitä, kun voin pyytää Mizuton veljeltä apua. Hän ei ehkä ole aivan yhtä fiksu kuin Hiro ja Riku, mutta saisin hänen avullaan todennäköisesti aivan yhtä hyviä numeroita kuin nykyään. Ja mitä siihen tulee, että pääsen pois lisäjälki-istunnoista... Uskotko todella että yritän välttää niitä? Minä en välitä siitä saanko muutaman tunnin lisää istumista luokassa vai en! Joskus se on oikeastaan aika mukava istua vain aloillaan ja miettiä asioita, sillä silloin minulla ainakin on aikaa! Elämässäni ei aina ole aikaa sellaisiin ihanuuksiin, sillä kotonakin, kun kaiken järjen mukaan minulla täytyisi olla aikaa sellaisiin asioihin kuin ajattelu, minulle tulee jotain muuta tekemistä vastaan, oli se sitten siivoamista tai läksyjä!" Tsukiya huusi tytölle turhautuneena.
June ja Tsukiya katsoivat toisiaan pohjaton viha silmissään. Kukaan ei olisi edes uskaltanut mennä väliin, he hädin tuskin halusivat olla paikalla. Mizuto kuitenkin tiesi, että jos asiat riistäytyisivät käsistä, se olisi hänen tehtävänsä rauhoittaa tilanne. Eikä hän ollut niinkään haltioissaan roolistaan.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa, Tsukiya avasi suunsa:
"Miksi sinä edelleen kuljet seurassani, jos kerran et voi sietää minua?"
"Sinun kanssasi? Ei, kuljen Suzun mukana. Sinä vain satut olemaan samassa ystäväpiirissä. Usko pois, jos saisin päättää en liikkuisikaan sinun kanssasi. Joka ikinen kerta, kun näkisin sinut, kääntyisin ja kävelisin toiseen suuntaan", June sanoi. Sanat eivät satuttaneet ainoastaan Tsukiyaa, mutta myös Junea itseään. Kääntyisikö hän todella pois? Tsukiya kuitenkin piilotti kaikki mylläävät tunteet jopa hiukan mielipuolisen naurun alle.
"Sinä todella vihaat minua? Ja minä jo luulin meidän päässeen tämän vaiheen yli, jopa kutsumaan toisiamme ystäviksi", Tsukiya sanoi. Kaikki tiesivät heidän kulkevan nyt vaarallisella alueella. Se mitä seuraavaksi sanottiin olisi ratkaisevaa. Mizuto oli jo astumassa tilanteeseen mukaan kun Tsukiya varasti hänen äänensä sanoen:
"Loppujen lopuksi, kuka edes haluaisi olla sinun ystäväsi?"
Hiljaisuus lankesi koko leiriin. Jopa itse luonto tuntui tilanteen vakavuuden eikä päästänyt ääntäkään. Tsukiya tajusi mitä sanoi ja katui sitä välittömästi. June oli hetken aikaa niin tyrmistynyt ettei tiennyt mitä tehdä. Kaikki muut katsoivat Tsukiya tyrmistyneinä, vilkuillen vähänväliä tummahiuksiseen tyttöön.
Kun June lopulta toipui, hänen vihansa kasvoi maksimiinsa. Ennen kun kukaan tajusikaan, Tsukiyan jalkoja ympäröi kymmensenttinen jää. Kukaan ei uskaltanut liikkuakaan, yrittää auttaa poikaa. Tsukiya taas katsoi jäätä epäuskoisena. June taas et tuntunut näkevän sitä olenkaan.
"Sinä... Sinä... Sinä olet tosiaan kaikkein hirvein ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Sinä sanoit itsekin että olimme melkein siellä, melkein pystyimme kutsumaan toisiamme ystäviksi. Mutta nyt... nyt sinä pudotat tuollaisen pommin. Jos tosiaan olisit edes vähääkään sellainen mitä esität olevasi, et olisi sanonut sitä. Olet itsekäs ihminen, joka ei voi hyväksyä negatiivisia asioita, jotka koskevat itseäsi, pitivät ne paikkansa tai eivät. Joten älä ala arvostelemaan minua, jos et tiedä kaikkia faktoja edes itsestäsi. Sinä et tunne minua!" June puhui viha pursuten äänestään. Tsukiya tiesi että tökkisi vasta herätettyä karhua silmienväliin, mutta hän ei pystynyt olemaan hiljaa:
"En tunne sinua? Ja mistäköhän se johtuu? Olisiko siitä että et päästä ihmisiä suojamuurisi sisään? Ajat heidät pois ennen kun kukaan ehtii tutustumaan sinuun."
"Ole hiljaa" June sanoi väliin mutta poika vain jatkoi:
"Minä olen vain yksi monista. En usko edes Suzun tietävän puoliakaan sinusta. Jos haluat että ihmiset kohtelevat sinua kuin ystävää, sinun pitää käyttäytyä heille samalla tavalla. Ystävyys ei ole itsestään selvyys. Sen on ottamista ja antamista. Ei toista ilman toista. Mitä sinä oikein pelkäät? Että hylkäämme sinut saman tien, kun..." Tsukiya keskeyteltiin Junen huulilla, jotka olivat painautuneet pojan omia vasten.
Kukaan ei liikkunut. Järkytys levisi läpi leirin. Tsukiya oli edelleen jäätyneenä maahan. Hän ei toisaalta olisi muutenkaan voinut liikkua, sillä suudelma lamautti hänen kehonsa. Mizuto katsoi näkymää prosessoiden hitaasti tapahtumaa. Hän ei ollut varma oliko hän kateellinen. Ja jos oli niin kummalle? Hän ei tiennyt, joten kieltäytyi ajattelemasta koko asiaa. Myös Suzu kamppaili samankaltaisten tunteiden kanssa. Toki hän tiesi tarkalleen kenelle oli kateellinen. Hän oli valmis menemään kaksikon väliin ja erottavan heidät, mutta jokin esti häntä. Tai etenkin jotkin. Hänen muut tunteensa. Suru, pelko ja ilo. Hän ei tajunnut, miksi hän tunsi iloa sillä hetkellä, mutta se esti häntä menemästä heidän väliinsä. Joten hän vain katseli hiljaa vieressä.
June tajusi pian mitä tapahtui. Hän vetäytyi kauhistuneena pois, karistaen Tsukiyan maahan naulinneen jääveistoksen mukanaan. Ilme tytön kasvoilla oli täynnä shokkia. Aivan kuin se olisi ollut Tsukiya, joka koko näytöksen oli aloittanut.
"Ta- tarvitsen hetken aikaa yksinäni", June sanoi ja pakeni metsän pimeyteen sanomatta mitään muuta. Tsukiya prosessoi kaikkea hetken kunnes tajusi olevansa vapaa.
"Sama täällä", Tsukiya sanoi ja väistyi paikalta hiukan hitaammin kuin June, mutta ei jättänyt kenellekään varaa estää. Toisaalta kukaan ei edes yrittänyt.
Tsukiya käveli syvemmälle metsään. Hän tiesi, että voisi kadottaa leirin, jos meni liian kauaksi, mutta hän silti jatkoi vain eteenpäin. Mikä häneen oli tullut? Miksi hän sanoi kaikki ne asiat? Ehkä June olikin oikeassa. Ehkä hän oli itsekäs. Hän tiesi, ettei kaikki hänen puolustusyrityksensä ollut vain hänen hyvää hyvyyttään. Hän oli useinkin tapellut itsekkäistä syistä. Ei niistä syistä, mitä June oli sanonut. Syy jossa hän halusi todistaa itselleen ja muille, ettei hänen yli tallottaisi. Että hän ei välittänyt kuka vastassa olisi. Vain sillä oli väliä, että hän sai tehdä asiat miten itse tahtoi. Hän ei kuunnellut opettajia tai vanhempia, ei välittänyt säännöistä tai edes laista. Ne olivat hänelle vain suuntaviivoja.
Pian hänen tiensä muuttui kosteaksi. Hän oli saapunut pienen järven rannalle. Järvestä erkani kaksi jokea. Tsukiya epäili toisen tuovan uutta vettä vuorilta, kun taas toisesta se laskeutui mereen. Järven keskellä oli pieni saari. Se ei ollut kaukana. Tsukiya olisi voinut uida sinne.
Hän hetken aikaa miettikin uimista, kun huomasi melko suuren soutuveneen kelluvan häntä kohti. Tsukiya katsoi sitä ihmeissään sillä kukaan ei soutanut sitä, mutta se silti väisti taitavasti kaikki esteet, jotka sen tiellä oli.
Tsukiya nosti katseensa hetkeksi pois veneestä kun näki jonkin kauempana saarella liikkuvan äkkinäisesti. Saaren ympärille oli nousut sumu, mutta Tsukiya silti näki kuinka rannalla seisoi joku. Tsukiyan valtasi erikummallinen tunne että hänen täytyi hakea muut ja päästä tuolle saarelle. Aivan kuin se olisi ollut heidän tehtävänsä koko tämän ajan.
Kuin transsissa Tsukiya kääntyi takaisin leirille päin. Hän saapuikin yllättävän pian takaisin.
"Tsukiya! Oletko kunnossa? Se äskeinen oli aika raju tappelu", Suzu kysyi kun huomasi pojan.
"Ei sillä ole mitään väliä. Meidän on tehtävä yksi juttu", Tsukiya sanoi monotonisesti. Muut katsahtivat toisiinsa.
"Mitä tapahtui? Et ole oma itsesi", Mizuto sanoi.
"Mikään ei ole hätänä. Haluan vain viedä teidät yhteen paikaan", Tsukiya puhui edelleen monotonisella äänellä.
"June ei ole palannut. Emme olettaneet sinunkaan palavan näin nopeasti. Sitä paitsi on yö. Eikö se voi odottaa aamuun", Riku sanoi.
Tsukiya katsoi heitä hetken tyhjällä katseella. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan.
"Minne menet?" Mizuto kysyi. Tsukiya vain käveli takaisin.
"Tsukiya! Suzu hae June. Jokin on hullusti", Mizuto komensi. Suzu nousi ja juoksi sinne minne June oli hetki sitten kadonnut. Mizuto yritti tarttua Tsukiyaa ranteesta, mutta toinen poika vain väisti sen.
Mizuto näki silloin Tsukiyan kunnolla. Hänen sydän jätti lyönnin väliin. Tsukiyan kasvoilla oli hullun hymy. Lisäksi hänen silmänsä olivat huurteiset kuin ne olisivat täynnä valkeaa sumua. Paitsi sumu ei ollut valkeaa. Se oli liilaa. Mizuto sai tunteen, kuin hänellä olisi jotain tekemistä Tsukiyan nykyisen tilan kanssa. Kuin olisi tiennyt jonkun tutun katsovan Tsukiyan silmien takaa häntä.
Mizuto otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta otti pian itseään niskasta kiinni ja katsoi tuimasti toista poikaa.
"Et taida olla sillä, hm? Hallitseeko joku sinua?" Mizuto puhui enimmäkseen itselleen, mutta Tsukiya kuuli sen. Hän alkoi nauramaan.
"Voi teitä... Niin nuoria. Niin... viattomia. Tästä voi hyvinkin tulla normaalia. Ette uskokaan kuinka moni maksaisi omaisuuksia, jotta pääsisi teihin käsiksi. Useille te olette vain palkinto mikä voitetaan kisan päätyttyä. Mutta olkaa huoleti. Itse en ole samanlainen. Jos haluatte saada rakkaan ystävänne takaisin, seuraatte minua kiltisti ja teette tismalleen mitä sanon. Onko selvä?" Tsukiya, tai enemmänkin hänen ohjaajansa, sanoi.
June ja Suzu palasivat. Kaikki näkivät Junen itkusta syntyneet punaiset silmät, mutta eivät sanoneet mitään.
"Hienoa, nyt kun kaikki ovat koolla voimme lähteä. Hidastelkaa yhtään ja katson mitä teen tälle varomattomalle pojalle. Selvästikään hän ei pidä siitä, että tungeskelen hänen mieleensä. Enkä voi kyllä syyttääkään. Kuinka paljon meheviä salaisuuksia olen löytänytkään näinkin lyhyessä ajassa", Tsukiyan suusta kuului. Hän vain virnisti heidän ilmeilleen ja palasi sinne mistä tulikin. Muut eivät voineet tehdä mitään muuta kuin seurata perässä, joskin Andrew näytti olevan ajatusta vastaan.
He saapuivat sen samaisen järven rantaan, jolla Tsukiya oli hetki sitten seisonut. Vene oli päässyt perille ja odotti rannassa matkustajiaan. Tsukiya astui veneeseen ja istui laivan keulaan. Hän katsoi omahyväisesti muita lapsia. Kukaan ei ollut innokas hyppäämään vanhannäköiseen veneeseen. Se näytti juuri sellaiselta veneeltä kuin kaikissa kummituselokuvissa: huteralta ja hauraalta, kuin jalka menisi pohjan läpi jos sitä hiukankin tökkisi.
Mizuto kokeili sitä varovasti, ja kun hän huomasi sen kestävän hän laskeutui laivaan hitaasti. Muut tekivät saman pian hänen perässään, eikä aikaakaan kun vene jo lähti seilaamaan peilityynen järven yli. Kukaan ei sanonut sanaakaan. He vain tuijottivat edessä häämöttävää sumua, joka oli nielaissut saaren sisäänsä, joten kukaan ei tiennyt mitä edessä häämötti.
He tavoittivat sumun ja sumupeite erkani paljastaen mystisen saaren. Seitsemän lasta tuijottivat sitä hetken häkeltyneenä. Se näytti olevan autio, mutta jotakin epänormaalia siellä oli. Tsukiya vain katsoi heidän ilmeitään virne kasvoillaan.
"Mikä tämä paikka on?" Andrewn ääni kuului rikkoen loppumattoman hiljaisuuden.
"Jaa... että mikä paikka? En tiedä sitä itsekkään. Jotkut kutsuvat tätä Lovino lovasa, Elämän saari. Se tunnetaan ehkä paremmin nimellä Avalon", Tsukiya sanoi.
"Avalon. Ethän vain tarkoita sitä Avalonia", Riku kysyi.
"Mitä?" Mizuto kysyi idioottimaisesti.
"Hän tarkoittaa Avalonia, joka mainitaan Kuningas Arthurin legendassa. Se saari, jonne Arthurin sanotaan olevan haudattu", Suzu sanoi.
"Legenda? Kuningas Arthur? Tosi henkilö se poika on. Joskin kuolema tarina on hiukan pielessä, sillä minä joudun kestämään sitä ääliötä liian usein", Tsukiya sanoi.
"Mutta... Kuningas Arthurhan on vain legenda. Taruhahmo, jonka alkuperää ei ole todistettu", Hiro sanoi. Tsukiya oli hetken hiljaa. Hymy oli muuttunut totiseksi.
Kun aikaa oli kulunut hetken aikaa, ja kun Mizuto vilkuili olkansa yli muita, Tsukiyan kasvoille palasi se samainen virne, johon kaikki olivat kyllästymässä.
"Oi... Ja kuka sanoikaan, ettei mielenlukemisessa ole mitään apua", hän sanoi. Mizuto mulkaisi häntä. Tsukiya vain hymyili julmasti.
"Teille on siis opetettu, ettei kuningas Arthuria oli olemassakaan. Tai ainakaan sille ei ole mitään todisteita. Eikö teille ole koskaan tullut mieleen, ettei hän ole siellä mistä te olette tulleet", Tsukiya kysyi. Lapset katsoivat toisiaan ihmeissään.
"Juuri niin. Syy minkä takia te ette tiedä varmuudella hänen olemassa olostaan on se, ettei hän ole Maassa. Hän on täällä; Anglidassa. Tai vielä tarkemmin: Avalonissa", Tsukiya sanoi.
Vene pysähtyi silloin. Tsukiya nousi ja hyppäsi pois veneestä. Hän seisoi hetken rannalla, mutta lähti pian seuraamaan kivipolkua, joka näytti ilmestyneen siihen hetki sitten. Muut Vartijat joutuivat nousemaan veneestä nopeasti, jotta ehtisivät pojan perään.
Avalon tosiaan oli legendojen paratiisi. Se sai Havaijin saaret vaikuttamaan halvoilta kahden tähden matkoilta. He eivät kuitenkaan ehtineet tutkia juuri mitään, sillä Tsukiya harppoi eteenpäin kuin pikajuoksija. Kaikki mitä he ehtivät näkemään olivat palvelijat ja maagit, kadut, jotka olivat maalattu sadoilla eri väreillä, ja kaukana häämöttävä valkea paratiisiranta.
He katselivat ihmisiä jotka tulivat vastaan, miettien olisiko joku heistä kuningas Arthur.
"Turhaan etsitte. Ette tunnistaisi häntä", Tsukiya sanoi. He kävelivät suuren ihmisjoukon läpi, jotka väistivät kun he marssivat ohi. He katsoivat Vartijoita hiukan oudosti, kuin eivät olisi uskoneet heidän kulkevan siinä.
Tsukiya kääntyi vasemmalle, pienelle hiekkatielle, joka näytti johtavan jonkinlaiseen temppeliin. Temppeli oli valkeaa kiveä, jonka pintaan oli maalettu vaaleanvihreitä kuvioita. He katsoivat sitä hetkenaikaa, mutta Tsukiya ei ollut hidastanut menoaan tippaakaan. He joutuivat juoksemaan perään.
He saavuttivat temppelin massiiviset ovet. Ne olivat tehty metallista. Teräs, todennäköisesti.
"Onko tuo... terästä?" Hiro kysyi. Tsukiya katsoi häntä kuin ilmeellä, joka sanoi 'Mitäs luulet'.
"Mutta... eihän teillä pitäisi olla tietoa puhumattakaan taidosta valmistaa..." Hiro aloitti, mutta Tsukiya keskeytti:
"Ei tietoa tai taitoa? Vaikka meillä ei ole lentokoneita tai autoja ei tarkoita ettemme olisi keksineet niitä. Me emme vain yksinkertaisesti tarvitse niitä täällä. Väittäisin jopa, että me keksimme osan teidän keksinnöistä aikaisemmin. Ehkä joku lähti täältä ja puski teidän ihmiskunnan tiedemiehiä kehittelemään asioiden perustat, kuten sähkön. Jotkut tiedemiehet saattavat jopa olla alunperäisin kotoisin Avalonista."
Ovet aukesivat ja Tsukiyan johtamana ryhmä asteli sisään. Temppeli muistutti yllättävän paljon kristillistä kirkkoa. Sen ikkunaa olivat värillistä lasia, joissa jokaisessa oli oma kuvansa. Kukaan Vartijoista ei kuitenkaan tiennyt mitä ne kuvasivat. Salin pääty kuitenkin erosi kristillisestä kirkosta. Siinä missä olisi pitänyt olla ehtoollispöytä alttari, joka muistutti enemmänkin antiikin ajan temppeleiden kivipöytää. Pöydän vieressä seisoi yksi kauneimmista olennoista, jonka kukaan lapsista oli nähnyt. Vaalea yksisarvinen seisoi alttarin vieressä. Sen harja laskeutui pitkää kaulaa pitkin kuin silkkiverho ja sen kirkkaan siniset silmät tutkivat tulijoita uteliaina.
Tsukiya pysähtyi hyvän matkan päähän eläimestä. Hän kääntyi ja sanoi:
"Pysykää siinä." Tämän sanottuaan hän käveli yksisarvisen ohitse. Eläimen takana oli vaalean vihreät läpikuultavat verhot. He eivät kuitenkaan nähneet tarkasti mitä sen takana piilotteli. Vain varjot paistoivat läpi. Tsukiya oli viipynyt siellä hetken, kunnes hän sitten palasi mukanaan vanha mies ja pieni noin viisivuotias tyttö. Lapsi katsoi heitä hetken, kunnes mies murahti tälle ja tyttö juoksi pois temppelistä.
"Tervetuloa Lovino Lovasalle. Olettekin tavannet jo Enidin", mies sanoi. Vartijat olettivat miehen tarkoittavan Tsukiyan ohjailijaa, mutta se oli yksisarvinen, joka reagoi nimensä kuultuaan. Kukaan ei saanut aluksi sanaakaan suustaan, mutta mies ei sitä näyttänyt huomaavan sillä jatkoi:
"Minä itse olen Theomund. On kunnia tavata uudet Vartijat. Olemme odottaneet teitä jo vuosisatoja. Minun on pakko myöntää etten uskonut teidän tuleen näin myöhään. Mutta aika on vain kuolevaisia varten. Eikö vain?" mies sanoi ja nauroi omalle vitsilleen kuin se olisi ollut kovinkin hauska. Vain Tsukiya naurahti.
"Anteeksi, mutta onko se totta? Kuningas Arthur on täällä?" Hiro kysyi. Theomund näytti hetken menevän hämilleen.
"Arthur? Kuka?" Mies katsoi Tsukiyaa odottaen tältä vastausta.
"Hän kuka oli Excaliburin omistaja", Tsukiya sanoi.
"Ai... hän... Kyllä vain. Hän asuu täällä. Mutta en käsitä miksi välitätte moisesta mitättömyydestä", Theomund sanoi.
"Mitättömyys?" Suzu tokaisi kovempaa kuin oli tarkoittanut.
"Toki hän oli tärkeä henkilö Anglidalle, Maalle ja Da..." Theomund aloitti, mutta Tsukiya yskäisi merkiten jaarittelua.
"Aivan, tämä on menossa ohi aiheen. Se mitä tarkoitan että teihin verrattuna Arthur on mitätön pikkukala. Mutta se te taidatte tietääkin jo", Theomund sanoi.
"Enpä usko. He ovat uusia, siis todella uusia Vartijoita. Kuinka kauan olettekaan tienneet tästä?" Tsukiya sanoi.
"Noin kaksi viikkoa", June sanoi. Theomundin kasvot venähtivät.
"Todellako? No ei ihme ettette ole saapuneet aikaisemmin tänne. Mutta te olette varmasti lukeneet oleellista tietoa joistain kirjoista. Eihän uusin sukupolvi voi olla niin typerä, että jättäisi teidät pimentoon kahdeksi viikoksi", Theomund sanoi. Lapset olivat hiukan vaivautuneita.
"Kaikilla oli hiukan muuta tekemistä. Kukaan ei ehtinyt kertomaan mitään tarkkaan meille", Hiro sanoi.
"Mutta miksette lukeneet sitten itse?" Theomund kysyi.
"Emme osaa lukea Anglidan kielellä?" Riku sanoi hämmentyneenä.
"Ette osaa... Mutta tehän olette Vartijoita. Totta kai osaatte lukea Anglidan kieltä. Anglidan kirjakieli ei eroa juurikaan siitä mitä te juuri nyt puhutte", Theomund sanoi.
"Ai japanista?" Suzu kysyi.
"Japania? Minä tietääkseni puhun englantia", Andrew sanoi.
Tsukiyan nauru kaikui temppelin seinillä.
"Mikä on niin huvittavaa?" June tivasi.
"Ette tosiaan ole huomannut? Ette puhu kumpaakaan. Puhutte kieltä, jota vain harvat osaavat. Faoslopinaa. Paremmin tunnettaan nimellä elementtikieli. Sama tapahtui Anglidassa. Te puhutitte pakallista kieltä. Se on lahja elementeiltä, sillä Vartijoiden olisi hankala auttaa, jos he eivät ymmärrä toisiaan, puhumattakaan paikallisista", Tsukiya sanoi virnistellen.
"Se ei käy järkeen. Kuinka voimme puhua toista kieltä tietämättä itse siitä?" Riku kysyi.
"Älä minulta kysy. Itse en ole Vartija. Ehkä te puhutte omaa kieltänne, mutta jokin tuntematon voima muuttaa sen toiseksi kieleksi. Tai ehkä te puhutte faoslopinaa, mutta jokainen kuulee sen omalla tutulla kielellään", Tsukiya sanoi.
"Mutta sekään ei käy järkeen. Miten me sitten ymmärrämme muita?" Suzu huomautti.
"Taikatemppu, magia, aivojen jekku... Mistä minä tiedän? Kenelläkään ei ole kaikkeen vastausta. Ei edes elementeillä", Tsukiya sanoi.
Kaikki säpsähtivät, kun kirkas kolaus kaikui läpi salin. Theomund seisoi alttari ääressä ja mumisi jotain. Kukaan ei saanut siitä selvää. Theomundin edessä oli yrttejä, metalleja, luita ja muita sekalaisia esineitä. Yksisarvinen oli siirtynyt kauemmaksi katselemaan toimitusta.
Esineet alkoivat leijua yksitellen, muodostaen perässään vaaleanvihreän valojuovan. Ne näyttivät tekevän jonkin muotoisia symboleja. Lapset hämmentyivät kun tunnistivat muutamia niistä. Mukana näkyi muun muassa risti, kuunsirppi ja muita uskonnollisia symboleja. Lisäksi siellä näkyi paljon arkisempiakin merkkejä kuten naisen ja miehen symbolit, horoskooppimerkkejä ja jopa hymiöitä.
Kun kaikki esineet leijailivat ilmassa, ne alkoivat liikkua nopeammin. Ne pyörivät temppeliä ympäri kuin ralliautot. Ne kiihtyivät niin nopeiksi että ne muodostivat useita vaaleanvihreitä renkaita temppelin seinien sisään.
Kaikkien ihmetellessä ja ihaillessa näkyä, he yllättyivät kun taika alkoi muuttaa väriään. Ensin renkaat muuttuivat pikkuhiljaa sinisiksi, kunnes ne olivat yhtä liilat kuin auringon laskun viimeiset säteet. Kaikki paikalla olijat katsoivat muutosta hämmentyneinä. Jopa Theomund katsoi värejä kuin olisi olettanut niiden tekevän jotain muuta.
Valot alkoivat kerääntymään alttarin taakse. Se muuttui kiinteämmäksi paikalla olijoiden katsellessa sanattomana sivusta. Pian he pystyivät erottamaan hahmon valomeren keskellä. Paitsi että valot näyttivät luovan hahmon. Hän ei ollut kovin suurikokoinen, mutta selvästi mies. Mies oli pukeutunut keskiaikaisen ja villinlännen sekoitukseen. Hänellä oli päällään liila ja harmaa takki jossa oli hopeisia koristeita. Housut olivat samaa sarjaa ja näyttivät hankalilta pukea päälle. Ruskea vyö koristi miehen lanteilla, ja jokainen näki siinä roikkuvan revolverin. Miehellä oli monia koruja sekä kaulansa ympärillä että käsissä. Asun kruunasi miehen harteilla roikkuva harmaa viitta ja päätä koristava cowboy hattu.
"Bonjour. Tai minun pitäisi kai sanoa päivää, jotta kaikki varmasti ymmärtävät minut", mies sanoi ja hymyili leveästi.