Lucasfilm yhdisti voimansa seitsemän japamilaisen animaatiostudiom kanssa. Tuloksena syntyi yhdeksän lyhyttä animea. Videolla arvostelussa Star Wars: Visions
(Huom! Kuvilla on erilliset kuvaukset jotka eivät välttämättä toimi mobiililla!)
Tarina muuttuu todella dramaattisesti kun liitytään villikoirien matkaan. Hahmoja tulee roppakaupalla enemmän, mikä ei aina ole hyvä asia, mutta puhutaan siitä myöhemmin. Lisäksi Gin saa tietää isänsä olevan elossa, mutta Riki on menettänyt muistinsa, Akakabutoa kohtaan tuntemaa vihaa lukuunottamatta. Se miten Riki hankkii ensimmäiset koirat laumaansa jää auki, ja muutenkin Rikin suuruutta ja johtajankykyjä tunnutaan suurentelevan sarjan aikana. Useat koirat olevat valmiina kuolemaan Rikin vuoksi, vaikkeivat ole koskaan häntä nähneet. Riki ei myöskään lähde etsimään apua itse vaan jää puolustamaan Futago-solaa yksin. Se miten yksi koira pärjää kolme kuukautta useita karhuja vastaan tuntuu oudolta ja epäuskottavalta, mutta ehkä tämä juuri on sitä Rikin suuruutta josta muut puhuvat. Riki ei myöskään johda armeijaansa missään vaiheessa, vaan sooloilee koko ajan omiaan. Tämä ei vaikuta hyvältä johtajuudelta, vaan vaikuttaa siltä että Riki oikein välttelee laumaansa. Tämä ei myöskään koskaan kommentoi komentajansa katoamista.
Tarinan alussa hankitaan uroksia toisensa jälkeen, yhdessä osassa saatetaan hankkia kaksi tai kolmekin eri laumaa tai soturia Ohun armeijaan, kun taas joitakin vastaan tapellaan kaksikin osaa. Tiikeriveljesten ja Mossin joukon hankkimiseen ei mene yhtä osaa kauempaa, mutta Mutsun valtiaita ja Kogan koiria vastaan tapellaan kaksi. Takahashi ei vielä osaa jakaa tarinoita sopivan kokoisiin arkkeihin. Harmi ettei hän tule oppimaan sitä juuri koskaan uransa aikana...
Hopeanuolessa ei paljoa vanhoja muistella. Vaikka Mutsun valtiaat ovat tappaneet kymmeniä Ohun sotilaita ja hidastaneet Akakabuton surmaamista, nämä otetaan laumaan ilomielin eikä kaunaa kanneta, vaikka hyviä uroksia kuoleekin. Weedissä ja Orionissa olisi väitelty kymmenen osaa siitä voiko heihin luottaa vai ei. Jonkinlainen välimuoto näiden kahden välille olisi hyvä. Asiaa ei tarvitse puida hamaan maailmaanloppuun, mutta siitä olisi voitu koirien kesken keskustella syvällisemmin.
Benizakuran koko hahmo-arkki tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä. Hahmo on niin suuri ja mahtava ja voimakas, ja tämän kuolema on traaginen ja jättää syvät arvet Ohun sotilaisiin. Mutta hahmoa ei nähdä paljon liittymisen ja kuoleman välillä, joten koko hahmo jää vähän vaisuksi, vaikka siitä pitäisikin ajatella suuria.
Toinen hahmo jonka kehitys jää aivan lapsen kenkiin on Hyena. Aluksi hahmo on Sniperin aisapari, kunnes Sniper hylkääkin tämän ja pakottaa liittymään takaisin Ohun joukkoihin. Hyena onnistuu pienen selkäsaunan jälkeen, ja tästä tulee ihan ok soturi, valituksesta ja pelkuruudesta huolimatta. Hyena on yhtä valmis kohtaamaan Akakabuton kuin muutkin, mutta ennen tätä hän joutuukin pelastamaan Benin Sniperiltä, ja "kuolee" yrityksessään. Vielä Hopeanuolessa sekä Sniperin että Hyenan kohtalo jää epäselväksi, eikä Ben mainitse tapahtunutta lainkaan muille! Ei edes pientä kiitosta Hyenalle tämän pelastus yrityksestä. Weedissä kohtaamme Sniperin taas, ja Hyena saa kokonaisen Ginga-sarjan nimetyksi itsensä mukaan, vaikkakin on vaihtanut nimensä Noahksi, ja poteekin koirille niin yleistä muistinmenetystä. Mutta nyt Hyenan/Noahin välinen luonteenmuutos ei tunnu niin uskomattomalta, sillä Hyena todellakin kasvaa paremmaksi urooksi tarinan aikana, vaikkei saakkaan siitä minkäänlaista kiitosta. Toivottavasti Ginga Densetsu Noah antaa Hyenalle/Noahille jonkinlaisen kiitoksen Benin pelastus yrityksestä.
Myös Sniper jää jotenkin pimentoon hahmona. Minkä takia tämä haluaa Ohun heruuden itselleen eikä välitä Akakabuton kukistumisesta? Voi olla että Sniper vihaa ihmisiä enemmän kuin karhuja, mutta miksi yrittää tappaa Riki, Ben ja Gin ennen taistelua? Jos Sniper olisi ollut järkevä, olisi tämä antanut asioiden mennä omalla painollaan, ottaen huomioon että Riki menehtyy, Ben menettää näkönsä ja vain Gin selviää ehjänä taistelussa. Hän olisi voinut edesauttaa karhujen kaadossa, mutta antaa silti joidenkin parhaiden taistelijoiden kuolla, ja lopussa, kun useimmat johtaja-kandidaatit olisivat nujerrettu, lähteä Ginin kanssa vaikka matkalle, jonka aikana "Gin joutuu onnettomuuteen ja viimeisenä toiveenaan jättää Ohun johtajuuden Sniperille". Juoni ei kuitenkaan onnistu vaan Gin selviää, ja tulee jonkin ajan päästä takaisin. Sillä välin Sniper on pannut koko Ohun sekaisin. Sniper olisi voinut toimia jonkinlaisena yllätyspahiksena, niin että jopa lukija olisi yllättynyt tämän äkillisestä pahuudesta, mutta uudelleen sarjaa lukiessaan huomannut pieniä yksityiskohtia jotka kielivät Sniperin todellisesta motiivista. Mutta tämä onkin vain jälkiviisautta sarjan fanilta. Sniperin "kuolemaa" ei selitetä millään tavalla, kuten ei Hyeenankaan, ja onkin sääli ettei hahmosta ole oikein koskaan kunnon vastusta muille.
Iga vs Koga-saagasta näkee hyvin sen kuinka paljon Takahashi rakastaa Japanin historiaa, ja varsinkin Shinobeja. Igan ja Kogan taistelua on jatkunut jo vuosisatoja, ja vaikka ihmiset ovat jo kauan sitten hylänneet pyhät kääröt, Igan koirat ovat yhä suojelemassa niitä, ja Kogan koirat yrittävät varastaa ne. Asiaa ei puida sen enempää Hopeanuolessa, eikä paljon Weedissäkään, mutta juuri se saa koko homman tuntumaan vähän oudolta. Igat ovat kaikki valkoisia ja Kogilla on harjat, mutta silti Igalaiset uskovat Ohun joukkojen olevan Kogalaisia, vaikkei kukaan näytä pätkääkään Kogan koiralta. Se olisi eri asia jos Igan koirat luulisivat Ohun joukkoja vain Kurojakin palkkaamiksi apulaisiksi, mutta Igan koirat kutsuvat Ohulaisia hirviöiksi ja kannibaaleiksi kuten Kogiakin. Jus taistelu on jatkunut vuosikausia, luulisi Igojen tunnistavan millaisia Kogan koirat ovat. Tämä häiritsi jo lapsena, ja häiritsee yhä.
Lisäksi se miten Akame tuikkaa Igan talon palamaan tämän liityttyä Ohun joukkoihin tuntuu oudolta. Akame sanoo että vuosikausia jatkuneen vihanpidon on loputtava, mutta miksei tämä yritä puhua siitä Kurojakille ennemmin? Tällä on vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia yrittää puhua Kurolle, mutta vasta Ginin voitettua tämän taistelussa, päättää Akame laittaa Igan talon palamaan, muka vihanpidon loppumiseksi. Kurojaki syyttää Akamea pelkuriksi joka ei halua jättää kääröjä vartoimatta, ja jos totta puhutaan, tässä on enemmän järkeä kuin Akamen rauhantahtoisuudella. Akame ei missään vaiheessa yritä sopia Kogien kanssa. Ei sillä että Kurojaki olisi suostunut rauhaan missään vaiheessa, mutta jos Akame olisi aktiivisesti yrittänyt tehdä rauhaa Kogien johtajan kanssa, ja siinä epäonnistutaan vasta silloin tuikannut Iga-talon palamaan, olisi asiassa ollut edes jonkinlaista järkeä. Tällöin myös Kurojakin ja Kogien kuolema olisi tuntunut järkevämmältä.
Kurojakin käytös ihmetyttää myös. Tämä suuttuu silmittömästi kun näkee pentunsa "kuolevan", mutta hylkää tämän silti puun oksalle heti tilaisuuden saatuaan? Ja heti sen jälkeen loikkaa palavaan taloon velvollisuudentunnostaan? Jos Kurojaki olisi tuonut Chibin mukanaan talolle, pyytänyt Akamea huolehtimaan pojastaan, ja sitten hypännyt, olisi tässä ollut jotakin järkeäkin. Mutta koko Shinobi-saaga on sekalainen ja ei mahdu meikäläisen järkeen juurikin hahmojen kummallisten tekojen suhteen.
Ja tämä tuo mieleeni toisen asian: Miksi Ben haluaa näkönsä menetettyään juuri Ginistä seuraajansa? Onhan Ginissä potenttiaalia ja rohkeutta, mutta tämä on silti vasta pentu ja vielä kokematon! Jos Ben olisi pyytänyt Akamea johtajaksi sekä kouluttamaan Ginistä seuraavaa ryhmänjohtajaa, olisi Benin pyynnöllä ollut jotakin järkeäkin. Mutta Ginistä tehdään heti kättelyssä ryhmänjohtaja, vaikka Akame voisi hyvin ottaa sen työn vastaan, varsinkin koska on Akamen syy ettei Ben voi jatkaa siinä työssä. Näin Gin olisi saanut lisä-aikaa uusien asioiden ja johtajuuden oppimiseen. Nyt tuntuu että Gin nostetaan jalustalle aivan liian varhain ja hatarin perustein. Noh, Gin pärjää johtajan hommissa moitteettomasti ja johtaa Ohun soturit voittoon, joten lieneekö tällä lopullista merkitystä.
Mutta juuri ennen viimeistä rynnäkköä Akakabuton linnalle, Gin kutsuu kaikki osastot paikalle ja ottaa niistä komennon, kysymättä keneltäkään mielipidettä, tai edes odottaen että Riki, koko poppoon pomo tulee paikalle ja johtaa lauman taisteluun. Eikö kukaan vastusta! Gin on tuskin vuoden ikäinen ja KAIKKI aikuiset koirat ovat valmiita seuraamaan Giniä taisteluun? Edes Hakurou tai Tiikeriveljekset eivät letkauta korviaan asialle!
Tarina kulkee osin liian nopeasti, ja joskus se jää junnaamaan paikoilleen. Hahmoja ja juonenkäänteitä tulee joskus puskista ja varoittamatta. Hahmojen tekemiset menevät usein täysin järjenvastaiseen suuntaan.
Ja sitten on se tarinan lopussa haamuileva susi-saaga. Silläkin on samat ongelmat kuin muulla sarjalla, mutta lisäksi mukaan tulee vielä magiaa ja loitsuja, aivan liikaa uusia hahmoja ja taijanomaisia tekniikoita, joista ei sitten jatko-osissa paljon nähdä Zetsu Tenrou Battougan lisäksi lainkaan. Koko saaga tuntuu jotenkin... liian uskomattomalta. Vuosia maan alla asuneet sukupuuton partaalle ajetut japaninsudet, loitsut ja taika, susien sisäiset kiistat... Kaikkea on, liikaa. Ja kun puheeksi tulevat kahdeksan soturia, ja se ketkä nyt loppujen lopuksi ovat siitä oikeita sotureita, alkaa hahmoja ja tekniikoita vilistä sellaisella tahdilla ettei tavallinen lukija voi pysyä perässä.
Kaikki on yritetty tunkea samaan pakettiin muutamaan osaan, ja siinä on epäonnistuttu. Susien ja Ohun soturien välillä on aluksi taistelut kahden tekniikan käyttäjän välillä, mutta lopulta taisteluja nähdään vain kolme. Olisiko Takahashilta loppunut aika vai mielenkiinto, mene ja tiedä.
Susi-saagassa esiintyy kuitenkin erikoisuus: koko Ginga-sarjan ainoa avoimesti homo tai trans-sukupuoliseksi tituleerattu koira, Pink Dragon! Meteor Gin tietokirjassa Pink Dragonia kutsutaan Japaninkielisessä versiossa "Okama"ksi, joka tarkoittaa miespuolista homoseksuaalia tai transvestiittia (terveisin Gingapedia), mutta suomessa tätä kutsutaan vain"sateenkaarisoturiksi". Pink Dragonilla on kokonaiset yksi vuorosana ja tämän ei koskaan nähdä taistelevan. Myös tämän kohtalo jää pimeäksi, eikä tiedetä kuoliko tämä tulivuorenpurkauksessa, vai pääsikö pakoon. Ohuun palaavien soturien joukossa Pink Dragonia ei näkynyt. Olisiko Takahashi tajunnut mitä moisen hahmon tarinaan tuominen aiheuttaisi, ja päätti vaieta koko aiheesta. Noh, antaapa tämä edes jonkinlaisen aiheenpoikasen sarjan faneille luoda fanitarinoita ja muuta. Tosin se että Pink Dragon on pahis-susien puolella on jo itsessään hieman raflaavaa näinä päivinä...
Mutta on tarinassa toki hyviäkin puolia. Hahmojen tuntema veljellisyys ja lojaalius on mukavaa seurattavaa, ja hahmojen rohkeus on liikuttavaa. Varsinkin tarinan alussa Ginin ja Daisuken ystävyys on hienoa seurattavaa. Uudet hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokaisella on selkeä luonne jota ne kantavat. Ne muutamat jotka kokevat jonkinlaisen hahmonkehityksen ovat hienoja hetkiä. Joskus hahmojen kuolemaa sattaa seurata melodraama, mutta sekään ei ole ainakaan suureksi haitaksi.
Hahmot
Gin
Sarjan nimikkohahmo, nuori tiikeriraita jonka kohtalona on kaataa Akakabuto. Gin ottaa kohtalonsa vastaan, ja elää oikestaan vain tätä varten. Gin on rohkea ja lojaali, tavallista koiraa fiksumpi ja voimakkaampi, vaikka onkin vasta pentu. Se, onko Gin oppinut kaiken pienenä Gohein opissa, va onko perinyt isänsä taktikoinnin, lienee katsojasta kiinni.
Ginillä on kuitenkin joitakin hetkiä jolloin viha ja tunteet pääsevät valloilleen. Sarjan aikana tämä kuitenkin rauhoittuu, mutta se tuo mukavaa realistisuutta Ginin hahmoon.
Ginillä on kuitenkin tapana alkaa sooloilemaan ja liittymään taisteluihin jotka eivät hänelle kuulu. Onko tämä vain halua auttaa kaikkia ja suojella kavereita, mutta tämä on luonteenpiirre jonka Ginin tuleva poika tulee, valitettavasti, perimään. Kun Ginistä tulee ryhmänjohtaja, hän rauhoittuu hieman, mutta ylenpalttinen rohkeus ja oikeudentaju jatkuvat aina Weediin ja Orioniin asti.
Gin on hieman vaikealukuinen hahmo. Tällä tuntuu aina olevan sama ilme, eikä tämä osoita tunteitaan kovinkaan usein. Johtuuko tämä soturin kunniasta vai mistä, mutta Gin on vasta pentu, joten jonkinlaiset tunteenpurkaukset lienevät sallittuja.
Gin on shounen.sarjan päähenkilö. Rohkea, lojaali, kokematon mutta kaikessa aina onnistuva, synnynnäinen johtaja. Ginin ainoa "huono" luonteenpiirre on tämän välillä esiin tuleva äkkipikaisuus. Suoraan sanottuna hieman tylsä hahmo. Mutta sentään siedettävä päähahmo kun vertaa tuleviin...
Ben
Ben on se pakollinen isällinen johtaja-hahmo jota kaikki muut kunnioittavat. Ben on kyllä kelpo uros, rakastava puoliso ja isä, ja hyväntahtoinen johtaja joka ei halua vuodattaa verta turhaan, mutta ei myöskään jätä kavereita pulaan. Huomasin tykkääväni Benistä nyt enemmän kuin lapsuudessani, mutta vieläkin hahmon uskomaton taito selvitä kaikesta tappavasta menee vähän yli. Ben jää kiven alle, menettää näkönsä, putoaa kuiluun, saa Akakabuton kynnet päähänsä, ja lukemattomia muita ruhjeita ja vammoja, mutta elää silti vaikka kuinka vanhaksi! Noh, jos sarjassa on koiran pään irrottava salainen tekniikka niin kait Beninkin ihmeselviytymiset hyväksyttänee. Hyvä tyyppi!
Cross
Sarjan tähänastinen ainoa naaras-hahmo. Hopsussa ei ole Takahashi vielä päästänyt sovinisti-tunteitaan esiin tekemällä kaikista nartuista turhia itkupillejä. Cross on tunteikas, kyllä, mutta se ei tee tästä pahempaa taistelijaa! Toki pennut saatuaan Cross jää aika lailla taka-alalle, mutta tällöin se on ymmärrettävää. Mutta Cross on niin kova muija että ui meren yli Hokkaidoon raskaana, ja synnyttää silti täysin terveitä pentuja! Cross on kaikista Ginga-nartuista kovin, mikä on vähän sääli kun katsoo kohti tulevaisuutta...
Smith
Naistennaurattaja Smith on itseasiassa aika traaginen hahmo. Crossiin silmänsä iskenyt uros ei ole ehkä yhtä rohkea kuin muut, mutta on silti valmis kaatumaan toveriensa puolesta. On aika karua kun ajattelee että Smithillä on tunteita Crossia kohtaan, ja että tämä on iskuryhmässä (alkuperäisessä suomennoksessa itsemurharyhmä), lieneekö yksin jääminen kolhinut niin pahasti muuten iloista Smithiä että tämä päättää kaatua taistellen. Mene ja tiedä. Surullisimmathan meistä hymyilevät eniten... Noh, teoriat sikseen. Smith on mukava lisä päähenkilökaartiin. Hauskuutta ei hahmossa kauheasti ole, mutta se että kaikki soturit eivät ole läpeensä rohkeita on ihan mukavaa vaihtelua. Myös Smithin ja Ginin ystävyys sarjan alussa on mukavaa seurattavaa, mutta jää hieman taka-alalle loppua kohti.
Kain hornanhurtat, eli Tiikeriveljekset
Akatora on aina ollut suosikkini Ginga-hahmoista, oikeastaan vain ulkonäkönsä vuoksi. Chuutora jää aika vaisuksi veljiinsä nähden, kun Kurotorastakin tulee yksi Kahdeksasta soturista, ja tämä esiintyy vielä Last Warissakin! Kain hurtat ovat rääväsuisia ja kovapäisiä, mutta muuten ne eivät paljoa tarinaan tuo, mikä on sääli. Mielenkiintoinen ulkonäkö ja veljessuhteet olisivat tuoneet tarinaan paljonkin jos niitä olisi osattu hyödyntää.
Benizakurasta, Rikistä, Hyenasta ja Sniperistä puhuinkin jo tarinan kohdalla.
Sudet
Kuten sanottu, susia on liikaa. Kaikkien nimet ja naamat eivät edes jääneet mieleen. Kaikista muistettavimmat kuolevat tai jäävät taka-alalle. Susien luonteet ovat liian samanlaisia, joko ne ovat läpeensä pahoja, tai uskomattoman lojaaleja. Tämänkin takia koko saaga jää vajaaksi, kun ei muista edes päähahmosusien nimiä. Joku Reima sielä oli, ja ööh, Gaia oli kait se pääpahis... Fuuga oli jonkun nimi... Mutta muut jäävätkin mieleen pelkkinä harhakuvina.
Tosin Pink Dragonin lisäksi mieleenpainuvin nimi on ehdottomasti Red Bull.
Loppusanat
Vaikka kritisoinkin tässä aika vakaasti miltei kaikkia aspekteja, on Ginga Nagareboshi Gin ihan lukemisen arvoinen tarina. Kyseessä on kuitenkin ainutlaatuisen manga-sarja aloitusosa. Mutta jo tässä näkee joitain asioita jotka tulevat jatkumaan muissakin Takahashin sarjoissa: paikoillaan junnaava tarina, liian nopeasti kerrottu tarina, liikaa hahmoja liian nopeasti, ylenpalttiset hahmot ja pikkujuonien unohtelu. Mutta taide on silti mukavaa katsottavaa, ja toiminta mukaansatempaavaa. Vasta lukemisen jälkeen jää miettimään että mitähän hittoa tuli äsken luettua?
Oliko Hopeanuoli siis niin hyvä kun luulin? Noh, kun vertaa tuleviin sarjoihin, ei se sysipaha ollut. Joitain asioita muuttamalla se olisi ollut jopa loistava. Mutta ehkäpä jonain päivänä joku uskaltaa kirjoittaa ja piirtää Hopeanuolen uudelleen, korjaten kaiken. Parhainta Hopeanuolessa on ehdottomasti siitä tuotettu anime ja sen ympärille tullut lukijakunta.
Mutta tässä vaiheessa voisin lausua nämä sanat, öhöm.
Hiljaisuudessa huomasin vasta nyt, kuinka omituista oli juosta yksin Kuurankeron muurien ulkopuolella. En ollut ennen kulkenut täällä hämärän jälkeen. Vaikka viranomaiset sanoivat sen olevan turvallista ennen ja jälkeen täysikuun, isä oli ollut toista mieltä. Hän oli hokenut, ettei muurin toiselle puolelle saanut koskaan mennä yksin.
Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016
Arvostelukappale kustantajalta
Elina Pitkäkankaan Kuura avaa fantasiatrilogian, jossa vaihtoehtotodellisuuden Suomessa ihmissudet vaanivat metsissä ja ihmiset ovat paenneet muurien suojaamiin kaupunkeihin, joita Jahti-niminen järjestö suojelee. Kuura seuraa lukion kakkosluokkaa käyviä Inkaa ja Aaronia, joille ihmissudet tulevat äkkiä paljon vanhoja myyttejä lähemmäs Inkan veljen jouduttua kohtalokkaaseen onnettomuuteen.
Lukio ja ihmissudet eivät ole mikään uusi yhdistelmä YA:ssa ja monet Kuuran elementeistä ovatkin ennestään tuttuja esimerkiksi Twilightista ja tv-sarja Teen Wolfista. Tarinan sijoittaminen Suomeen, Turun kupeessa sijaitsevaan Kuurankeroon, tuo kuitenkin tarinaan virkistävää vaihtelua. Lisäksi kirjan päähenkilöt poikkeavat totutusta: joukkoon kuulumattomien yksinäisten susien (pun intended) sijaan Inka ja Aaron ovat koulun kuninkaallisia, kauniita ja suosittuja. Tavallaan tämä on hauska ja kiinnostava asetelma, toisaalta parivaljakko on juuri niin sietämätön ja itsekeskeinen kuin mitä koulun suosituimmista tyypeistä voisi pahimmillaan kuvitella. Itsekeskeisyys ja ylidramaattisuus on tietysti uskottavaa teinikäytöstä, mutta Inkan ”en ole kuin muut tytöt” -asenne alkaa pidemmän päälle rasittaa, samoin kuin Aaronin tyhjäpäinen kukkoilu. Kirjan tapahtumat tosin antavat viitettä siitä, että trilogian seuraavassa osassa kaksikko joutuu ehkä tekemään hiukan itsetutkiskelua ja kohtaamaan tekojensa seuraukset – hahmokehitykselle on siis vielä toivoa.
Uskottavan teinikäytöksen piikkiin menee ehkä myös ajoittainen ja hiukan rasittavaksi käyvä seksismi ja homofobia, jota erityisesti lukion futispojat kirjassa viljelevät. En epäile lainkaan, etteivätkö asenteet ja kielenkäyttö olisi realistisia, mutta olisin toivonut kirjan narratiivin haastavan typerät heitot jotenkin – varsinkin kun ihmissusien kautta kirja nostaa esiin juuri erilaisuuden kohtaamisen ja suvaitsevaisuuden teemoja. Tämä on mielestäni melko yleinen ongelma YA-kirjallisuudessa: syrjintää ja eriarvoisuutta käsitellään fantasia- ja dystopiaelementtien kautta, mutta arkipäiväisempiin tapauksiin ei tartuta ja niitä toisinnetaan usein kirjoissa huoleti. Inkan ja Aaronin platoninen suhde tosin tuo kaivattua vaihtelua kirjan heteronormatiivisuuteen ja onkin erittäin kiinnostava: kaksikko vaikuttaa toisaalta vanhalta avioparilta, toisaalta sisaruksilta, mutta heidän kiintymyksensä ja sitoutumisensa toisiinsa on joka tapauksessa käsinkosketeltavaa.
Päähenkilöiden paikoittaisesta rasittavuudesta huolimatta Kuura veti minut mukaansa. Juoni kääntyili loppua kohti yllättäviinkin suuntiin ja sai myös paljon alkua synkempiä sävyjä ihmissusiuden karumpien puolien konkretisoituessa toden teolla. Koenkin kirjan kohderyhmän sijoittuvan selkeästi YA:n ikähaarukan vanhempaan päähän, vaikka hiukan lastenkirjamaisesta kannesta olisin arvannut toisin. Kuurasta löytyy kaikkea sitä, mitä hyvästä young adult -kirjasta kuuluukin: jännitystä, romantiikkaa, kiinnostavia henkilöhahmoja ja maailma, johon voi uppoutua ja josta haluaa oppia koko ajan lisää. Inkan ja Aaronin kertojaäänillä vuorottelevat luvut toimivat hyvin ja molemmilla on selkeästi omat tarinansa, jotka kuitenkin sopivat myös täydellisesti yhteen. Kuuran luettuani tartuinkin heti seuraavaan osaan Kajoon, josta on tulossa juttua myöhemmin!
Ajattelin nyt vihdoinkin kirjoittaa kunnollisen arvostelun Ginga-sarjasta, nyt kun on hiihtoloman takia aikaa lukea ainakin osa sarjasta läpi.
Olen jo pitkään ollut Hopeanuoli-fani, ja niinkuin monen suomalaisen nuoren tapaan, oma fanitukseni on saanut alkunsa lapsuudesta. Vaikkei minulla ole suoria muistikuvia animen katsomisesta, uskon silti että animen väkivaltaisuus ja verisyys jäi mieleen pienelle tytölle. Traumoista on ennenkin tullut minulle kiinnostuksen kohteita (esimerkkeinä Muumien Mörkö, alkuperäinen Godzilla-leffa ja monet muut), joten Hopeanuolikaan ei jäänyt minulta huomiotta.
Hopsu-fanitukseni oli parhaillaan Hopeanuoli-foorumeille, nykyään Kaksoisolaan, liittymisen jälkeen. Animea ja AMV:tä tuli katsottua miltei joka päivä, fanitarinoita kirjoiteltua ja koirasarjiksia piirrettyä. Tosin pian Hopsusta itsestään tuli vain taka-alalla oleva kiinnostuksen kohde kun tutustuin joihinkin foorumin käyttäjiin ja aloitimme omat tarinamme ja ropemme omilla hahmoilla. Hopeanuoli jäi taka-alalle kunnes Mangaa alettiin julkaista suomessa. Keräilijänä minunhan tuli saada ne kaikki. Tästä huolimatta muutama Hopsu jäi kaupan hyllylle, mutta kiitos kirjastokortin, voin antaa koko sarjalle aikani.
Joten. Näissä arvosteluissa puhun enimmäkseen kolmesta asiasta: Taiteesta, tarinasta ja hahmoista. Joidenkin sarjojen pituuden vuoksi joitain aiheita voi jäädä taka-alalle, mutta otan kantaa asioihin jotka minua itseäni jollain tavalla koskettavat.
Tähän alkuun voinkin kysyä itseltäni: onko Hopeanuoli oikeasti niin hyvä kuin luulin?
(Huom! Kuvissa on erinäiset kuvaukset jotka eivät välttämättä toimi mobiiliversiossa! Arvostelu tulee lukea blogisivullani jotta ne näkyvät!)
Taide
Hopeanuolesta näkee selvästi olevan Takahashin ensimmäinen Ginga-sarja. Koirat näyttävät aivan erilaisilta sarjan alussa kuin miltä ne näyttävät mm Orionissa. Lisäksi joidenkin hahmojen ulkonäkö muuttuu aika dramaattisesti osien välillä. Esim. Ginin arvet vaihtavat paikkaa jonkin verran, ja John piirretään muutamassa ensimmäisessä luvussa oudon realistisesti muihin koiriin verraten. Kun villikoirat esitellään ensi kerran, nekin näyttävät aivan erilaisilta kuin miltä sarjan lopussa, etenkin Cross.
Myös sarjan keskiosissa hahmojen ulkonäkö saattaa muuttua, kuten Kurojaki, jolla ei ensiesiintymisellään ole kuvioitaan tai kaulapantaa. Koiran puheesta saisi sen mielikuvan että kyseessä todella on Kurojaki, mutta muuten se näyttää tavalliselta Koga (Kirjoitetaan oikein Kouga, mutta olen vanhan koulukunnan Hopsufani, ja minulle ne tulevat aina olemaan Koga, Ohu, Mel jne)-koiralta. Nämä ulkonäkömuutokset eivät loppupeleissä hirveästi haittaa, mutta alussa ne hieman ihmetyttävät. Takahashi on kuitenkin tätä sarjaa tehdessään vielä suht nuori mangaka, joten tyylin muutokset kuuluvat asiaan. Itsekin saatan silloin tällöin unohtaa hahmojen ulkonäköpiirteitä tai uutta hahmoa piirtäessä se ei ole vielä hioutunut omannäköisekseen. Mutta kun kyseessä on rahalla ostettava tuote, toivoisi siltä edes jonkinlaista yhtenäisyyttä ja laadunvalvontaa.
Takahashin taide on kuitenkin ollut aina hienoa katsottavaa. Ainoa asia mikä jossain tappelu kohtauksissa häiritsee on ylenpalttinen viivojen käyttö mikä sekoittaa muutenkin lukihäiriöisen pasmat jo entuudestaan.
Tarina
Kaikki tietävät Hopeanuolen tarinan, joten en ala sitä tässä kertomaan. Huomattavaa kuitenkin on miten sarjan tyyli vaihtuu parin osan jälkeen drastisesti. Mikä alussa vaikuttaa pojan ja hänen koiransa väliseltä seikkailulta kostaa koiran isän kuolema, muuttuukin yhtäkkiä koirien väliseksi sota draamaksi. Alussa vaikuttaa todellakin siltä että sarjan päähenkilönä olisivat Daisuke ja Gin, ja toisessa osassa painotetaan miten koiran ja metsästäjän välillä tulee olla tiukka side, ja että Ginillä ja Daisukella tämä side on jo vahva. Mutta koska sarja ei ottanut tuulta siipiensä alle, päätti Takahashi laittaa koirat puhumaan keskenään. Tämä nosti Hopeanuolen suosion taivaisiin, sillä kukapa ei puhuvista koirista pitäisi? Daisuke jää taka-alle Hopsussa miltei julmasti eikä esiinny kuin muutamia kertoja tarinan aikana. Tämä koiran ja pojan välinen side näyttää sittenkin olleen täysin turha tarinan jatkuessa. Gin mainitsee Benizakuralle että hän jätti insäntänsä jottei tälle kävisi huonosti, mutta todellisuudessa Takahashin sarja sai suurempaa innostusta kun koirat puhuivat keskenään, eikö Daisukella enää ollut paikkaa tarinassa. Olisiko tarina voinut silti toimia? Takahashin myöhemmässä sarjassa, Taistelukoira Zerossa, se ainakin toteutuu ihan hyvin. Mutta Zero ei olekaan yhtä tunnettu sarja kuin kaikki Gingat yhteensä. Vaikka on selvää että Zero on ulkonäöltään hyvin samanlainen kuin Gin hopeisine turkkeineen ja suurine silmineen ja Makoto on hyvin Daisuken näköinen. Lieneekö Takahashi halunnut kokeilla miten Ginin ja Daisuken tarina olisi mennyt, mutta muutti karhunkaadon koiratappeluiksi ja karhukoiran sudeksi. Daisuken taustalle jääminen tuntuu väkinäiseltä ja vähän laiskalta. Ei niin itsepäinen poika kuin Daisuke jättäisi etsimättä koiraansa tämän kadottua.
Hopeanuolessa on näin ollen kolme tarinaa; Ginin elämä ihmisten parissa, Ginin elämä villikoirana, ja susi-saaga. Vaikka sanotaan että koirat eivät ala puhumaan kuin vasta kolmannessa osassa, ne vaihtavat muutamia sanoja tai ajatuksia keskenään jo ensimmäisessäkin.
Tuttuun tapaan perjantain uutta The Falcon and the Winter Soldier jaksoa seuraa videoarvostelu Ossi Kuvakarju -kanavalla YouTubessa. Katso mitä ajatuksia John Walker, Samin ja Buckyn kohtaaminne ja Lipunmurskaajat herättivät.
SATAN, SATAN, SATAN! Tokyo encased in ice, the Fuhrer has his bride!
Rob Zombie ja erityisesti White Zombie on aina pitänyt erityistä paikkaa sydämessäni. Pikku poikana huoneeni seinät oli vuorattuna White Zombien kuvilla. Ehkä painopiste oli hieman liikaa Sean Yeultissa, mutta ei mennä nyt siihen.. Tänään kuuntelussa on Rob Zombie ja Punks and Demonds.
Herra Zombie on päättänyt palata takaisin vanhaan ja ah niin ihanaan soundiinsa. Heti ensimmäisistä sekunneista on helppo päätellä mitä on tulossa ja jos siitä tykkää, siitä tulee tykkäämään. Likaista ja groovaavaa tykitystä! Jotain Ministry soundia tästä on pakko bongata! Biisi kestää alle kolme minuuttia, joten tylsistymäänhän tässä ei kerkeä. Sen takia kappale ei myöskään tarjoa mitään uutta ja maailmaa mullistavaa, mutta odotitko sitä, kun laitoit Rob Zombien soimaan? Zombien tuotanto on noudattelee omaa linjaansa, se sisältää aina pieniä muutoksia, koskaan et ole ihan varma mitä saat, mutta saat silti joka ikinen kerta Rob Zombieta.
Uusi biisi on vahva avaus uudelle levylle, joka julkaistaan 27.2.2026 Nuclear Blastin kautta. Edellisestä Lunar injection of blaa blaa blaa on jo venähtänyt viisi vuotta joten The Great Satan nimeä kantava pitkäsoittoa onkin saatu jo odotella pitkään. Jos linja on tämä, niin The Great Satan tulee olemaan erinomainen lätty ja huomattava parannus ehkä hieman väsähtäneeseen Kool aid eclipse conspiracyyn. Ainakin nimi on jo helvetisti parempi, THE GREAT SATAN! Toimii!
Vaikuttaessani sosiaalisessa mediassa ja ollessani vaikuttamatta, mieleen nousee se tapa miten sairauksia käsitellään. Jos sairaalla on paljon seuraajia hänen häpeäleimansa on arvostettu ja ansaitsee yleisen hyväksynnän ja rohkaisun.
Entä jos sairas ei ole yleisesti hyväksytty, vaan parjauksen kohde? Silloin stigmatisaatio kääntyy häntä vastaan. Kerron tässä, miten vaikeaa on purkaa tunteitaan…
Tämä blogikirjoitus on oikastaan todisteilla ryyditetty analyysi yhdestä Mira Rantalan twitterketjusta. Koska en saa ääntäni kuuluviin, taltioin ääneni kirjoitukseen jonka voin tarvittaessa toimittaa poliisille tutkintapyynnön yhteydessä.
Olen Mira Rantalasta huolissani. Tuntuu kuin hän olisi vallan juopunut demonisoinnistani ja syyllistyy innokkaana yhä pahempiin uhkailuihin,…
