Discover Top Posts Tagged with #elementti

11. Elementti

Huone oli hetken hiljaa. Mies katseli huvittunut ilme kasvoillaan Vartijoita, jotka eivät selvästikään tahtoneet uskoa näkemäänsä.

"Miten mukava vastaanotto. Miten olisi päivää tai edes hei?" mies sanoi.

"Bo-bonjour", Suzu sanoi hiljaa.

"Ai! Onko täällä ranskaa taitavia? Quel merveilleux! Eikö olekin kaunis kieli? Itse pidän siitä kovasti. Itse asiassa se on itselläni top sadan joukossa. Tekijänä tietenkin minä. Mutta se ranskasta. Se ei ollut syy minkä takia tulin tänne", mies sanoi iloisesti.

"Oletko sinä...? Viimeinkin rukouksiini vastattiin!" Theomund hurrasi. Mies kuitenkin katsoi pappia selvä halveksunta silmissään.

"Rukouksiisi? Älä unta näe", mies sanoi ja heilautti kättään kuin olisi hätistellyt kärpästä. Theomund kaatui siinä samassa lattialle.

"Mitä sinä teit?" Riku huudahti.

"Voi, älä huoli hänestä. Hän on täysin kunnossa. Onnekasta hänelle, sillä muut olisivat voineet tehdä hänestä muurahaisen kaiken sen perusteella mitä hän on tähän saakka tehnyt. Enkä minäkään ole mikään mukava henkilö. Ehei, annoin hänen elää vain sen takia että olen itse luonut hänet. Tai voisi paremminkin sanoa hänen esi-isänsä", mies sanoi. Vartijat katsoivat toisiaan nopeasti. Kuka tämä mies oli?

"Mutta se hänestä. Olette näköjään päässeet jokseenkin alkuun oman tienne etsimisessä. Se on aina mukava katsoa kuinka uudet Vartijat kehittyvät. Joskin teidän sukupolvella onkin hiukan... erilainen polku kuin monilla edeltäjillänne. Ja tämä onkin syy, miksi esittelen itseni näin aikaisin", mies jatkoi.

"Kuka sinä sitten olet?" Mizuto kysyi.

"Olen se, joka antoi sinulle mielenlukemisen lahjan. Olen se, joka loi ensimmäisen ihmisen, joka universumissa käveli. Voisi jopa sanoa että olen ensimmäinen ihminen. Ei, en ole Adam tai kukaan vastaavaa. Te tunnette minut ihmisen elementtinä. Sinä, Mizuto, taidat minun voimani", mies puhu nopeasti ja antoi hetken dramaattisuuden laskeutua. Elementti meni taputtamaan yksisarvista selästä sillä aikaa, pomppien paikallaan kuin ei olisi pystynyt pysymään paikallaan. Varsinainen ADHD.

"Ihmisen elementti. Mutta... Eikö... Miten..." Mizuto yritti löytää oikean kysymyksen. Elementti näytti huvittuneelta.

"Ymmärrän kyllä tilanteen ja hämmennyksenne, mutta aikaa ei ole paljon. Tulin antamaan teille seitsemälle uudelle Vartijalle pienen... lisälahjan", elementti sanoi.

"Seitsemälle? Mutta meitä on kahdeksan", Riku huomautti.

"Tiedän sen oikein hyvin. Mutta katsokaas, yhdellä teistä on jo tämä lahja. On jo ollut pienestä pitäen", elementti sanoi ja katsahti nopeasti Tsukiyaa.

Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui nopeasti. Hän kääntyi kokonaan Tsukiyaan päin ja tutkaili poikaa.

"Olet näköjään ovela pikkuveikko. Olet seurassani ilman että huomaan sen. Ei mikään helppo juttu. Mutta toisaalta en olisi odottanut yhtään vähempää sinulta. Olethan sinä osa minua", elementti sanoi. Tsukiya virnisti.

"Se ei kuitenkaan tarkoita, että voit oleskella siellä enää yhtään pidempää. Joten, joko vapautat hänet saman tien tai joudun vetämään sinut ulos väkisin", elementti sanoi. Tsukiya kalpeni ja lyyhistyi lattialle pian sen jälkeen.

"Tsukiya!" Suzu huudahti ja yhdessä Mizuton kanssa hän oli polvillaan pojan vieressä.

"Nyt kun tuo asia on selvä, toivoisin että pysytte paikoillanne. Tämä tulee muuten olemaan... kiusallista teidän osalta", elementti sanoi ja käveli Caten luokse, joka oli lähimpänä häntä. Hän ojensi kätensä ja kosketti hellästi tytön otsaa. Kului kymmenisen sekuntia kunnes elementti pudotti kätensä ja meni seuraavan luokse. Cate katseli hetken ympärilleen kuin olisi odottanut olevansa jossain aivan muualla.

Elementti kiersi kaikki Vartijat yksitellen. Jokainen reagoi melkein samalla tavalla kuin Cate, hämmentyneinä ja odottaen jotain muuta. Kun oli Suzun vuoro, Tsukiya murahteli, paljastaen hänen heräävän. Suzu ei kuitenkaan ehtinyt tajuamaan sitä sillä elementti oli jo kiskonut hänet jonnekin muualle.

Suzu seisoi valtaistuin salissa. Sali kuitenkin erosi tavanomaisesta valtaistuinsalista. Siinä missä olisi kuulunut olla valtaistuin, oli pöytä täynnä jotain rihkamaa. Salissa oli istuin. Mutta niitä ei ollut vain yksi. Suzu laski kuusitoista. Jokainen istuin oli erivärinen, mutta muuten ne eivät eronneet toisistaan juuri lainkaan. Ihmisen elementti istui liilalla istuimella katsellen tyttöä kiinnostuneena.

"Tervetuloa valtaistuin saliin. Kuten näet, olemme kahdestaan. En ole koskaan ymmärtänyt muiden hinkua tehdä tämä rituaali täällä, mutta minä en voi sitä käydä muutamaan. Kuten varmaan jo tiedätkin, on olemassa kuusitoista elementtiä. Minä olen yksi heistä. Tämä on valtaistuimeni. Muut viisitoista ovat tietysti siis muiden viidentoista elementin istuimia. Valtaistuin sali itse sijaitsee kaiken keskellä. Ja kun sanon kaiken, tarkoitan kaiken. Koko universumin. Mutta sitä tietoa sinä et vielä tarvitse. Kuten sanoin, toin sinut tänne rituaalia varten. Tämä rituaali antaa sinulle kyvyn lukea monia kieliä, mutta tärkein niistä on elementtikieli. Muistat varmaan sen kirjan jota Tsukiya puolustaa henkeen ja vereen? Se kirja on kirjoitettu elementtikielellä. Eli vain ne, jotka ovat saaneet tämän kyvyn, tai lahjan, kummin vain haluat sitä kutsua, voi lukea sen kirjan. Ja se, miten se kirjoitettiin, on hiukan pidempi kertomus, johon meillä ei ole aikaa paneutua juuri nyt, mutta uskon ajan tekevän tehtävänsä", elementti kertoi eikä antanut Suzulle puheenvuoroa. Tämän jälkeen hän osoitti pöytää, joka oli salin päädyssä.

"Valitse yksi esine", elementti sanoi.

Suzu meni pöydän luokse. Sen päällä oli joukko mitä eriskummallisimpia esineitä, joilla ei ollut mitään yhteistä keskenään. Osa oli suuria, toiset pieniä. Osa oli tulevaisuuden tavaroita, toiset muinaisesta historiasta. Osa oli roskaa, osa aivan käyttökelpoisia arjen esineitä. Suzu katseli esineitä, mutta mikään ei tuntunut omalta. Hän ei edes tiennyt miksi ajatteli asiaa niin paljon, mutta jokin kertoi sen olevan melko tärkeää tulevaisuutta ajatellen.

Suzu katseli esineitä, mutta ei osannut päättää.

"Hiivatti, ei kai yhden esineen päättäminen voi olla noin hankalaa Suzu", tyttö mutisi itsekseen. Hän sulki silmänsä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen, joka osui käteen. Esine oli melko pieni ja nelikulmainen. Pinta tuntui olevan nahkaa, ja sitä ympäröi ohut remmi. Kun Suzu sitten avasi silmänsä hän tajusi kätensä laskeutuneen pienen nahkakantisen muistikirjan päälle. Kirja ei ollut koristeellinen, ei edes pienitä kuviota pinnassa. Vain remmi teki siitä jokseenkin mielenkiintoisen.

"Senkö sinä sitten valitset? Etkö halua tuota kaunista päähinettä tai tuota ihastuttavaa marmorista rasiaa?" Suzu kuuli elementin kysyvän. Hän kuulosti tyytyväiseltä. Aivan kuin olisi olettanut alusta saakka Suzun poimivan juuri kyseisen esineen. Suzu mietti hetken kysymystä, mutta päätyi siihen. Jos hän nyt valitsisi uudelleen, hän olisi täällä vielä pitkään.

"Olen varma. Mitä nyt?" Suzu kysyi.

"Tuo se minulle. Aloitan rituaalin saman tien", elementti sanoi ja nousi istuimeltaan.

Suzu ojensi kirjan miehelle. Elementti pyysi häntä palamaan salin keskelle ja nosti kirjan silmiensä korkeudelle. Suzu katsoi hiljaa kun elementti alkoi lausua sekalaisia sanoja, joilla ei ollut taaskaan mitään yhteistä. Kun Suzu kuunteli tarkkaan, hän tajusi ettei sanat olleet edes samaa kieltä. Hän kuuli japania, englantia, ranskaa ja monia muita kieliä, joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta ymmärsi sanat silti. Elementin lausuessa sanoja kirja nousi leijumaan ja jonkin näköinen suojakenttä ilmestyi sen ympärille. Se kuitenkin näytti imeytyvän kirjan sisään.

Elementti lakkasi puhumasta ja kirja putosi kuin kivi. Se mäiskähti kivilattialle ja elementti kumartui noukkimaan sen. Hän hymyili ja ojensi kirjan Suzulle.

"Tässä on kirjasi. Älä hukkaa sitä. Se tulee olemaan tärkeä kappale tästä eteenpäin. Uuden luonti on niin kamalan vaivanloista", elementti sanoi ja pian Suzu seisoi Tsukiyan heräilevän kehon vieressä. Elementti oli jo siirtynyt viimeiseen Vartijaan, Mizutoon, kun Suzu lopulta tajusi että tosiaan seisoi taas siinä.

Tsukiyan raskas hengitys kuului hänen jalkojensa juuresta. Suzu kääntyi katsomaan ja huomasi Tsukiyan olevan kalpea kuin lumi.

"Oletko kunnossa?" Suzu kysyi huolestuneena. Tsukiyan ilme kertoi, että sanko voisi olla pian tarpeen.

"Hän tarvitsee hiukan aikaa toipua riivaamisesta. On pakko nostaa hattua. Yksi niistä harvoista, jotka ovat palautuneet ensiriivaamisestaan noinkin hyvin. Usein he saavat korkean kuumeen tai jotain vastaavaa. Toki voi olla vielä liian aikaista sanoa. Jälkitaudit voivat tulla viikonkin päästä", elementti sanoi

"Jälkitaudit?" June kysyi.

"Kyllä vain. Riivaaminen pudottaa elimistön vastustuskykyä, joka tarkoittaa helpompaa saalista bakteereilla ja viruksille", elementti kertoi. Mizuto kokeili Tsukiyan otsaa, yrittäen mitata kuumetta.

"Mutta eihän meillä ole aikaa sairastella. Etkö voisi tehdä jotain?" Andrew sanoi.

"Ei ole aikaa? Milloin meillä on ikinä aikaa sairastella? Sairaudet eivät noudata aikatauluja. Aikataulut ovat vain ihmisten tapa pitää itseään tärkeänä. Haluamme tuntea itsemme aikamme herroina, vaikka todellisuudessa aikaa ei voi hallita. Yritämme paeta aikaa pitämällä itsemme kiireisinä. Tällöin emme ajattele ajan kulumista. Eikä se rajoitu vain ihmisiin. Myös eläimet, kasvit, jopa me elementit pakenemme aikaa, mutta siitä minä en ala puhumaan. Ja mitä Tsukiyaan tulee, en voi auttaa häntä. Jos hän saa jonkin taudin, teidän on hoidettava se itse kuntoon", elementti sanoi.

"Miksi et voi? Etkös sinä ole elementti? Sinähän voit varmaan palauttaa hänen..." Riku aloitti, mutta sanat jäivät kurkkuun, kun hän näki elementin happaman ilmeen.

"Vaikka olenkin elementti, ja vaikka haluaisinkin auttaa häntä, en pysty. Se ei ole minun hallinnassani. Myrkyn elementti olisi henkilö keneltä teidän pitäisi kysyä, mutta epäilen suuresti hänen... huomaavaisuuttaan. Joten minun ehdotukseni teille on, että otatte itseänne niskasta kiinni ja teette asialle itse jotain. Vaikka olettekin Vartijoita, älkää kuvitelko olevanne niin tärkeitä, että suojelemme teitä pienimmältäkin uhalta, joka vaikuttaa teidän terveyteenne. Olette ainutlaatuisia, mutta ette korvaamattomia", elementti sanoi tylysti.

Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui takaisin iloiseksi virneeksi todella nopeasti.

"Nyt kun lahja on annettu, haluan sanoa muutaman käytännön asian. Ne esineet, jotka te valitsitte, on osa teitä. Älkää kuvitelko sen olleen omaa tahtoanne tai edes sattumaa, että nostitte juuri ne esineet kaikkien niiden muiden joukosta. Ja koska ne ovat osa teitä, ne ovat todella persoonallisia esineitä. Teidän ei kannata kertoa mikä se esine on muille kuin kaikkein läheisimmille ihmisille, jos heillekään. Älkääkä hukatko sitä, sillä jos se joutuu vääriin käsiin... Sanotaanko näin ettei lopputulos ole miellyttävä teille. Mutta se ankeista puheenaiheista. Minun on valitettavasti mentävä. Aika on minulle aivan yhtä suuri vihollinen kuin kenelle tahansa muullekin. Nähdään", elementti sanoi ja oli jo napsauttamassa sormiaan, kun hänelle näytti palaavan jokin asia mieleen.

"Olkaahan varovaisia. Ja mitä ikinä teettekin, älkää jääkö murehtimaan asiaa liian pitkäksi aikaa. Se on jo päätetty ennalta", hän sanoi mysteerisesti ja katosi sormia napsauttaen.

Kaikki olivat hiljaa. He sulattelivat tapahtumaa, jotkut epäuskoisina toiset järkeilemällä. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut kaikkea mitä oli tapahtunut viimeisen parin tunnin aikana.

Kaikkien ajatus kuitenkin katkesi kun joku astui sisään temppeliin. Tulija oli nainen, jonka pitkät mustat hiukset laahustivat melkein maata. Hänen kalpea ihonsa oli sileä kuin posliinipatsaalla, ja hänen ruskeat silmänsä uppoutuivat jokaisen mieleen. Hän oli todella kaunis. Vähän liiankin kaunis.

Nainen katsahti Theomundia ja kääntyi takaisin lapsiin.

"Olette nähtävästi tavanneet tuon amatöörin. Toivottavasti hän ei ole selittänyt teille kaikkea roskaa", nainen tuhahti.

"Saimme kyllä sellaisen kuvan, ettei hän ole ehkä kaikkein luotettavin lähde. Mutta kuka sinä olet?" Riku kysyi.

"Olen ihmisen temppelin papitar. Te tunnette minut ehkä paremmin Morganana. Oletan teidän tavanneen mestarini", nainen sanoi. Lapset kaikki katsoivat ensin Morganaa hämmentyneinä, mutta se muuttui pian epäilykseksi ja varovaisuudeksi.

"Miksi olet täällä? Mitä sinä tahdot?" Mizuto kysyi.

"Tiedän, ettei Maassa minusta kerrotaan... sanotaanko elämäni syvimmät virheet elävät teidän maailmassanne. Mutta en ole paha. Tai ainakaan niin ilkeä kuin legendat kirjoittavat. Joten toivon, että uskotte, kun sanon että tulin antamaan neuvoja tulevista kohtaamisistanne. Minulla ei ole muuta päämäärää täällä", Morgana sanoi.

Lapset vilkaisivat toisiaan ja kohottivat kulmiaan. Morgana katsoi lapsia hetken odottaen, mutta kun kukaan ei hyökännyt hänen kimppuunsa, hän oletti sen olevan jokseenkin myönteinen vastaus.

"Uskon, että elementin suorittama rituaali onnistui teillä kaikilla, ja pystytte tästä lähin lukemaan useita erikielissä tekstejä, etenkin elementtien omaa kirjoitusta. Mutta teidän on parasta muistaa, ettei se anna teille taitoa lukea jok'ikistä kieltä, joka on olemassa. Rituaali antaa enemminkin taidon lukea niitä kieliä, jotka muistuttavat eniten faoslopinaa. Ja kirjoitus kehittyy, kuten normaalistikin se kehittyisi. Harjoittelemalla", Morgana sanoi.

Kaikki olivat hiljaa, odottaen jonkun rikkovan hiljaisuuden. Lopulta Riku avasi suunsa:

"Suonet anteeksi Madam Morgana, mutta sallinet minun kysyä asian joka ei liity... kieliin millään tavalla. Olen nimittäin miettinyt sitä siitä asti kun astuin ensimmäisen kerran Avaloniin." Morgana katsoi poikaa hetken ja nyökkäsi pienesti.

"Meillä on kirjoituksia ja tarinoita teistä meidän... planeetalla. Mutta emmekä me ole Anglidassa? Kuinka meillä Maassa voi olla jotain teidän maailmastanne? Eivätkö ne ole kaksi eri maailmaa?"

"Kyllä ja ei. Maailmamme on aina ollut erilainen. Sotaisa. Väärät ihmiset ovat päässeet valtaan. Tai voisi enemmänkin sanoa että yksi väärä ihminen menetti mielensä ja oli aiheuttaa maailmanlopun. Anglidan sanotaan olleen alkuperäinen. Täällä kaikki on kuten elementit sen ensimmäiseksi loivat. Magia on täällä niin arkipäiväinen asia, ettei voisi uskoa että tuolla jossain, yllättävänkin lähellä on maailma, jossa taikuus on sitä kun, joku vetää puhun hatusta. Joskus asia ei ollut näin. Joskus maailmamme olivat yksi ja sama. Ja tämä yksi henkilö aiheutti niin suuren taistelun että elementit joutuvat muokkaamaan kolme erillistä maailmaa. Maa oli yksi ja Anglida toinen.

Koska maailmamme oli joskus yksi ja sama, mutta erotettu näinkin raa'asti, ne ovat aina olleet lähellä toisiaan. Täällä tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet teidän maailmaanne. Tämä pätee myös toisinpäin ja sen pystyi näkemään molempien maailmansotien aikaan. Kun te soditte omassa maailmassanne, Anglidassa kärsittiin jonkinmoisesta masennuksesta, joka oli liian laajaa, jotta sen voisi sanoa olleen vain sattumaa. Ja jokaisessa maailmassa on reitti joka helpottaa henkilöiden ja esineiden kulkeutumista yli rajojen. Tai jos tarkkoja ollaan reittejä. Te pääsitte tänne käyttäen yhtä näistä reiteistä. Avalon on toinen. Mutta vaikka kaikista reiteistä pääsee kulkemaan helposti maailmojemme välillä, jokaisella reitillä on yksi tietty paikka, tietty maailma, jossa se on näkyvämpi kuin muissa, kuin tien alku. Avalon on Anglidassa näkyvämmin kuin Maassa. Pyramidit ovat hyvä esimerkki teidän maailman reitin alusta", Morgana yritti selittää, mutta näki muutamien Vartijoiden kasvoilla hämmennyksen ja epäuskon.

"Onko jotain muuta?" Mizuto oli kysymässä jotain, mutta Tsukiya ennätti ensin:

"Kuka minua ohjaili? Muistan vain pätkiä, mutta en tiedä kuka tai mikä se oli, joka hallitsi minua." Morgana katsoi poikaa hetken ja sitten katsahti ovelle.

"Tule sisään. Eikö sinulla ole jotain kerrottavaa?" Morgana sanoi ja oven takaa asteli jokin variksenpelätintä mustuttava pieni olento. Sen keho oli kapea ja ohut verrattuna pituuteen, joka ei ollut edes puolta metriä. Sen kädet ja jalat olivat kuin ohuet kepit, jotka näyttivät hyvin haurailta. Sen iho näytti olevan liilaa pellavakangasta. Sen päällä oli sininen pitkä takki, jossa oli outoja mustia kuvioita. Kasvon piirteitä ei näkynyt syvän hupun takaa.

"Hei! Minä olen Damios, trickster. Tiedättehän... sellainen mikä Loki, yksi teidän muinaisista jumalistanne. Pakko myöntää että kun löysin tämän tiedon muutamilta aikaisemmilta ihmisiltä, olin otettu. Kukaan ei ole koskaan juuri pitänyt meistä trickstereistä. Teemme kuulemma liikaa jekkuja ja muuta huvittavaa. Mutta se että te nostitte yhden meistä jumalaksi... Minä vain tiesin että teiltä löytyy enemmän huumoria kuin useimmilta muilta lajeilta", otus puhui kiinnittämättä huomioita ympäristöönsä. Se ei siis huomannut Morganaa, joka oli hiippaillut sen lähistölle ja kurkotti sen selkään. Ja kun se sitten tajusi, oli jo liian myöhäistä.

Morganan käsi oli tiukasti kiinni, ja vaikka Daimos yritti saada sen auki, Morganan käsi puristi jotain todella lujaa.

"Anna se takaisin!" Daimos parkui. Morgana käveli hitaasti Mizuton luo varoen otusta joka roikkui naisen käsivarresta.

"Tämä kuuluu sinulle", Morgana sanoi ja ojensi kätensä. Naisen kämmenellä makasi samea liila jalokivi, ametisti. Sen pinta oli sileätä kuin se olisi hiottu soikion muotoon tarkoituksella. Todennäköisesti olikin.

Mizuto katsoi jalokiveä hetken ja nosti sitten kysyvän katseensa Morganaan.

"Jokaisella teillä on omat jalokivenne, jotka kuvaavat omaa elementtiänne. Sinä omaat ihmisen elementin ja ametisti on ihmisen kivi. Jokainen ametisti on osa ihmisen elementtiä. Ja kaikissa elementeissä on yksi jalokivi, joka kuuluu elementin omaavalle Vartijalle. Tämä ametisti kuuluu siis sinulle, eikä kellekään muulle. Ja Daimos on sinun jalokivesi henki", Morgana selitti. Mizuto katsoi pientä otusta ja voihkaisi hiljaa. Jokin kertoi, ettei kaikki tulisi sujumaan hyvin.

"Daimos oli henkilö, joka hallitsi sinua. Hänellä yleensä on... omanlaatuiset tavat esittäytyä", Morgana sanoi kääntyen Tsukiyaan. Sitten hän kääntyi vielä yksisarvista kohti. Se oli ottanut toisen jalokiven suuhunsa ja toi sen kiltisti Morganan ojennettuun käteen. Morgana puolestaan ojensi jalokiven Catelle. Cate selvästi odotti jotain enemmän, mutta kun Morganan kämmenellä lepäsikin palanen meripihkaa, hän selvästi pettyi hiukan.

"Kaikkien ei tarvitse olla kaunista ja kiiltävää, jotta se olisi voimakasta ja arvokasta", Morgana sanoi nähtyään tytön ilmeen.

"Tiedän... sitä vain että... onko meripihka edes jalokivi?" Cate sanoi.

"Jotkut ajattelevat niin toiset eivät. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä. Se mikä sinun on muistettava että se on osa tuntemamme maailman peruspilaria. Sen voi tuhota eikä maailman tasapaino horju, mutta Siihen liittyvät omat ongelmat. Ehdotan siis että kohtelette niitä varoen", Morgana sanoi tiukasti.

Yksisarvinen kosketti meripihkaa ja katosi jalokiveen. Cate katsoi hetken jalokiveä, kunnes kohautti harteitaan ja työnsi kiven likaisten farkkujensa taskuun.

"Voitte hetken pitää kiviänne... piilossa, mutta teidän täytyy antaa niiden hengille aina aikajoin vapaata ja raitista ilmaa. Ettehän tekään varmaan halua olla lukittuna omassa huoneessanne joka ikinen hetki, ei sillä väliä kuinka hartaasti te sitä rakastaisitte. Paras säilytys vaihtoehto on koru, joko kaulakoru, sormus tai vaikka korvakoru, mutta silloin henget voivat tulla helposti ulos ja te pystytte pitämään parempaa huolta niistä kuin omissa taskuissanne", Morgana sanoi.

Ulkona kuului kellojen soittoa. Morgana näytti havahtuvan, kuin olisi vasta muistanut jotain tärkeää.

"Teidän on lähdettävä saman tien. Portti sulkeutuu pian emmekä osaa sanoa milloin se seuraavankerran aukeaa ja minne", Morgana sanoi ja kääntyi ovelle.

"Hetkinen. Portti sulkeutuu? Mutta minulla on vielä paljon kysyttävää. Ettekö voisi pitää sitä vielä hetken kauemmin auki?", Riku sanoi.

"Et taida ymmärtää. Me emme päätä sitä milloin portti avautuu tai sulkeutuu. Kun kellon kuminan kuulee kerran, portti aukeaa, kun se soi kahdesti, ilmoitetaan portin sulkeutumisesta ja kolmas soi kun portti sulkeutuu. Sen jälkeen jos haluamme ulos, meidän on odotettava seuraavaa soittoa. Joskus se tulee heti seuraavana päivänä tosinaan vasta kuukausien, ellei jopa vuosien kuluttua. Emmekä voi ottaa riskiä, sillä maailma tarvitsee vartijoita viidentoista vuoden odotuksen jälkeen", Morgana sanoi ohjaten lapsia takaisin veneelle. Daimos oli palannut ametistiin, jota Mizuto tutkaili hämmentyneenä.

Jokaisesta tuntui kuin matka olisi ollut paljon lyhempi nyt kuin heidän tullessa. Lahonnut vene kellui yhtä luotaantyöntävän näköisenä kuin aiemmin.

"Nyt kyytiin. Nopeasti. Toisesta kellonsoitosta on jo tovi ja kolmas soitto ei viivyttele teitä", Morgana sanoi kun hän huomasi lasten vain seisovan paikallaan. Hiro kömpi veneeseen ensimmäisenä jonka jälkeen muut seurasivat vaitonaisina perässä. Heti kun kaikki olivat kyydissä, Morgana sanoi joitain hiljaa ja vene lähti matkaan. Lapset näkivät naisen seisovan rannassa hetken, kunnes sumu kävi niin tiheäksi, ettei kukaan olisi voinut nähdä häntä.

Hetken painostava hiljaisuus valtasi veneen. Kukaan ei ollut varma mitä sanoa. Heidän onneksi laiva töksähti pian rantakiville ja matkalaiset nousivat rannalle. Pain lasten noustua laiva lähti salaperäisesti takaisin.

"Muistaako kukaan mistä me tulimme?" Suzu kysyi, joka auttoi huonovointista Tsukiyaa pysymään pystyssä.

"Seuratkaa minua, toverit. Minä omaan erinomaisen suuntavaiston, vaikka itse sanonkin", Cate sanoi hymyillen leveästi ja lähti kävelemään pois päin rannasta marssien. Kaikki katsoivat tytön perään hämmentyneinä, mutta seurasivat Andrewin johdolla. Mizuto tuli auttamaan Suzua Tsukiyan taluttamisessa.

"En voi käsittää tuuriani. Olemme olleet täällä vasta noin kaksi viikkoa, mutta minä olen jo pyörtynyt kolmesti: ensimmäisellä kerralla en ole edes varma miksi, toinen uupumuksesta ja kolmas kun melkein hukuin. Siihen lisätään vielä se kun tipuin viisitoista metriä ja että meidät lukittiin hetkeksi vankilaan. Nyt siihen voi lisätä riivaamisen. Miksi minä?" Tsukiya valitti.

"Sinä houkuttelet vaaroja. Myös kotona hankaluudet seurasivat sinua minne ikinä menitkin", Mizuto sanoi naureskellen. Tsukiya yritti mulkaista toista poikaa, mutta heti päätään käännettyään hänet valtasi pahoinvoinnin aalto. Hän päästi pienen ulvahduksen ja jatkoi jalkojensa katselua.

June oli ohittanut Andrewin, joka yritti pysyä lähellä Catea, epäonnistuen siinä kokonaan, sillä tyttö selvästi osasi kulkea maastossa nopeasti ja vaivattomasti. June vilkaisi heidän hiukan hitaampia matkakumppaneita ja päätti mainita asiasta Catelle. Hän joutui juoksemaan tyttöä kiinni.

"Cate, niinhän?" June sanoi ja Cate nyökkäsi vastaukseksi.

"Voisimmekohan me... enpä tiedä... hidastaa vähän. Mizuton ja Suzu täytyy raahata toivotonta ääliötä mukanaan enkä usko että kukaan muukaan pysyy sinun tahdissasi", June huomautti. Cate pysähtyi kuin seinään ja June oli kävellä tytön päälle.

"Ai niin... enpä tajunnut sitä. Hyvä että huomautit asiasta... umm... pahoittelen minulla on hirveä nimimuisti. Kuka sinä olitkaan?" Cate kysyi.

"June", June vastasi lyhyesti.

"June? Kuin kesä? Sinun täytyy siis olla aurinkoinen persoona", Cate hymyili leveästi.

"Oikeastaan, olen täysi vastakohta. Koulussa minulla on lempinimi jääkuningatar. Nyt tämän päivän jälkeen ei voi muuta sanoa kuin että todella osuva nimi. Tosin se ei ole ainoa mitä olen kuullut", June sanoi. Cate näki, ettei June halunnut puhua asiasta pidempään ja antoi asian olla.

"Mitä teet vapaa-ajallasi?" Cate sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. June katsoi toista tyttöä hetken hämmentyneenä kuin olisi odottanut tämän pakenevan paikalta.

"Isäni panee minut opettelemaan taistelutaitoja. Aikidoa, kendoa ja monia muita. Olen perheeni ainoa lapsi ja hän haluaa jatkavani perheeni perinnettä yllä hänen kuoltuaan. Ongelma on, ettei minua kiinnosta ollenkaan se elämä, jonka hän on minulle valinnut", June kertoi.

"Sinä siis vain hajottelet taistelutaitoja? Eikö se käy yksitoikkoiseksi jonkin ajan kuluttua?" Cate sanoi.

"Eipä oikeastaan, mutta kyllä minä teen muutakin. Sain esimerkiksi isäni suostumuksen aloittaa viulun soiton. Mutta loppujen lopuksi elämäni on saman omaista rutiinia. Tai oli..." June sanoi hymähtäen. Cate vilkaisi muita heidän perässään ja vastasi:

"Älä sano vielä mitään tuollaista. Tiedän että pääsemme takaisin kotiin kaiken tämän jälkeen."

"En tarkoittanutkaan sitä. Tämä kokemus yksinään muuttaa elämäämme toisenlaiseksi. Emme voi vain jättää tätä kaikkea taaksemme vaikka kuinka haluaisimme. Tai minä en ainakaan pysty siihen", June sanoi. Cate punnitsi Junen sanoja hetken ja huokaisi.

He saapuivat leiriin. June ja Cate olivat niin omissa maailmoissaan, etteivät havainneet leirin kuntoa. Kun June sitten lopulta tajusi ettei tavarat olleet niin miten he olivat ne jättäneet, kaksikko oli jo poissa metsän turvasta.

"Seis!" June huusi muille. Cate pysähtyi paikoilleen ja katseli järkyttyneenä ympärilleen. Ketään ei näkynyt, mutta June valmistautui puolustamaan itseään. Hän liikkui varovaisesti edemmäs tarkkaillen valppaana ympäristöään.

Hän kuuli takaansa yllättyneen henkäisyn ja kääntyi katsomaan Catea. Caten takana seisoi aikuinen mies puukko tytön kurkulla ja ilkeä hymy huulillaan.

#11 #11.#11. elementti #elementti