#erilaisuus

[vittumainennarttu]

Goottityylin hienouksia on se ku bussissa ihmiset nauraa sulle, kattoo sua pelokkaana ja välttelee sun katsetta. Onneksi oon puolisokea niin ei tarvi kattoo bussin vasenta laitaa ku oon selkä menosuuntaan päin. Meikkiki on aika hillitty, mutta ku osuu lestadiolaisen ja muutaman pissiksen kaa samaan bussiin niin tuomituksi joutuu varmasti. Ei tää bussi kuitenkaan Seinäjoen ristinmerkkejä voita

[grev777]

Olen erilainen ja pirun ylpeä siitä. Moni teistä Instagramin seuraajista ei tunne mun tapausta ollenkaan, joten monelle mä oon tämmönen "perus-mörkö pitkätukka hippi" No. Asiahan on niin miten sen äsken kuvasin. Ei oo sixpack pyykkilautaa, rahaa vitusti, kaunis edustuskoti, tms. pinnallista skeidaa mitä ihmiset nykypäivänä seuraa. Oon vammautunut auto onnettomuudessa 9/10/1993 ja näin ollen ollut vammainen (aivoruhjevamma vei ensin koko oikean puolen toiminnan ja mm.puhumaan jouduin treenaamaan uudemman kerran) Elämä ennen onnettomuutta ei ollut ihan peruslaiffia sekään, kun jo pikkuskidistä lähtien oon kärsinyt suurta ajattelijan roolia ja tämän päivän meno ei helpota yhtään asiaa. Oon myös kokenut avioeron lapsen silmin. Isän alkoholismista aiheutuneet asiat ja eron jälkeen syrjityksi tulemisen. Oon kumminkin taistellut aina ja uskaltanut olla oma itseni, vaikka kuulen ihmisiltä joskus todella ala-arvoista paskaa. Tarinaa olisi vaikka kuinka, mutta jätetään ne tuleviin Insta postauksiin. Muistakaa se et me kaikki ihmiseöäjäy ollaan samalla viivalla #erilaisuus #uskallaolla #vammautuminen #eisyrjinnäalle #samallaviivalla #ajattelija (paikassa Grev's Metal of Death dungeon)

[kattila85]

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Muutama vuosi sitten kuplassani kohistiin: “Oletko lukenut, mitä Koko Hubara on kirjoittanut?” Hubara oli aloittanut Ruskeat tytöt-blogin, joka oli hänen, suomalaisen jemeniläistaustaisen kirjoituskokoelma, muille itsensä ruskeaksi tytöksi kokeville. Sittemmin Hubara on perustanut Ruskeat tytöt-verkkomedian ja koonnut bloginsa tekstejä esseekokoelmaksi, jonka nyt luin.

Aluksi Hubara määrittelee…

View On WordPress

[toyish]

My own Snowflake

"Vastakohdat täydentävät toisiaan." Tuttu lause, melkeinpä voisi sanoa että aika klisee. Mutta vasta hiljattain todella ymmärsin, että sehän pitää paikkaansa. Rakastuin yllättäen ihmiseen, jonka ajattelin olevan "ei mun tyyppiä", mutta pian tajusin, että tuo ihminen olikin nimenomaan se, jota olen etsinyt, odottanut ja kaivannut rinnalleni kaiken aikaa. Ihminen joka on kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen juuri minulle. Meillä on paljon yhteistä, mutta meillä on paljon sellaisia eroavaisuuksia joita ei ole ollut edellisien kumppanieni kanssa. Joskus kuvittelin että ne olisivat asioita joiden kanssa en oppisi elämään, mutta nyt en edes mieti moisia. Ne tuntuvat mitättömiltä seikoilta sen rinnalla, että olen löytänyt elämääni molemminpuolisen rakkauden, ymmärryksen ja hyväksynnän. Sitä ei tapahdu joka päivä, eikä jokaiselle. Olen hurjan kiitollinen että se tapahtui minulle - meille. Ennen kun oli liian myöhäistä. Ihmiset on kuin lumihiutaleita, niitä ei ole kahta samanlaista. Mutta tuntuu olevan niin, että jokainen etsii tavallaan paria itselleen. Sitä toista itsensä näköistä lumihiutaletta. Niin tein varmaan itsekin. En nähnyt pintaa syvemmälle katsoessani kanssaihmisiä, vaikka kuvittelin lukevani hyvin ihmisiä ja pääseväni heidän päänsä sisälle. Tärkeämpää olisi kuitenkin ollut tutkailla oman pääni sisältöä ja miettiä, mitä oikein etsin. Mitä haluan elämältä. Onneksi löysin sen - hänet - ihan sattumalta. En ehkä olisi tajunnut ajoissa, että se mitä kaipaan rinnallani, onkin jotain aivan muuta kuin olin tähän asti kuvitellut. Tätä tunteiden syvyyttä ei voi kuvata mitenkään. Ja se vain kasvaa, voimistuu joka hetki. Se tuntuu uskomattomalta, usein aivan unelta. Sellaiselta, joka on liian hyvää ollakseen totta. Mutta hän vakuuttelee minulle jatkuvasti, että totta tämä on. Ja niin kai sen on oltava, koska miten olisin ikinä voinut kuvitella elämääni jotain näin odottamatonta, mutta kaunista? <3

[catherinweb-blog]

Hiljaa hyvä tulee

Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä)…

View On WordPress

[mehukatti]

Jotkut tykkää halailla ja olla käsikkäin ja tulla ihan lähelle ja paijata ja käyttää tosi paljon fyysistä elekieltä.

Jotkut tykkää pitää etäisyyttä ja vältellä kosketusta ja luottaa enemmän sanojen ja hiljaisuuden ja ilmapiirin voimaan ja suojella omaa henkilökohtaista tilaansa.

Jotkut saattaa olla jotain näiden väliltä, jotkut saattaa olla molempia seurasta riippuen. On mielettömän hienoa, että meitä on niin monia erilaisia ihmisiä olemassa. Ja me ollaan kaikki tosi arvokkaita, henkilökohtaisen tilan koosta riippumatta.

Muistetaan kunnioittaa toistemme rajoja, niin kaikilla on kivempaa ♥

[lotanfilosofiaa]

Olen vanhan kansan ihminen jolla on vanhat aatteet ja arvot, mutta minulla on rakkaita ystäviä ja minulta saat rakkautta mielin määrin, jos vain uskallat sitä pyytää.

Minä olen vanhan kansan ihminen. Olen nuori, mutta olen oppinut hyvin nuorena, miten ruma yhteiskunta voi olla. Lapsena ja nuorena olin vain surullinen ja syytin kaikesta joko itseäni tai kanssaihmisiäni. Olin surullinen. Minulla oli rinnassa kaikki maailman murheet. Halusin kärsiä kaiken. Ajattelin, että minä olen varmastikin syypää kaikkeen pahaan mitä maailmassa tapahtuu.

Jos joku lyö minua, se on minun vikani. Olen varmasti tehnyt jotain pahaa mistä minua rangaistaan. Jos toisella puolella maailmaa kuolee miljoonia ihmisiä, sekin on minun vikani koska tunnen yhteisvastuuta. Olin lapsena ja nuorena sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta valittaa kokemastani vääryydestä, koska Afrikan maissa lapsia kuolee päivittäin nälkään ja tauteihin. Minulla on kaikki hyvin. Olen fyysisesti terve. Minulla ei siis ole mitään oikeutta valittaa kokemastani vääryydestä, koska jossain toisaalla on asiat huonommin.

Olin väärässä. 15-kesäisenä ensimmäisellä rippileirillä jossa olin isosena, käsiteltiin kaikkia elämän “deeppejä” teemoja. Joku voisi sanoa että “liian deeppii shittii mulle”. Jostain syystä 14-15-vuotiaat nuoret jotka on irroitettu muusta maailmasta viikon ajan saattaa ihan oikeesti pohtia näitä teemoja. Joku sellanen deeppi teema saattaa koskettaa jopa luokan pahiksia tai koviksia syvästi. Herkkiksiä se ainakin koskettaa ja isoset ja ohjaajat luovat koko ajan olemuksellaan, sanoillaan ja teoillaan ilmapiiriä, jossa pahikset ja herkkikset voisivat kuulla toisiaan.

Niillä nuorilla ei oo mitään pakopaikkaa kun ne on siellä metsän keskellä. Tottakai voi nukkua oppitunneilla tai olla muuten vaan anarkistihengessä mukana ja vastustaa auktoriteetteja. Voin kertoa sulle salaisuuden: Me isoset nauretaan ja saadaan huvia siitä, kun pikkuset a.k.a riparilaiset keksii uusia keinoja lähteä esimerkiksi yöllä karkuun huoneesta. Useamman leirin isoset näkee yhtä sun toista pakoyritystä sun muuta luovaa temppua. Toisaalta näkyy myös kiusaamista sen ikävimmissä muodoissa ja siihen puututaan heti, kun se tulee ilmi.

Hassua on, että tyypeistä, jotka on tullut leirille uhmaten ja kyseenalaistaen kaiken, voikin tulla niitä herkkiksiä, tai hyvien puolustajia, eli isosia. Minustakin tuli isonen, koska rippikoulu ei antanut minulle suoraan vastausta pohtimiini elämän mysteereihin. Ja miettikää, mulla ei ees ollut koko ajan hyvä olla! Mua kiusattiin rippileirillä, siis sellasessa paikassa, missä luulis voivan olla rauhassa. Silti lähdin isoseksi. Miksi?

Näin sen, että isosilla ja ohjaajilla oli hauskaa, vaikkei kaikki asiat ollutkaan helppoja käsitellä. Näin että isoset puhui kaikille normaalisti ja kohteli kaikkia tasapuolisesti. Koulun roolit oli unohdettu. Rippileiri oli sellanen paikka, missä mulle annettiin mahdollisuus aloittaa nollasta, jos niin halusin. Seurakuntaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla ja mielipiteillä. Siellä ihmiset näkevät vaivaa ymmärtääkseen toisiaan, vaikka aina löytyy vähintään se yks tyyppi jota ei tuu koskaan ymmärtämään.

Mun lapsuudenopettajat  opettivat minulle normit, joita vanhempien olisi pitänyt opettaa. Mun vanhemmatkin oli opettanut mulle niitä, mutta niitten neuvo oli aina “älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon”. Eli jostain syystä vanhempien väärät valinnat oli oikein, mutta mun oli väärin tehdä niin? No kai siinä on jotain kivaa jos mun vanhemmatkin tekee niin? En ole koskaan nähnyt mitään järkeä siinä selityksessä. Tyhmäkin tietää, että ihminen, ja varsinkin lapsi oppii parhaiten esimerkistä.

Jos minä olisin vanhempi, ja minulla olisi joku aikuisen pahe kuten tupakointi, minä polttaisin salassa lapsiltani, koska en haluaisi näyttää lapselleni huonoa esimerkkiä. Minä siis ajattelisin lapseni hyvinvointia ja piilottaisin paheeni, koska lapsella on oikeus oppia esimerkiksi kaikki tupakoinnin terveyshaitat ennen kuin hän lähtee kokeilemaan. Itse olin naiivi ja uskoin sen mitä minulle sanottiin koska ajattelin että kai siihen on joku syy että niin sanotaan.

Jos lapseni saisi tietää tai näkisi minun polttavan, sanoisin, “Äiti polttaa koska äiti on typerä. Äiti ei osaa ajatella sitä, miten huono vaikutus tällä syöpäkääryleellä on äidin terveyteen pitkällä aikavälillä. Aluksi äitille tuli mukamas tästä hyvä olo, mutta nyt siitä on tullut tapa, jota on vaikea lopettaa. Oletko kuullut kun äiti yskii öisin sängyssä? Se johtuu siitä, että äiti ei kuunnellut vanhempiaan eikä opettajiaan ja aloitti tupakoinnin silloin, kun äiti oli vasta pikkutyttö niinkuin sinä. Äiti saattaa joku päivä vaan kuolla sen takia, että hän polttaa. Äidin iho vanhenee ja äiti näyttää vähintään 10 vuotta vanhemmalta kuin ikätoverinsa ja äidin hampaat kellastuu. Äiti ei halua, että sinä, kultaseni teet yhtä huonoja valintoja kuin minä. En halua, että sinä kuolet.”

Miksei vanhemmat sitten selitä sitä asiaa tuolla tavalla lapselleen, joka näkee, että vanhempi polttaa ja kyseenalaistaa ristiriidan vanhemman tekojen ja sanojen välillä? No, koska jos vanhempi selittää asian järjellä, sanoilla jotka lapsikin ymmärtää, hän menettää auktoriteettinsa ja saattaa näyttää lapsen silmissä typerältä. Hän saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hän on tehnyt väärän valinnan. Hän saattaa paeta asiaa sillä että hän sysää sen syrjään mutta hän löytää asian edestään ennen pitkää. Lapsen luonnollinen reaktio tuollaiseen selitykseen on pelko, inho tai myötätunto ja rakkaus. Lapsi saattaa alkaa vaikkapa itkemään, koska lapsi ei halua että äiti kuolee. Vanhempi ei halua siis kohdata asiaa ja kaihtaa näin vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta.Syyllisyys on hyvä asia oikeissa paikoissa. Syyllisyys tekee meistä ihmisiä. Syyllisyys saa meidät välttämään huonoja valintoja ja pitämään huolta toinen toisistamme.

Minulle on sanottu, että se, että välitän liikaa, on huono asia. Minulle on sanottu, että se, että välitän tekee minusta heikon. Se, että välitän tekee minusta helpon hyväksikäytettävän, helpon askelman itsekkäälle ihmiselle. Kenties. Mutta oletko itse kokeillut eka välittää ja rakastaa täysillä? Minä olen rakastanut ja välittänyt, ja koen itseni rakastetuksi ja onnelliseksi.

Minä tarvitsen muita ihmisiä. Olen riippuvainen muista ihmisistä. Olen sosiaalinen olento. Olen saanut välittämisestä ja rakastamisesta vain hyvää takaisin, koska olen välittänyt ja rakastanut täysillä. Olen pitänyt yhteyttä ihmisiin silloin, kun he eivät ole jaksaneet vastata. Olen kirjoittanut kirjeitä päivittäin. Olen antanut lahjoja ja kirjeitä pyytämättä mitään takaisin.

Ei ole aina ollut helppoa, enkä ole aina saanut samaa intohimoa takaisin, mutta ei jokainen yritys voi olla täysosuma. Olen saanut lähelleni juuri ne ihmiset, joita tarvitsen ja jotka hyväksyvät minut tällaisena hössöttäjänä ja huolehtijana kuin olen. Olen rakastettu. Olen ansainnut sosiaalisen arvostuksen kovalla työllä ja kyyneleillä. Minä olen minä, eikä minua voi pysäyttää mikään jos johonkin päätän täysin rinnoin ryhtyä koska minulla on kanssaihmisteni ymmärrys ja arvostus. Minulla on rakkaus.

[mielenosoitus]

Syksyn tuomaa

Näitkö eilen, kun viaton lapsi vilkutti onnellisena ohikulkijoilleen, toivoen jonkun vilkuttavan takaisin hänelle? Kaivaten vilpitöntä vastakaikua tuntemattomilta, vain satunnaisia hymyjä saaden osakseen. Ihminen hakee paikkaansa alusta alkaen. Iän karttuessa vain tavat muuttuvat. Kukapa edes hymyilisi, jos keski-ikäinen ihminen istuisi torin laidalla, vilkuttaen kiireisille ihmisille?

Mutta siitäkin huolimatta, tuo keski-ikäinen ja pieni ihmis-lapsi olisivat samalla viivalla – haluaisivat yhden rehellisen hymyn ja kenties jopa vilkutuksen tuntemattomalta. Se tekisi heidät onnellisiksi.

Ihmiset kulkevat silti kiireisinä lapsen ohitse. Osa miettii lapsen vilkutellessa, suuri hymy kasvoillaan, onko lapsi edes terve, vai onko kasvatuksessa jotakin pielessä. Muutamat kauhistelevat ajatusta mielessään, kuinka moinen ihmisenalku julkeaa heitä tervehtiä, osa jopa pelkää tuota pientä onnekasta.

Onneksi kaupungille mahtuu muutama, jotka ilahtuvat tuon lapsen riemusta, ja haluavat tarjota tälle lisää onnea – he vilkuttavat takaisin hymyillen. Veikkaanpa, että heillä on miellyttävämpi loppupäivä, kuin muilla.

Kuinka sitten kävisi tuon keski-ikäisen henkilön? Hän saattaa olla toripenkillä istumassa, päihteettömänä, haluten tarjota hymyjä ja elämän pieniä kutituksia ihmisille. Hänellä saattaa olla harteillaan suurin taakka, jonka kuvitella voit, eikä hän kaipaa muuta, kuin sen yhden aidon hymyn. Hän haluaa heijastaa itseensä onnea, joka varmasti löytyy hänestä itsestään. Kunhan vain joku katsoisi. Tarjoaisi peilin, josta nähdä syvemmälle.

Mutta ei kuluisi kauaakaan, kun vanhemmat kiskoisivat lapsiaan kauemmaksi moisesta ilmestyksestä, soitellen hädissään hullusta, joka vilkuttelee pelottava virne kasvoillaan kunnollisille ihmisille.

Poliisi kuljettaisi hänet pois. Ja hänen surunsa yltyisi. Eikö kukaan voi ymmärtää ihmistä?

Ihminen etsii itseään eritavoin, eikä oman minuutensa heijastaminen toisiin ole mitenkään kummallinen tapa toimia. Tuttava, ystävät, tuntemattomat, me jokainen peilaamme itseämme heistä. Vastaantulijoista elämän tiellä. Se on vastavuoroista toimintaa, joka palkitsee ja kasvattaa ihmistä. Me kaikki teemme sitä joka hetki.

Suotakoon jokaiselle oikeus olla oma itsensä ja erilainen, jos tämän teot eivät vahingoita muita, eivätkä omaa itseään.

Näin minä koen tämän, ja toivon sen herättävän sinussakin ajatuksia.

Hymyile tänään tuntemattomalle, ja katso kuinka syksyinen sää on kaunis.

-Anne Saarinen-