PR's Tumblrdome
Show & Tell
Claire Keane
cherry valley forever
Misplaced Lens Cap
No title available
PUT YOUR BEARD IN MY MOUTH
bliss lane
Game of Thrones Daily
Cosimo Galluzzi
Sweet Seals For You, Always
Jar Jar Binks Fan Club
Today's Document
Keni
Doug Jones
No title available
d e v o n
tumblr dot com
Discoholic 🪩
No title available
seen from United Kingdom
seen from Greece
seen from Iceland
seen from Türkiye
seen from United States
seen from United States
seen from United States
seen from India
seen from United Kingdom
seen from Malaysia
seen from Malaysia
seen from Kyrgyzstan
seen from Türkiye
seen from United States
seen from United Kingdom
seen from United States
seen from United States
seen from Türkiye
seen from India
seen from Malaysia
@mielenosoitus
Siirtyminen Posterouksesta Tumblriin sujui kommelluksitta. Toivottavasti kaikki ovat löytäneet tiensä tänne.
http://mielenosoitus.posterous.com/ poistuu käytöstä huomenna 30.4.2013. Tässä vielä muistutus siitä miltä blogi näytti ennen. Uudella blogilla on myös uusi tyyli, tervetuloa Tumblrin Mielen Osoitukseen!
Ajatuksia metrossa
Pimeää. Pimeydessä harmaita kaiteita, hohtaen kuin mikäkin aaltoileva hopeaketju. Paksuna. Kaksin kappalein. Niin, ja sitä pimeää, joka ei tee niillä ketjuilla mitään. Metron himmeät valot vain hiukan välkyttelevät niitä kiitäessään ohitse. Huomaavatkohan muut noita himmeitä pirulaisia tuolla? Tuskin. Jokainen on tottunut kulkemaan samoja tunneleita pitkin. Lähes jokaisessa maailman isommassa kaupungissa tuntuu olevan näitä putkia, joita pitkin pääsee kiitämään pimeydessä. Hienoa. Siksihän me olemmekin niin sivistyneitä, jotta voisimme kiitää maan alla päivästä toiseen. Maan alla paljon hienoa, mutta mitä hyödymme, jos kaikki mitä siitä voimme nähdä on pimeys ja ihmisten rakentamat kaiteet tunneleiden seiniin?
Jos nostaisimme katseemme ylös omista kengistämme, saattaisimme häikäistyä auringosta ja tulla sokeiksi, mutta kuka kieltää hankkimasta aurinkolaseja? Maailman tietous on järisyttävän suuri, eikä kaikki varmasti ole todellisuutta. Kaikelle häikäisevälle tiedolle kannattaa hankkia siis suodatin. Mutta en suosittele itse ainakaan tunnelia siihen työhön. Kenties avoin mieli ja hiukan tutkimustyötä. Vain ehdotus. Ja suositus.
Ihmiset istuvat metrossa vaitonaisina, huolimatta vuorokaudenajasta, aivan kuin olisi aamuyö. Sitä se kai onkin. Ikuinen muuttumaton yö. Metron oma liukuva ääni häilyväisessä tunnelissa ja leppoisa heilunta. Kuin kehdossa. Hakevatko ihmiset turvaa siitä pimeydestä? Haluaako ihmiskunta unohtaa oman olemuksensa? Jokin osa minusta ei kuitenkaan usko tuohon ajatteluun. Ihmiset pyrkivät nopeuttamaan ja helpottamaan liikennöintiä, jotta olisimme kaikki toisiamme lähempänä, jotta meillä olisi enemmän aikaa. Kaunis ajatus, kuten niin moni muukin ajatus on tässä maailmassa ollut, eikä se ole johtanut kovinkaan kauniisiin tuloksiin. Kansakuntien yhdistäminenkin on kaunis ajatus, mutta ei ole koskaan onnistunut. Ihmismieli on ahne, ylpeä ja kateellinen, kuinka siis olisi mahdollista hyväksyä jokainen saman lipun alle, yhden johtajan komennettavaksi, ilman että kukaan joutuisi uhraamaan itsensä tahtomattaan. Vapautta on olla ihminen, yksilö maailmassa, jossa tungos on päivittäinen rikkautemme. On muistettava kuka on ja ketkä merkitsevät.
Jos unohdamme rakastaa, unohdamme samalla elää. Tuomioiden jakeleminen ei ole eloa. Se on lähimpänä manalan omaa tyranniaa. Kuolemankaipuuta päivästä toiseen. Oman itsensä vihaa, vailla tunnistusta. Voidaksemme kokea onnellisuus kaikissa mahdollisissa skaaloissaan on muistettava ihmishengen arvokkuus ja toisten puolesta tehdyt vapaat uhraukset. Valinnat joita teemme päivittäin vaikuttavat pahimmassa - ja parhaimmassa - tapauksessa ihmiskunnan kehityksen suuntaan. Me kehitymme päivittäin, opimme jotain uutta - aivan vauvasta asti. Miksi me silti unohdamme elämisen kauneuden?
Olen oppinut elämässäni jotain, mutta tiedän, että niin paljon enemmän on opittavaa tässä maailmassa. Toivoisin voivani jonain päivänä oppia tästä päivästä enemmän, kuin historian haamuista. Heistä, jotka muistivat mitä on olla vapaa ja mikä on sielun voiman merkitys. Meidänkin olisi noustava omista ahdingoistamme, työnnettävä päämme vaikka hehkuvaan ahjoon tarpeen vaatiessa. Elämämme on aina niin kovin tyhjää, mutta vain koska teemme sen sellaiseksi. Ei elämä ole vaikeaa. On vain ymmärrettävä mikä on tärkeää ja millä on merkitystä, kun aika jättää. Miehet ja naiset kulkevat päät painuksissa lastensa katsellessa maailmaa uusin silmin, nähden kauneuden sellaisissakin asioissa, joita yhteiskunnan normit eivät tunnusta.
Ehkäpä jonkin kehitysvaiheen jälkeen tulee se hetki, kun me opimme jälleen arvostamaan elämäämme muuallakin, kuin työhuoneidemme nurkissa ja pimeissä tunneleissa, viihdelehtien antamien ihanteiden solukoissa.
Sitä ennen on parasta toivoa, että joku alkaa jaella ilmaisia aurinkolaseja vastaantulijoille.
-Anne Saarinen-
Elämäni vuoristorata - osa 4
Pilli kurkussa
Ensimmäinen lapsi on vielä niin hauraan oloinen ja nyt hän odottaa jo toista. Pelkäsin jälleen lapsen keskenmenoa joten jätin vaimoni rauhaan. Syyhän oli kokonaan minussa, että menetimme esikoisemme.
Hengitykseni vinkui, kuin olisi ollut pilli kurkussa. Jatkuvasti toistuvat keuhkoputken tulehdukset heikensivät oloani. Niska, hartia ja selkäsäryt valvottivat öisin. Asiat etenivät niin pitkälle, että minulla todettiin ammatista johtuva sairaus ja minulle tarjottiin mahdollisuutta uudelleen kouluttautua. Uusi ammatti ja just kun olin uraputkessa edellisen kanssa.
Kaksi pientä lasta kotona ja minä koulunpenkille, toisaalta jäiväthän aikaiset herätykset pois. Osa-aikatyö kaupassa ja kaupallinen etäopiskelu tenttipäivineen tuntui mielekkäältä vaihtoehdolta. Fyysinen olo parani ja ajatukset luistivat, elin suvantovaihetta. Parisuhteen hoitaminen oli kuitenkin vaikeaa aikaisempien kokemusten opettamana. Pelkäsin jatkuvasti puolisoni läheisyyttä ja suuntasin rakkauteni lapsiin, heillä ei ollut vaatimuksia.
Mieltäni kuitenkin kalvoi jokin käsittämätön voima, itsetuhoajatukset pyörivät ajoittaan päässäni. Näistä en kuitenkaan kertonut kenellekään.
Voimani hupenivat ja mielialani laski. Kaikki oli jotenkin sekaisin. Aloitetut asiat jäivät kesken, leijuin jossakin päämäärättömässä suonsilmässä. Ylös pyrkiminen sieltä suosta tuntui aina vain hankalammalta, tuntui kuin olisin vajonnut kokoajan vain syvemmälle. Fyysiset sairaudet lisääntyivät jälleen ja jouduin turvautumaan toistuvasti sairaalan hoitojaksoihin.
Jälleen kerran ensiavussa ja kysyn nuorelta kandilta, josko saisin ”kallonkutistajaa”, kun meinaa henkinen kantti loppua. Tyydyin kilttinä ihmisenä hänen vastaukseen, ”ei keuhkoja psykiatri paranna”, joten vika oli vain keuhkoissani. Niinhän minulle uskoteltiin. Olin täysin loppu omaa itseäni ja vika on vain keuhkoissa.
2000 vuoden syyskuussa minulle sitten myönnettiin eläke työperäisen sairauden vuoksi. Kas kummaa samalla päivämäärällä vaimolleni osoitettiin pysyvä työsuhde.
Silloin koko perhe asetelma kääntyi aivan päinvastaiseksi, vaimostani tuli vihdoin kokopäiväinen työläinen, minusta tuli kodinhoitaja. Nyt vihdoin voisin ottaa rennommin, niinhän minä luulin, mutta siitä seuraavalla kerralla.
Jukka Ingelin
Onnellista joulua
Toivottaa Vesculin väki.
(Kuvat piirtänyt Anna Känkänen)
Aikapankki
(Kuva:http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:MontreGousset001.jpg)
Kuvittele, että olisi olemassa pankki, joka lahjoittaa sinun tilillesi joka aamu 86.400 euroa. Tili tyhjennettäisiin joka ilta, olisitpa onnistunut sen käytössä miten hyvin tai huonosti tahansa.
Mitä tekisit?
Nostaisit kaikki rahat heti aamulla - tietysti!Jokaisella meistä on tällainen pankki. Sen nimi on AIKA. Joka aamu pankkilataa tilillesi 86.400 sekuntia. Joka yö se tyhjentää tilin, olitpa onnistunut käyttämään sitä miten tahansa. Tilille ei kerry säästöjä eikä sitä voi ylittää. Joka päivä pankki avaa sinulle taas uuden tilin. Joka yö tili tyhjenee. Jos et ole onnistunut käyttämään varojasi, menetys on yksin sinun. Paluumahdollisuutta ei ole. Ei ole mahdollista liioin jättää osaa huomiseksi. Sinun on käytettävä tililläsi olevat varat juuri tänään.
Ymmärtääksesi YHDEN VUODEN merkityksen, kysy siitä opiskelijalta, joka reputti vuosikurssinsa.Ymmärtääksesi YHDEN KUUKAUDEN merkityksen, kysy siitä äidiltä, jonka lapsi syntyi kuukautta liian aikaisin.
Ymmärtääksesi YHDEN VIIKON merkityksen, kysy siitä viikkolehdentoimittajalta.Ymmärtääksesi YHDEN TUNNIN merkityksen, kysy siitä rakastavaisilta, jotka odottavat toistensa tapaamista.
Ymmärtääksesi YHDEN MINUUTIN merkityksen, kysy siitä junasta myöhästyneeltä.Ymmärtääksesi YHDEN SEKUNNIN merkityksen, kysy siitä ihmiseltä, joka täpärästi vältti onnettomuuden.
Ymmärtääksesi YHDEN MILLISEKUNNIN merkityksen, kysy siitä Olympia-hopean voittaneelta.Arvosta jokaista hetkeä, joka sinulla on. Ja arvosta sitä vielä enemmän, kun saat jakaa sen jonkun läheisen kanssa, sellaisen, joka on valmis viettämään aikaansa kanssasi. Ja muista, että aika ei odota ketään.
sivulta www.positiivarit.fi poimi Terhi
jouluruno
Valo toi lumipyryn valkean, avasin verhon pimeän, näin pygmin pienehen. Kuuraparta punainen toi paketin suurehen, jonka laitoin alle puun muovisen.
Varpunen lauloi visertäen, himmeli heilui hitaillen, led-tuikun tahdissa, valon varjossa.
Takan lämmössä nautin viskiä kera joulutortun.Oi tätä rauhaa, on mulla nyt aika laulaa laulu viskisiepon Hennan päiväpeipon.
-Henna Herskoi-
Hyvää Joulun Odotusta!
Cooperin testi 16.9.2012, Radiomäki
Joku ehdotti, että mentäisiin joukolla juoksemaan Cooperin testi. Paikkana olisi Radiomäen kenttä Lahden keskustassa. Osa porukasta oli juossut sen jo jokin aika takaperin ja kyselivät ketkä muut haluaisivat mukaan. Itse ilmoittauduin porukkaan. Katsoin kuntoni pari viikkoa ennen testiä samassa paikassa. Muutama vuosi sitten olin saanut tulokseksi 2450 metriä. Esitestissä jäin siitä reilut sata metriä, saaden tulokseksi noin 2300 metriä.
Päätimme tavata Radiomäellä 16. päivänä sunnuntaina iltapäivällä kello 18.00. Kotoa paikalle ei ole pitkä matka, joten ajattelin, että kävelen sinne ja lämmittelen samalla paikat. Pääsin paikalle noin puolessa tunnissa. Syksy ei ollut vielä pitkällä. Aurinko paistoi ja ilma oli melko lämmin. Olin paikalla noin puoli kuudelta ja jäin odottamaan muita. Juoksijoita alkoi ilmaantua paikalle ja porukka oli kasassa jo ennen kuutta. Pieni porukka tuli paikalle vain kannustamaan ja seuraamaan juoksua.
Kohta kaikki juoksijat olivat paikalla, joten päätimme aloittaa juoksun jo ennen kuutta. Tukipisteen ohjaaja tuli ajanottajaksi ja valvomaan juoksua. Ohjaaja antoi lähtömerkin ja me lähdimme matkaan. Edessä olisi kaksitoista minuuttia juoksua. Mieliala oli korkealla ja kaikki lähtivät tekemään parhaansa. Huomasin, että en ollut porukan nopeimpia juoksijoita ja jäin heti häntäpäähän. Ohjaaja kertoi väliaikoja ja välillä katsoin omasta kellostani miten matka eteni. Kaksi ensimmäistä kierrosta olivat melko tukkoista menoa, mikä oli tuttua. Päätin pitää vauhtia, jolla voisin edetä pitemmänkin matkan. En ollut edellistä testiä ennen paljonkaan juossut vauhtijuoksuja, joten etenin säästellen. Mietin, että kohta parhaat menisivät kierroksella ohi, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Huomasin, että etenin suunnilleen samaa vauhtia edellä kulkevan juoksijan kanssa.
Kuljin suunnilleen samaa vauhtia koko matkan. Vähitellen juoksu helpottui, mutta en kohottanut vauhtia peläten väsähtämistä. En katsonut miten muut etenivät, edellä kulkevaa lukuun ottamatta. Kiersin rataa reilun kahden minuutin kierrosvauhtia. Myöhemmin kuulin, että jotkut kulkivat noin puolentoista minuutin kierrosvauhtia. Yhdentoista minuutin kohdalla ajattelin, että voisin vähän kiristää vauhtia. Kun 12 minuuttia tuli täyteen tuloksekseni tuli noin 2250 metriä, joten jäin hieman edellisestä juoksusta. Paras juoksija sai tulokseksi 2670 metriä. Hän on porukan maratoonari. Toinen jäi voittajasta kymmenen metriä, kolmannen tulokseksi tuli 2590 metriä ja neljännen 2400 metriä. Edellä kulkevani pääsi 2300 metriin. Viimeinen sai tulokseksi 2090 metriä. Hän ei ollut paljon juossut ennen testiä ja hänen tavoitteenaan oli 2000 metriä, joten oli iloinen yllätys saada noinkin hyvä tulos.
Päätimme koota porukan kasaan taas keväällä lumien sulettua. Niille, jotka edellisellä kerralla olivat mukana, oli mukava yllätys saada edellistä kertaa parempi tulos. Ajattelin jatkaa juoksemista ainakin lumen tuloon saakka, joten aikaa on vielä ainakin kuukausi, ehkä kaksi. Juoksen nyt hieman pidempiä matkoja kerran viikossa, joten ajattelin ottaa mukaan lyhyempiä, nopeatempoisia juoksuja. Tavoitteena olisi parantaa hieman tulosta Cooperin testissä ehkä päästen 2400 metriin, mihin aiemmin pääsin. Toivon, että pystyisin jatkamaa juoksua talvellakin, mutta sitä ei tiedä vielä.
-Teppo-
MÖKILLÄ
Mökillä
Tuuli tanssittaa puita, aaltojen oopperakuoro pauhaa.
Muurahainen raahaa kortta.
Toukka ponnistelee kivikossa.
Suurta ja pientä, vaikuttavaa ja arkista.
Kuin koko elämässä.
-jäsen-
Työhaluton, laiska ja toivoton kuntoutuja?
Minkälainen on sinulle mieluinen työ / työpaikka?
Onko se yritys, jossa on hyvät mahdollisuudet edetä nopeasti urallaan ja saada aina uusia ylennyksiä.Vai onko mahdollisimman iso palkka sekä loistavat luontaisedut tärkeitä. Useinhan toinen vaihtoehto on jatkumo ensimmäiselle.
Ajatteletko että työ itsessään ei ole tärkeää, vain maine ja mammona merkitsevät. Oletko sitä mieltä, että heikot tieltä väistyköön – luusereitahan he ovat. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eli menestyä voi kuka tahansa, jolla on tarpeeksi halua ja tahtoa!
Meillä monella on kova halu päästä takaisin töihin
Minulla on ollut ilo tavata ja keskustella erilaisten ihmisten kanssa. Olen kuullut heidän elämästään ja lähtökohdistaan. Olen saanut myös tietää heidän toiveistaan.
Monella vaikkapa (mielen)terveyssyistä eläkkeellä tai työttömänä olevalla on kova halu päästä takaisin työhön. Edes vaatimukset työtehtävistä ei välttämättä ole suuria, kunhan työ ja kuntoutujan voimavarat kohtaavat. Toiveena saattaa olla vaikkapa työ tehtaassa, tekemässä tuttua, helposti opittavaa tehtävää.
Olisiko syytä meidän kaikkien unohtaa kuvitelmat työhaluttomista, laiskoista ja toivottomista kuntoutujista? Ehkä voisimme miettiä, miten työelämää saisi kehitettyä erilaisuuden sallivaksi ja hyväksyväksi. Näin saamme useamman ihmisen pidettyä kiinni ”normaalielämässä”, mitä se sitten lieneekin.
Kirjoittanut vaikeuksien kautta paikkansa (työ)elämässä uudelleen löytänyt,
Kirsti Hietalahti
JK. Lue lisää aiheeseen liittyvästä lahtelaisesta Yhteinen talous -blogista
Syksyn tuomaa
Näitkö eilen, kun viaton lapsi vilkutti onnellisena ohikulkijoilleen, toivoen jonkun vilkuttavan takaisin hänelle? Kaivaten vilpitöntä vastakaikua tuntemattomilta, vain satunnaisia hymyjä saaden osakseen. Ihminen hakee paikkaansa alusta alkaen. Iän karttuessa vain tavat muuttuvat. Kukapa edes hymyilisi, jos keski-ikäinen ihminen istuisi torin laidalla, vilkuttaen kiireisille ihmisille?
Mutta siitäkin huolimatta, tuo keski-ikäinen ja pieni ihmis-lapsi olisivat samalla viivalla – haluaisivat yhden rehellisen hymyn ja kenties jopa vilkutuksen tuntemattomalta. Se tekisi heidät onnellisiksi.
Ihmiset kulkevat silti kiireisinä lapsen ohitse. Osa miettii lapsen vilkutellessa, suuri hymy kasvoillaan, onko lapsi edes terve, vai onko kasvatuksessa jotakin pielessä. Muutamat kauhistelevat ajatusta mielessään, kuinka moinen ihmisenalku julkeaa heitä tervehtiä, osa jopa pelkää tuota pientä onnekasta.
Onneksi kaupungille mahtuu muutama, jotka ilahtuvat tuon lapsen riemusta, ja haluavat tarjota tälle lisää onnea – he vilkuttavat takaisin hymyillen. Veikkaanpa, että heillä on miellyttävämpi loppupäivä, kuin muilla.
Kuinka sitten kävisi tuon keski-ikäisen henkilön? Hän saattaa olla toripenkillä istumassa, päihteettömänä, haluten tarjota hymyjä ja elämän pieniä kutituksia ihmisille. Hänellä saattaa olla harteillaan suurin taakka, jonka kuvitella voit, eikä hän kaipaa muuta, kuin sen yhden aidon hymyn. Hän haluaa heijastaa itseensä onnea, joka varmasti löytyy hänestä itsestään. Kunhan vain joku katsoisi. Tarjoaisi peilin, josta nähdä syvemmälle.
Mutta ei kuluisi kauaakaan, kun vanhemmat kiskoisivat lapsiaan kauemmaksi moisesta ilmestyksestä, soitellen hädissään hullusta, joka vilkuttelee pelottava virne kasvoillaan kunnollisille ihmisille.
Poliisi kuljettaisi hänet pois. Ja hänen surunsa yltyisi. Eikö kukaan voi ymmärtää ihmistä?
Ihminen etsii itseään eritavoin, eikä oman minuutensa heijastaminen toisiin ole mitenkään kummallinen tapa toimia. Tuttava, ystävät, tuntemattomat, me jokainen peilaamme itseämme heistä. Vastaantulijoista elämän tiellä. Se on vastavuoroista toimintaa, joka palkitsee ja kasvattaa ihmistä. Me kaikki teemme sitä joka hetki.
Suotakoon jokaiselle oikeus olla oma itsensä ja erilainen, jos tämän teot eivät vahingoita muita, eivätkä omaa itseään.
Näin minä koen tämän, ja toivon sen herättävän sinussakin ajatuksia.
Hymyile tänään tuntemattomalle, ja katso kuinka syksyinen sää on kaunis.
-Anne Saarinen-
ELÄMÄNI VUORISTORATA - OSA 3
Sä oot liian kiltti
Miten niin, minäkö. Otsikon sanat ovat ikuisesti mielessäni. Olin yrittänyt nuoruudessa jääkiekkoilijan uraa, onnistumatta siinä, päätyen huoltotehtäviin. Armeijan jälkeen suoritin jääkiekkotuomarin kortin, sen varmasti hallitsen, olenhan luonteeltani oikeudenmukainen, tasavertaisuuteen pyrkivä.
Muutaman vuoden vihelleltyäni, sain kuulla sen. Hyvä ystäväni, kokenut liigatuomari sen minulle sanoi ”ei sinusta tuomaria tule, sä oot aivan liian kiltti”, jälleen yksi esimerkki persoonallisuuteni heikkoudesta.
Palataan kesään -79. Kokonainen kesä kotimaassa ja syksyllä paluu jenkkilään. Työpaikka oli puhuttu valmiiksi Floridaan, voisin viettää kesät suomessa. Joutenolo kesällä ei kuitenkaan kiinnostanut vaan hakeuduin vanhaan työpaikkaani Nelon leipomolle. Siellä se tapahtui, juhannuksen jälkeen nuori tyttö aloitti leipomolla pullien voitelijana, joita minä paistoin.
Kesän aikana tyttönen voiteli myös minun sydämeni. Florida sai jäädä. Ei sitä kuitenkaan kestänyt kuin marraskuulle asti, aivan samoin kuin aikaisemmissakin suhteissa. Jäin kuitenkin kotimaahan ja vanhaan työpaikkaani. Jenkkiläinen työtahti oli tarttunut minuun, sehän oli pomojen mieleen joten uraputki oli auki.
Se roihahti uudelleen
Keväällä -80 se sama tyttö käveli kuitenkin leipomoon, töitä kyselemään. Se roihahti uudelleen, nyt mua vietiin, oli hän jotenkin niin vastustamaton, määrätietoinen, voimakastahtoinen. Hän oli opiskellut talven ja kesätyö oli kohonnut kerrosta ylemmäksi, konttoriin.
Kesätyttö ja wiinerikymppi sanoivat ”tahdon” kesällä -83. Elämä näytti loistavalta, pyrin täyttämään kaikki puolisoni asettamat toiveet, tupakoinnin lopetin avioliittolupauksena. Jotenkin kaikki alkoi kuitenkin painaa mieltäni jo parin ensimmäisen avioliittovuoden aikana.
Suorittaminen, itsekritiikki, huoli tulevaisuudesta, miten pärjään tulevien lasten kanssa. Ensimmäisen lapsen keskenmeno oli varmaankin minun vikani, ei odottavaan äitiin sovi koskea. Jatkuvat virheeni avioliiton ”suorittamisessa” alkoivat hiljalleen kalvaa mieltäni, huoli onnistumisesta haittasi yöunia, väsymys työssäni alkoi näkyä fyysisenä sairasteluna. Niistä asioista, seuraavalla kerralla.
Jukka Ingelin
Kuntoutumistarinani
Vuoden 2006 alkupuolella aloin tuntea oloni heikoksi ja väsyneeksi, ja mielialani masentuneeksi. Mutta sitä, että olen oikeasti sairastumassa psyykkisesti, en pitkään aikaan halunnut itselleni myöntää.Kävin töissä niin kauan kuin jaksoin, mutta lopulta eivät jalat kantaneet enää allani. Tästä alkoi sairastamiseni ja – lohduttavaa kyllä – myös kuntoutumistarinani.
Mun pää painuu väkisin alas, vaikka koitan pitää katseen eteenpäin
Kun jälkeenpäin mietin sairastumiseni syitä, löysin useampiakin: työn, jossa en viihtynyt, fyysinen sairaus, jonka vuoksi jouduin useampaan eri leikkaukseen, ja nuoruuden traumat, jotka olivat jääneet koulukiusaamisesta.
Joka tapauksessa olin tilanteessa, jossa jouduin aloittamaan pysyvän psyykenlääkityksen, kokeilemaan sähköhoitoa masennukseen, kestämään useita sairaalajaksoja jne. Oikeita lääkkeitä ei meinannut löytyä millään, ja lääkekokeilut olivat tosi rankkoja. Jotkut lääkkeet olivat niin epäsopivia, että toivat pahemman olon kuin sairaus itse!
Diagnoosiksi sain vaikean masennuksen, johon liittyi myös hiukan psykoottista oireilua. Olin tavallaan helpottunut, koska nyt minulla oli tavallaan lupa olla sellainen kuin olin, ei tarvinnut leikkiä pirteämpää tai terveempää kuin oli.
Kirjoittamani runo vuosi sairastumiseni jälkeen, vuonna 2007, huokuu masennusta:
Mun pää painuu väkisin alas, vaikka koitan pitää katseen eteenpäin.
Mun silmät ei jaksa enää etsiä ympäriltään
mitään kaunista.
Jalat eivät enää jaksa eteenpäin, tuntuu kuin ne olisivat tarttuneet maan kamaraan.Jossain ystävän käsi etsii mun kättä, mutta en jaksa tarttua siihen.
Aivot eivät jaksa ottaa vastaan positiivista viestiä, että kyllä tästä vielä selvitään.Paha olo päässä velloo ja viestittää jotain ihan muuta.
ja kaiken keskellä mekaanisesti vielä toimiva sydän on jo kuollut tuskaan.
Pikkuhiljaa, todellakin vain hiipien, alkoi silti kuntoutuminen. On menty eteenpäin ja otettu takapakkia, toivottu ja petytty, mietitty kuolemaa, oltu osastolla ja koitettu pärjätä kotona.
Minä selviydyn läpi murheiden ja olen kuin toiveiden lähde
Kaiken kaikkiaan viimeinen vuosi on kuitenkin mennyt paremmin. Olen jaksanut taas uskoa parempaan huomiseen ja unelmiin, ja tajunnut, että vaikka en todennäköisesti koskaan täysin parane, pystyn vielä iloitsemaan asioista, kiinnostumaan niistä, pitämään toivoa yllä ja olemaan monessa mukana.
Tärkeää on myös, että olen oppinut jollain tavalla hyväksymään sairauteni ja elämään sen kanssa useimmiten sovussa, enkä enää pelkää tämän sairauden tiimoilta mitään. Mitä on tulossa, se on otettava vastaan, mutta uskon jo olevani tarpeeksi vahva selviämään.
Sekin ajatus, että olen surkea ja heikko ihminen, kun sairastuin, on kadonnut sen uskomattoman vahvuuden alle, mitä minusta on kuitenkin sairauden eri vaiheissa löytynyt.
Tietenkään joka päivä ei ole hyvä päivä, mutta kenelläpä olisi? Olen myös huomannut, kuinka pienestä vointi voi keikahtaa taas huonompaan päin, kuten Yö-yhtye laulussaan ”Särkyvää” laulaa: ”niin pienestä voi kaikki sirpaleiksi särähtää”.
Kuitenkin kaiken kaikkiaan koen olevani menossa parempaan suuntaan, ja mikä tärkeintä, jaksan (ainakin useimmiten) jälleen uskoa elämään ja hyviin asioihin, joita minulla vielä on edessäni. En enää kaipaa joka päivä kuolemaa.
Pikku hiljaa olen myös huomannut, että osaan jälleen nauttia monista asioista, iloita ja nauraa. Ne taidot olivat minulta hukassa vuosia.
Eräs Hanna Ekolan runo kuvaa aika hyvin fiiliksiäni tällä hetkellä:
Minä selviydyn tästä päivästä, vaikka taivas on pilviä täynnä. Minä selviydyn huomisesta, vaikka sataa jo hiljalleen lunta.
Minä selviydyn ja luotan,
että elämä jälleen kantaa. Minä selviydyn läpi murheiden ja olen kuin toiveiden lähde.
Minä selviydyn, vaikken uskonut niin voivan enää käydä.
Kuntoutumistarinansa kertoi Terhi
Rion Karnevaalit
Olin Rio de Janeirossa helmikuun 15 – maaliskuun 2 päivä tänä vuonna. Tarkoitus oli mennä katsomaan kuuluisia Rion karnevaaleja, jotka tänä vuonna pidettiin 18. – 21.2.
Matka sujui hyvin linja-autolla Helsinki – Vantaan lentoasemalle, British Airwaysin lennolla Lontooseen ja TAM LInhas Aereas yhtiön lennolla Lontoosta Rio de Janeiroon. Matka oli ostettu Kilroy Travels matkatoimistolta, joka ei ole suomalainen yhtiö, mutta heillä on myyntikonttori Turussa, jonka kanssa asioin sähköpostilla. Rioon tulin 16.2. aamulla. Lentokentällä oli vastassa matkatoimiston kuljetus hotellille, Hotel Astoria Copacabana, joka sijaitsi keskellä Copacabanan rannikkoa lähellä hiekkarantaa.
Ensi päivät tutustuin paikkoihin, metroon ja kävin keskustassa. 18 päivä oli lauantai. Silloin menin keskustaan katsomaan karnevaaleja. Metrosta tullessani oli ihmisiä silmänkantamattomiin, pukeutuneena mitä erilaisimpiin asuihin, aivan kuin meillä vappuna. Musiikki soi kovalla ja kaikki sambasivat.
Sain paniikkikohtauksen kun jouduin metrotunnelista keskelle ihmismassaa. Muusikot näkyivät autojen lavoilla, mutta muuten näkyi vain lähimmät ihmiset. Minusta näytti, että ihmisiä oli ainakin miljoona. Vartijat eivät päästäneet takaisin metroon, joten jouduin yrittämään päästä pois väkijoukosta kulkemalla sivuttain ihmismassan liikkeeseen verrattuna.
Tunti meni, ennen kuin pääsin massasta pois väljemmälle kadulle, jossa oli vain vähän ihmisiä ja autot pääsivät liikkumaan. Sitten äkkiä taksilla hotellille. Ensimmäinen tutustuminen karnevaaleihin ei ollutkaan mikään nautinnollinen vaan johti paniikkiin. Seuraavana aamuna menin katsomaan keskustaan. Siellä oli hirveästi roskia. Kaljatölkit ja juomapullot tosin olivat vähissä. Niiden kerääjiä oli paljon ja heille se varmaankin oli kulta-aikaa. Törmäsin kuitenkin sambakulkueeseen, jossa oli vähemmän väkeä, ehkä tuhannen verran. Heidän kanssaan kuljin muutaman korttelinvälin. Kulkue eteni tosi hitaasti. Maanantaina en mennyt keskustaan katsomaan sambaajia, koska illalla menin Sambadromolle katsomaan sambakoulujen esityksiä. Matkatoimiston kuljetus lähti klo 8 hotellilta ja kello 9 maissa olin katsomossa. Yhden sambakoulun kulkue kesti noin puolitoista tuntia. Jaksoin katsella puolilleöin kahden koulun esityksen. Niitä olisi ollut aamulla viiteen asti, mutta jalkani kipeytyivät seisomisesta katsomossa niin paljon, että päätin lähteä hotellille.
Matkatoimiston bussia en löytänyt, mutta taksilla pääsin takaisin hotellille ja nukkumaan. Lippu Sambadromon katsomoon maksoi yli 100 €, mutta kyllä esitys oli sen arvoinen. Laskin, että yhteensä 13 katsomoon mahtui 100 000 katsojaa. Vielä tiistaina kävin katsomassa keskustassa sambaajien kulkuetta ja myös illemmalla Copacabanan rantatielle kerääntyi suuri ihmisjoukko sambaamaan. Sen kulkueen mukana kuljeskelin pari tuntia. Musiikki oli mukavaa ja ihmisillä hienoja karnevaaliasusteita. Mukana myös paljon ulkomaalaisia.
Karnevaaleista tutustumismatkoille
Siihen loppuivat karnevaalit. Sitten minulla oli tutustumismatkoja, oli kaupunkikierros linja – autolla, Sokeritoppavuorella - käynti ja Corcovado vuorelle katsomaan Kristuspatsasta.
Sokeritoppavuorelle mentiin köysivaunulla, jossa oli niin ikkunat kuin lattiakin muovia, josta näki läpi.Kyllä minua pelotti kun mentiin ylöspäin. Kädet tarrasivat kiinni kaiteeseen. Sieltä oli hienot näköalat koko kumpuilevaan kaupunkiin ja lukuisille hiekkarannoille.
Corcovado vuori on 500 metriä korkea ja koko Rion korkein kumpare. Sen laelle on tehty 35 m korkea Kristuspatsas betonista. Työt aloitettiin 1925 ja valmista oli 1931. Patsaalle rakennettiin ensin hammasratasperiaatteella toimiva rautatie. Aika hurjaa on meno vuorenrinnettä ylös junalla. Junamatka kestää puoli tuntia. Matkaan kuului vielä illallis- ja yökerhokierros. Ruokailemaan mentiin klo 8 aikoihin illalla semmoiseen ravintolaan, jossa jaettiin pahvilätkät, joiden toinen puoli oli vihreä ja toinen punainen. Jos käänsi vihreän puolen ylöspäin tarjoilija tyrkytti lihaa pitkästä vartaasta, joita he kävivät lämmittämässä grillillä. Sitten sai itse valita ottiko nautaa, sikaa, lammasta vai kanaa. Lisukkeet eli salaatit, riisit ja perunat sai hakea seisovasta pöydästä. Kun käänsi punaisen puolen lätkästä, ei lihaa tyrkytetty, joten sai syödä rauhassa. Ruokailuun kului pari tuntia.
Kymmeneltä alkoi sitten yökerhossa esitys, jossa oli lähinnä sambaajia vähissä vaatteissa ja välillä vähän enemmänkin hienoissa puvuissa, niin kuin itse karnevaaleillakin. Kaupunkikierroksella opas selitti kaupungin nimen syntyä. Portugalilaiset olivat tulleet kaupungin kohdalla olevan pitkän merenlahden kohdalla maihin tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1502. Koska lahti on joen levyinen ja jatkui sisämaahan, he luulivat sitä joeksi ja antoivat paikalle nimen tammikuun joki, Rio de Janeiro. Sitten oli vuorossa enää kotimatka. 29.2. klo 18 oli lähtö hotellilta. Klo 20 olin lentoasemalla. Lento Riosta Frankfurtiin lähti klo 23, jossa oltiin klo 15 1.3. Sain lennolla jonkin verran nukutuksi. Lentoaika oli 12 tuntia. Lento Frankfurtista Helsinkiin lähti klo 19.40 ja oli perillä klo 23.30. Linja-auto Lahteen lähti klo 14 ja kotona olin klo 2 aamuyöllä 2.3. Silloin voin vasta ottaa iltalääkkeet, uni tuli silmään klo 4. Laitoin kellon herättämään klo 11, ettei päivärytmi mene aivan sekaisin. Matkailijana toimi Hannu Koskinen
Nyt kannattaa olla hereillä, koska nyt alkaa ideajahti!
Kutsumme Sinut osallistumaan työpajaan, jossa jahtaamme ajatuksia ja ideoita, joiden avulla työllistömme itse itsemme, omilla ehdoillamme!
Koska nyky-Suomessa ei tunnu olevan todellista tahtotilaa saada osatyökykyisiä päihde- ja mielenterveyskuntoutujia puolipäiväiseen tai täysaikaiseen työhön, on Yhteisen talouden talkoot* päättänyt ottaa niin sanotusti lusikan omaan käteensä ja alkanut suunnitella yhteistä yritystä, jossa mm. työn tekeminen on järjestetty siten, että pienempikin työpanos riittää.
Jotta voisimme lähitulevaisuudessa perustaa yhteisyrityksen, tarvitsemme ideoita. Siksi kutsumme sinut [liike]ideajahtiin, jossa neljän ideatyöpajan avulla metsästämme ideoita ja toiveita siitä, mitä tuotteita ja palveluita yrityksemme tulisi tehdä.
Ideatyöpajat järjestetään syksyllä 2012 seuraavasti:
Ideointityöpaja Ti 4.9. klo 9-13.00 Lahden Klubitalolla (Mariankatu 10 D 9)
Ideointityöpaja Ti 18.9. klo 9-13.00 Miete ry:llä (Kerintie 2)
Ideointityöpaja Ti 9.10. klo 12-16.00 P-H sosiaalipsykiatrisella säätiöllä (Vesijärvenkatu 15, 1 krs.)
Ideointityöpaja Ti 6.11. klo 17-20.00 P-H sosiaalipsykiatrisella säätiöllä (Vesijärvenkatu 15, 1 krs.)
Ideointityöpajat ovat avoimia tilaisuuksia. Niihin voivat siis osallistua kaikki asiasta kiinnostuneet. Erityisesti toivomme, että kuntoutujat itse sekä heidän omaisensa ja järjestävien tahojen henkilökunta on mukana ainakin yhdessä työpajassa, parhaimmassa tapauksessa kaikissa.
Tule siis paikalle ja osallistu. Osallistumiseen riittää, että olet valmis ilmaisemaan itseäsi ja ajatuksiasi sekä työstämään niitä yhdessä muiden kanssa. [liike]ideajahtiin et siis tarvitse muita pyydyksiä kuin avoimen mielen!
Julistamme jahdin alkaneeksi! Terveisin, Yhteisen talouden talkoot
* Yhteisen talouden talkoot on kansalaistoimintaa, jonka käynnistäjinä ovat toimineet P-H:n sosiaalipsykiatrinen säätiö, Miete ry, Omaiset mielenterveystyön tukena P-H:n yhdistys ry ja Lahden klubitalo.Työpajat toteutetaan yhdessä LUT Lahti School of Innovationin kanssa. Talkoiden tavoitteena on suunnitella henkilöstöomisteinen sosiaalinen yritys Päijät-Hämeeseen.
Lisätietoja:
Sami Metsäranta, sami.metsaranta[at]phsps.fi
Jukka Ingelin, jukka.miete[at]dnainternet.net
Tämä ilmoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Yhteinen talous -blogissa, josta löydät myös lisätietoja [liike]Ideajahdista ja Yhteisen talouden talkoista.
[[posterous-content:GAiDJJfEeJlpIwuwidwg]]
Vaarallisen ihana aurinko!
Vuoden aurinkoisin jakso on taas - toivottavasti edessämme. Useimmat meistä nauttivat auringosta, mutta maltti on valttia auringossa oleilussakin.
Auringolla on paljon positiivisia vaikutuksia. Valo ja lämpö hoitavat. Monilla mieliala paranee, ja aurinko vaikuttaa suotuisasti myös D-vitamiinitasoon. Myös erilaiset ihosairaudet kuten psoriaasi lievittyvät auringossa.
Vaaleaihoisten suomalaisten on silti syytä muistaa riittävä suojautuminen. Ihosyövät ovat Suomessa lisääntyneet, ja vaikka ei tätä tautia saisikaan, liiallinen UV-säteily vanhentaa ihoa noin kymmenellä vuodella ihmisen ikään nähden.
Rusketusta pidetään usein terveyden ja kauneuden merkkinä, mutta itse asiassa se on ihon suojautumiskeino. Hyvä on muistaa myös, että ruskettunutkin iho voi palaa. Varsinkin hyvin vaaleat sekä punatukkaiset suomalaiset ovat riskiryhmässä.
Aurinkosuojavoiteita on hyvä laittaa noin puoli tuntia ennen aurinkoon menoa, mutta ensisijassa ihoa pitäisi suojata vaatteilla ja pää hatulla tai huivilla. Erityisesti pikkulasten ja vanhusten kanssa pitää auringossa olla varovainen.
Päivän kuumimman ajan, n. klo 11- 15, olisi hyvä malttaa pysyä poissa auringosta. Muista myös juoda riittävästi.
Näillä eväin: nautitaan kesästä!
Hyvä Terveys -lehden numeron 5/12 ja nettiartikkeleiden pohjalta jutun kirjoitti Terhi
ELÄMÄNI VUORISTORATA - OSA 2
Mä yksin oon, tietenkin.
Tämä Gilbert O`Sullivanin laulu Alone again (naturally), muodostui yhdeksi nuoruuteni riippakiveksi. Tiedostamaton läheisriippuvuus hallitsi mieltäni. Kuvittelin kaiken olevan vain jonkinlaista arkuutta ja nuoruuden kokemattomuutta.
Suuremmassa kaveriporukassa kyllä pärjäsin, mutta olla nyt jonkun tytön kanssa kahden. Syntyi likaa suorituspaineita, sitä piti helpottaa 70-luvun tapaan tehojuomalla. Vaikka harvoin otinkin niin se tuppasi menemään aina ”överiksi”.
Kerta toisensa jälkeen suhteet kariutuivat 2-6 kuukauden jälkeen omaan hölmöilyyni, tai kuten nyt ymmärrän, suojamuurin rakentamiseen. Vastakkaisen sukupuolen päästäminen liian lähelle oli jotenkin pelottavaa.
Nuoria naisia tuli ja meni, aina olin lopulta yksin. Opin pelkäämään suhteen aloittamista ja kuitenkin aina aloitin uuden. Pelkäsin myös hylätyksi tulemista, senhän olin kokenut jo lapsuudessa. Syntyi tavallaan noidankehä kirjoituksen otsikon mukaisesti.
Purin suorituspaineitani 20-23 -ikävuoden välillä liialliseen työntekoon. Jopa kolmen samanaikaisen työn tekeminen aamu viiden ja ilta yhdeksän välillä, on ollut selvä merkki työnarkomaniasta. Asia ei kuitenkaan käynyt silloin mielessäni. Viikonloput vilahtivat enemmän tai vähemmän ympäripyörryksissä. Olen siis liikkunut erilaisten riippuvuuksien kehässä.
Minulle tarjoutui 23-vuotiaana mahdollisuus uuteen elämään. Pääsin muuttamaan aivan uuteen ympäristöön, sain työviisumin USA:han tätini avustuksella. Sain kokea kolmen vuoden aikana monenlaisia ihmeellisiä asioita, matkustella veljeni kanssa ristiin rastiin halki mantereen. Nähdä paikkoja joita kaikki olemme nähneet niin monissa elokuvissa ja dokumenteissa. Kaikki oli suurta ja kaunista, sain tehdä paljon töitä ja kärsiä suunnatonta koti-ikävää.
Tuntui ihan taivaalliselta tulla kesäksi kotimaahan ja mennä vasta syksyllä takaisin sinne ”jenkkeihin”. Kesä -79 muutti kuitenkin kaiken, tai niin minä luulin, mutta siitä seuraavalla kerralla.
Jukka Ingelin
Smile
Joskus tuntuu niin pahalta, että ei tiedä mitä tehdä. Joskus sattuu niin paljon, että mikään ei auta.
Mutta on tilanne miten hyvä tai paha tahansa, se tulee aina muuttumaan.
Usko ihmeisiin.
Unelmoi.
Hymyile vaikka sydämeesi sattuu. Hymyile, vaikka se olisi särkymäisillään.Kun taivaalla on pilviä, sinä pärjäät kyllä. Jos hymyilet läpi pelon ja surun, hymyile ja ehkä huomenna näet auringon paistavan sinulle.
Kuva: Anna Känkänen (CC BY-NC-SA 2.0)
Portfolio