Jakautumisen välttämättömyys
Kuka nyt puhuu? Kenelle hän puhuu? Miksi hän ei saa sanaa suustaan?
Istu alas, kuulija. Sinä, en halua loukata sinua, mutta...
Mutta?
Olet väärässä. Se on minun viestini. Se on aina minun viestini. Istutan sinut siihen, jotta kuulisit kuinka olet väärässä. Mutta juuri siksi… mikä saa minut olettamaan että haluaisit kuulla minua? Ja vielä kehtaan kummastella miksi puhuttelen tyhjää tuolia. Istu alas, kuulija. Sinä, haluan opetella kuuntelemaan sinua.
Mutta?
Ei mitään muttia. Niinhän se on. Keskustelu lähtee kysymyksestä.
Mutta sinä kysyit jo matkalla tänne. Ja sait jo vastauksenkin. Nyt sinulla on vastaus ja haluaisit jakaa sen minulle. Älä siis teskentele kysyväsi. Ei kai aina ole kyse siitä että haluat osoittaa olevasi oikeassa – tai sen että toinen on väärässä? Ehkä haluat vain jakaa oivalluksesi.
Miksi?
Siksi että se on totta ja kaunista. Siksi että se koskettaa. Mikä sun oivalluksesi oli?
Se että ihmisen toimintakyvyn edellytyksenä on että hän jakaantuu kahdeksi... Mutten ole enää niin varma siitä.
Miksi et ole varma? Mikä sumentaa ajatteluasi? Entä jos olisit varma asiastasi? Mitä se muuttaisi?
Voin olla väärässä.
Ha! Juuri siksi olet oikeassa! Olet menettänyt toimintakykysi sillä et suostu pysymään puolikkaana. Yrität olla kokonainen. Yrität puhua totuudesta käsin. Mutta koko oivalluksesi ydin on siinä että vain puolikkaat pystyvät toimimaan. On olemassa vain puolikkaita. Jos puolikas väittää olevansa kokonainen se joutuu taisteluun muita puolikkaita vastaan. Tai jos se yrittää kieltää puolikkuutensa niin se menettää kykynsä ilmaista itseään. Mutta taistelun ja lamaannuksen lisäksi on olemassa vaihtoehto: tanssi. Sillä huomaatko mitä on tapahtunut? Jakaannuit kahdeksi. Tanssit tanssin. Ja se jätti jäljen, joka on tässä.