#kritiikki

[mesokosminen]

Tapaus Weinstein ja Howard - Onko tieteellä ja perennialismilla mitään annettavaa toisilleen?

Johdanto Terrence Howard on Hollywood-näyttelijä, muusikko ja itseoppinut monialainen tutkija, joka on esiintynyt kahdesti reilun kuukauden sisään eräässä maailman kuuluisimmista podcasteista – Joe Rogan Experience (JRE). Ensimmäinen esiintyminen oli jaksossa #2152 toukokuussa 2024, jolloin hän esitteli henkilökohtaisia kokemuksiaan ja ideoitaan luonnon toiminnasta ja periaatteista, jotka…

Tapaus Weinstein ja Howard - Onko tieteellä ja perennialismilla mitään annettavaa toisilleen?

[tissitwiitit]

Kausi 8, jakso 3/22 

Kiikan Keisarinna

Suomalainen alkoholikulttuuri on kyllä mahtavaa! Jos joku ei halua vetää perseitä aina ja kaikkialla, leimautuu automaattisesti varautuneeksi ja pelokkaaksi. #TISuomi

[inariedwards]

Miten kirjoittaa sukupuolesta ja muusta hankalasta?

Pojat o poikii (khyä näi o) Huumori o roisii (khyä näi o) Hei hyvä veli elämä on peli ja näi se homma toimii (khyä näi o) Yhy-yhy-yy ei oo minun syy Oon valkonen hetero muut osaansa tyytyy Ei …

Näin räppää Pyhimys Vain elämää -sarjan yhdeksännellä tuotantokaudella. Lyriikat kuuluvat hänen versioonsa Ellinooran Nartut-kappaleesta. Ne tulivat elävästi mieleen lukiessani uusimmasta Taide-lehdestä (4/2018) Pessi Raution artikkelia “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys” sekä Seppo Heiskasen juttua “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?”

[anteeksiolenjuonutliikaakah-blog]

Raportti 1: Mitä on kritiikki?

Tiedekulmassa perjantaina 20.10. klo 14–16, paikalla Iiris, Mitja ja Anni

Herättelynä keskusteltiin kunkin omasta määritelmästä kritiikille. Ryhmäläisten intuitioissa nousi esiin erityisesti kritiikki-sanan kielteinen konnotaatio – kritiikki on negatiivisesti painottunutta arvostelua. Toisaalta tekstien perusteella oltiin havahduttu siihen, että kritiikkiin sisältyy ennen kaikkea kriittistä ajattelua: analyyttisyyttä, itsereflektiivisyyttä, asiantuntevaa, kontekstin huomioivaa tutkiskelua. Graafisen suunnittelun historiankirjoitus, normien ja ”suurten kertomusten” luomisineen, sekä alan kuratointi ja opetus voidaan kaikki nähdä kritiikkinä. Toisaalta esimerkiksi katutaiteen tekeminen yms.  graafisen suunnittelun keinoin harjoitettava aktivismi (esim. GRMMXI prekareja riistävää design-bisnestä kyseenalaistamaan pyrkivine toimintatapoineen) nähtiin kritiikin muotona; kritiikki voi olla sanojen lisäksi myös toimintaa.

Keskustelu polveili koskemaan kritiikin motiiveja: Fullerin tekstin hengessä kysyttiin, mihin kritiikkiä tarvitaan? Kaipaako taide kritiikkiä, miksi sen täytyy kehittyä? Ei-niin ylevästi pohdittiin, että demokratisoituneiden välineiden aikana, kun kuka tahansa voi julistautua graafikoksi, että kritiikin avulla voidaan perustellusti tunnistaa aidosti ansiokkaat duunit. Toisaalta: näyttöjen ja mainostaulujen kyllästämässä arjessa graafikot ovat ainakin välikappaleina elinympäristöömme kohdistuvassa vallankäytössä, joten olisi siis suotavaa, että graafikoilla olisi valppautta katsoa kriittisesti omaa ja toistensa tekemisiä. Myös ns. maallikoille paremmin popularisoidut työkalut ymmärtää ja jäsennellä ympäröivää visuaalista todellisuuttaan olisivat vapauttavia. Graafista suunnittelua verrattiin niin artikkeleissa kuin keskustelussakin usein arkkitehtturiin, osittain juuri siksi, että elämme syvällä kummankin alojen tekeleiden ympäröimänä.

Kritiikkiin liittyy olennaisesti myös auktoriteetti, jonka pohdintaan ammennettin muun muassa Anne Bushin haastavasta Double Vision -tekstistä. Mikä oikeuttaa kriitikon auktoriteetin: kuka on sopivan lähellä, valpas tai valistunut? Kaikilla on kuitenkin omat yksilölliset ”linssinsä”, joiden läpi maailmaa katsotaan, miten kiistellä makuasioista? Hyvä kriitikko osaa asettua oman näkökulmansa yläpuolelle  ja pyrkiä ymmärtämään kohdettaan myös kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi pohdittiin, että paremman kokonaiskäsityksen saamiseksi olisi hyvä, että hyvin erilaisista taustoista tulevat kriitikot käsvisivät keskenään dialogia. Toisaalta ykilöllisiä eroja ei täysin kannata pyrkiä häivyttämään, on myös hedelmällistä hakeutua ainakin ajoittain juuri sellaisten auktoriteettien pariin, joiden kanssa kokee hengenheimolaisuutta.

Keskustelu sivusi myös sitä, milä kritiikin ja ylipäätään graafisen suunnittelun nykytila näyttää tulevaisuudesta katsottuna: asettuuko aikamme kaanoniin monipuolisuuden, pirstaloitumisen sekä totaalisen ylikuumenneen elintila- ja huomiokilpailun, toisaalta  tiedostavuuden, vastuullisen suunnittelun ja designaktivismin nousun kautena? Tulevaisuuden utopioista mainitaan graafisen suunnittelun monipuolisuuden- ja arvoisuuden sekä vapauden lisääntyminen ja kilpailuhenkisyyden katoaminen.

Anni Tolvanen

[whatisartbabydonthurtmenomo-blog]

[jeesukselle]

Ensimmäinen keskustelu

Paikka: Sarjakuvakeskuksen kahvila.

Ajankohta: 24.11.2015, klo 14.00-16.00

Paikalla: Jonna, Santtu, Otso & Annukka.

Kysymyksiä:

Missä ovat design -kriitikot? Mistä niitä tulee ja kuka niitä kouluttaa? Mikä on design -kritiikin osa koulutuksessa? Mitä tarkoittaa olla kriittinen? Miksi kriittinen keskustelu graafisesta suunnittelusta on tärkeää, ja miksi? Mihin sillä pyritään? Mikä on kritiikin rooli suunnittelijan elämässä?

Kuinka graafisen suunnittelun kritiikin voisi tuoda akateemisen kirjoittamisen maailmasta helpommin lähestyttävään formaattiin? Ketä kiinnostaa graafisen suunnittelun kritiikki?

Onko graafisen suunnittelun ainoa tehtävä pönkittää kapitalismia?

Isona ongelmana on graafisen suunnittelun (kirjoitetun) historian vähyys, ja alan vaikea hahmotettavuus. Elokuvaan, musiikkiin, arkkitehtuuriin ja designiin joka tuottaa selkeästi arvosteltavissa olevia objekteja verrattuna graafinen suunnittelu on epämääräinen ala. Itsetarkoituksena ei ole ollut graafinen suunnittelu sinänsä, vaan se on ollut enemmänkin apuväline viestin välittämiseen. Millainen käsitys maallikolla on ylipäätään graafisesta suunnittelusta?

Graafisille suunnittelijoille itselleenkin voi olla vaikea hahmottaa mitä graafinen suunnittelu oikeastaan on, mikä ei tee keskustelusta tai kritiikistä yhtään helpompaa. Kuten luetuista teksteistä huomasi, tekstejä graafisesta suunnittelusta syntyy hitaasti, eikä muutos tapahdu yhden sukupolven aikana. Rick Poynorin ja Michael Rockin “What Is This Thing Called Graphic Design Criticism?” -artikkelin julkaisusta on kaksikymmentä vuotta, ja nyt olemme sentään jo siinä tilanteessa että graafisen suunnittelun kritiikistä keskustellaan opetusmielessä.

Kritiikki typistyy helposti kahteen ääripäähän - kuivaan akateemiseen tekstiin tai meemitason “lol comic sans” -vitseihin, joista kumpikaan ei juuri lisää kiinnostusta tai tietoa graafisesta suunnittelusta.

Ammattikirjallisuus graafisen suunnittelun saralla keskittyy uusien asioiden hypettämiseen, ei kriittiseen tarkasteluun. Rick Poynorin mukaan kriitikon pitäisi olla ennen kaikkea hyvä kirjoittaja, mutta alan pienuus ja nurkkakuntaisuus tuskin innostaa ulkopuolista tarttumaan aiheeseen. Tällä hetkellä kirjoittajat ja ne jotka pääsevät ääneen ovat itse hyvin tiiviisti mukana graafisessa suunnittelussa. On iso henkilökohtainen riski alkaa kritisoimaan kavereita, opettajia, työkavereita joten keskustelu jää “hyvän fiiliksen” ja hypettämisen tasolle. Poynoria lainaten: “Any would-be critic who practices only the role of supporter and advocate, who never finds fault, sees nothing to contest, is not really a critic at all.” Toisaalta pelkkä negatiivisuus itsessään ei ole hyvän kritiikin mittari.

Piirien ulkopuolelta tulevaan kriitikkoon saatetaan suhtautua hyvinkin nuivasti, ja hänen mielipiteensä ohitetaan tietämättömyytenä alasta. Samalla kriittinen graafinen suunnittelu saattaa latistua yhden asian toistamiseksi, ja alkuperäinen kriittisyys jää matkan varrelle kun pointiksi muodostuu vain sillä hetkellä coolien, edgyjen asioiden toistaminen ja jäljentäminen. Vain tiettyjä graafisen suunnittelun osa-alueita pidetään keskustelun ja kritiikin arvoisena, ja iso massa työstä jää keskustelun ulkopuolelle, pelkäksi itsestäänselvyydeksi ja “rasvaksi rattaissa” jolloin sitä ei nähdä tekemisen väärteinä.

Opetuksessa perustelua ja itsekritiikkiä tulisi lisätä. Dekonstruointi ja kyseenalaistaminen on tärkeää, mutta niin on myös kohderyhmien huomioiminen ja graafisen suunnittelun katsominen haastavien, epäseksikkäiden asiakasryhmien (vanhukset, lapset, erityisryhmät…) näkökulmasta. Tekeminen varsinkin koulussa kun työskennellään omissa piireissä eikä oikeiden asiakasprojektien parissa jää helposti graafikolta graafikolle -asteelle, joka luo helposti sisäänpäin kääntyneen, itseään ruokkivan kulttuurin. Toisaalta monia, varsinkin täysin tyhjästä aloittavia, helpottaa opiskelussa asioiden käyminen läpi perusteista alkaen. Sääntöjä on helpompaa rikkoa jos tietää mitä säännöt ovat, ja miksi ne ovat.

[prklbrln]

Kuka lohduttaisi hallitusohjelmaa?

Itse ja monet muut lukeudumme hallitusohjelman kritisoijiin. Tosin suhteellisuuden vuoksi on tunnustettava, etten edes muista, milloin olisin ollut siihen tyytyväinen. Laaja-alaista kritiikkiä on esitetty erilaisten kansalaisjärjestöjen, oppositiopuolueiden, asiantuntijoiden ja eturivin kansalaisten toimesta. Somessa huutelu on yltynyt ”infernaaliseksi ulinaksi” kärjistyen aina maastamuutolla uhkailuun, mellakointivaatimuksiin, viimeisten päivien välittömyyteen ja moniin muihin vastaaviin ahdistusta ja harmia kuvasteleviin retorisiin keinoihin.

Ketkä sitten ovat hallitusohjelmaan tyytyväisiä, jos lasketaan heti pois sen laatijat ja toisaalta suorien lisämäärärahojen saajat eli puolustusvoimat ja poliisi? Kiimaiset taputtajat, eli alunalkaenkin uusliberalistiksi ja antikollektivistiksi tiedetty Jussi Halla-aho, jonka politrukin uskoisin sokeana taputtavan johtajansa mukana, ja erilaiset investointilaitosten edustajat, kuten Nordean ekonomistit. ”Halla-aholaiset” ovat tyytyväisiä jo siksi, että heidän inhonsa ja vihansa kohteet, eli vasemmisto, opiskelijat, ”maailmanparantajat” ja sen sellaiset ”kukkahattutädit”, ”hipit” ja ”mädättäjät” vastustavat hallitusohjelmaa, joten sen on oltava jo siksi hyvä. Tämänkaltainen esipuberteetista tuttu asenne jaksaa vain ällistyttää vaikka luulin siihen jo turtuneeni – heitä ei siis todellakaan kiinnostaisi hallituksessa edustaa ja hoitaa koko kansan asioita, päinvastoin. Oppostiota ja erimielisiä tulee satuttaa ja saada heidät ulisemaan!

Pankkiirit rakastavat hallitusohjelmaa tietenkin, koska se vahvistaa Suomen suuntaa julkisen sektorin alasajossa ja yksityistämishuumassa, eikä siinä kajottu finanssialaan edes pikkurillillä. He edustavat kaikkein kaksinaamaisinta maailmankuvaa kritisoimalla kollektivismia, valtion väliintuloja ja vaatimalla vapaata kiimakapitalismia, mutta joka kerta kun he ovat pulassa se sama kaamea valtiomörkö ja kollektivismi on heidät siitä kuilusta pelastanut. He käyttävät hyväkseen ihmisten pelkoja, sinisilmäisiä ja toisaalta vihaa tihkuvia poliitikkoja, jotka ovat valmiita asettumaan heidän ja vihaisten kansanjoukkojen väliin. He käyttävät röyhkeästi myös nykyistä systeemiä hyväkseen ja vakavalla naamalla syyttävät sitä systeemiä turmiolliseksi. Heidän näkökulmastaan niin onkin! Tulee muistaa, että heidän pyhimyksensä, Ayn Rand, olis myös tiukka valtion ja tukien vastustaja, mutta se ei estänyt häntä itseään hakemasta valtiolta niitä samoja tukia.

Tämä ”oppositio vai hallitus”-asetelmasta kumpuava kaksinaismoraali näkyy tietenkin erinomaisesti Keskustan viime helmikuussa tekemästä välikysymyksestä, jossa olivat vielä huolestuneita koulutuksen määrärahojen leikkauksista. Ovatpa Vihreiden ja Vasemmiston puheenjohtajat löytäneet ohjelmasta yhteisen ihailun aiheen: soten maakuntamallin.

Sitten on näitä maltillisia soinivaaralaisia oikeistovihreitä ja lipposlaisia oikeistodemareita, jälkimmäiset tosin toistaiseksi ovat olleet hipihiljaa, Urpilainen jopa luopui puheenjohtajuushaaveistaan. Nämä leikkaus- ja säästölinjan puolustajat arvostelevat korkeintaan säästöjen ja leikkausten kohdennuksia, eivätkä aseta vallitsevaa talousideologiaa kyseenalaiseksi – heille talouspolitiikka muodostuu uusliberaalin ideologian viilaamisesta ja hienosäädöstä, he haluavat asetella Titanicin kansituolit hieman eri tavoin, jos nyt uskaltaudun itsekin tällaiseen retoriseen ylilyöntiin ja kauhuskenarion käyttöön.

Osa näistä maltillisista ovat useinmiten rivivihreritä ja -demareita, jotka eivät suoraan huuda hurraata, mutta vähättelevät ja pilkkaavat heitä, jotka suhtautuvat hallitusohjelmaan kriittisesti. Tai heidän semantiikassaan siis ”liian” tai ”väärällä tavalla” kriittisesti. Ja he tekevät niin kaikkein kärjistyneimpien näkemysten kautta, jopa käydessään dialogia sellaisten kanssa, jotka eivät näitä kärjistyksiä ole esittäneet. (Tämähän on somen perusongelma – puhutaan kaikille eikä kenellekään, aina kohdatessaan yksittäisen vastalauseen voi sanoa ”en mä sua tarkottanut”.)

”Suomesta ei kutenkaan ole tulossa Natsi-Saksa, eikä edes Thatcherin Iso-Britannia.” Tällaiseen hämmentävään argumenttin törmään tämän tästä lueskellessani maltillisten ystävieni postailuja. Ikäänkuin nämä olisivat vaihtoehtomme; jos ei tule maailmanloppua, niin kaikki on hyvin. Tämä johtaa juurensa juuri siitä pelottelutaktiikasta, mitä politiikassa nykyään käytetään. Ei suinkaan esitetyistä kärjistyneestä kritiikistä. Poliittinen retoriikka on jo kärjistynyttä – se kärjistys on tapahtunut jo ennen somen aikakautta, kun luovuttiin paremman maailman tavoittelusta ja se korvattiin painajaisilla pelottelulla ja niiden torjumisella. Tämä sama porukka, joka nyt tyynnyttelee, ettei tullut Natsi-Saksaa tai maailmanloppua, on usein kovin hiljaa ja hissukseen, kun sillä maailmanlopulla ja tuholla pelotellaan, jos emme marssi uusliberalististen talousideologioiden mukaisesti.

Ja jos nyt sitten aletaan näitä kärjistyksiä ottamaan ihan kirjaimellisesti, niin Natsi-Saksa on toki tässä pätevä esimerkki, kaikki oli luettavissa Taisteluni kirjassa, mutta huomauttaisin, että vaikka Suomesta tulisi ”Natsi-Saksa”, se olisi toki karmea tilanne, muttei sekään olisi maailmanloppu. Saksa on tänään Euroopan johtava talousmahti vaikka oli 70 vuotta sitten maan tasalle pommitettu ja kaikkien maailman muiden kansojen vihaama. Thatcherin Iso-Britanniankin piti näyttää ihan toiselta, kuin se sitten näyttikään. Eli siellä siis odotettiin kädet kyynärpäitä myödessä ”Thatcherin Iso-Britanniaa”, kunnes tämä ilmaus sai sen negatiivisen konnotaation, joka sillä useimman semantiikassa nykyään on. Hämmentävää tietenkin on, että Jenkeissä Reaganin USA on yhä se ”kultainen kaupunki mäen harjalla”, vaikka sielläkin menot kasvoivat ja Valkoisessa talossa harrastettiin kaikenlaista rikollista toimintaa. Kyseessä on siis eräänlainen sorite perustelu – yhden hiuksen putoaminen ei vielä tee kaljua, eikä kahden, mutta jos hiusten putoaminen jatkuu, jossain vaiheessa on kyse kaljusta.

Samoin nämä selittelijät ovat huomauttaneet, ettei hallitus varmaankaan edes saavuta esitettyjä tavoitteitaan eli siksikään ei kannatta huolestua. Eli argumentti on ”huoli pois, hallitus on kyvytön ja/tai valehtelee”. Ja se sitten on hyvä asia?! Samat henkilö jatkavat myös naureskelua vielä tälle ikuiselle ”muutan maasta” uhkailulle. (Tosin jos sillä uhkailee punahousuinen mursuviiksinen pankkiirinkuvatus, sille ei kannata nauraa.) Toki tällaiset heitot useinmiten laskeutuvat siihen kärjistyksien kasaan, jota tässä olen koittanut avata, mutta itseasiassa tällä hetkellä Suomesta muutetaan samaan tahtiin kuin 70-luvulla. Trendin pohjalla on virolaisten paluumuutto, mutta syyt ovat ilmeiset – jo ajat sitten alkanut taloudellinen ahdinko ja yleinen ilmapiirin muutos. Enkä oikein jaksa uskoa, että tämä hallitus saa tämän suuntauksen loppumaan. Maahanmuutto ei vain ole kaikkein köyhimmille kovinkaan realistinen vaihtoehto, Suomessa on suhteellisesti kuitenkin vielä kattava ja toimiva sosiaaliturva. Kannattaa myös miettiä, että minkälaiset ihmiset sitten pois muuttavat.

Eli vaikka pitkin somea nyt esitetäänkin huolestumista hallitusohjelmasta ja joillain se huolestuminen kärjistyy retoriseksi myllytykseksi ja toisaalta suurin osa huolestuneiden ihmisten julkisista ulostuloista leimataan suoralta kädeltä hysteriaksi ja naurettavaksi typeryydeksi, niin ne eivät sitä uskoakseni ole kuin vain kaikkein epätoivoisimpien ja toisaalta kaikkein epärehellisimpien kohdalla. Vain jälkimmäisten kohdalla on oikeutettua usuttaa nauru ja pilkka heidän kohtalokseen.

Koitetaanpa hieman rauhallisemmin. Ja siihen auttaa aina yleisemmän tason reflektio.

Neuvostoliiton tai entisen itäblokin kaatuminen, tai edes sen Natsi-Saksan kaatuminen, ei ollut maailmanloppu. Tai olihan se - osalle eliittiä. Toki koko yhteiskunta joutui kärsimään muutoksen pyörteissä, mutta maailmanloppu se ei ollut. Osa valtaapitävistä osasi jopa luovia myrskyissä itselleen hurjia omaisuuksia ja yhteiskunnallisia asemia, niin Neuvostoliiton kuin Natsi-Saksankin raunioilla. Nyt siis meitä kohtaa katastrofi, jos otamme yhtään lisää velkaa, tällä uhkaavat eivät tosin aseta sen potentiaalisen velanantajan moraalia kyseenalaiseksi. Sama katastrofi uhkaa, jos korotamme veroja, varsinkin pääoman ja suurtuloisten. Tuli vaalit ja uusi hallitusohjelma. Jälleen olemme kuilun partaalla ottamassa aimo harppausta eteenpäin.

Nykymuotoinen politiikka on silkkaa katastrofien ja tuho välttelyä. Enää eivät poliitikot kerro, miten maailma on parempi ja kauniimpi. He maalaavat tuhon kuvia ja piruja seinille ja sitten lupaavat pelastaa meidät niiltä. Mutta ei modernismin uusi aalto asiassa auta tämän postmodernin painajaisen hälventämisessä - uusmodernisteja ei kiinnosta tarpeeksi. Heille riittää selittäminen, kommentointi, peukuttaminen. Eettisellä tasolla en edes osaa heitä siitä syyttää. Yksisarvisemoji on kivempi kuin polttopullo.

Mutta se yksisarvisemoji ei kiinosta ketään Hakaniemen torin laidalla, Smolnassa, Etelärannassa, Brysselissä, Wall Streetilla, YK:ssa.., kaikkialla missä asioista todella päätetään. Ja pelkäänpä pahoin, että se emoji vaihtuu siksi Molotovin cocktailiksi jossain vaiheessa – toivon toki, ettei näin käy. Tai ainakin osa taloudellisesta eliitistä joutuu vapaahtoiseen maanpakoon, kuten kävi Islannissa – väkivallalle on yhä vaihtoehtoja. En siis itsekään ole kuin pahainen pelonlietsoja. Mutta jos jotakuta pitää pelotella, niin sitten heitä, jotka pelottelevat jo muita. ”Ole kova koville, niinkuin Mustanaamio.”

Mutta sitäkin kuten kaikkea väkivallankäyttöä aion vastustaa ja kritisoida. Ehkä nämä nykyiset selittäjät osaavat sitten kertoa minulle, miksi silloin olen väärässä. Toistaiseksi asetan toivoni demokratialle.

[pitakaatunkkinne]

Pitäkää Tunkkinne ry:n tervehdys Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokoukselle

Arvoisa liittokokouksen puheenjohtaja, arvoisat liittokokousedustajat, arvoisat liittokokouksen tarkkailijat, arvoisa asemansa vuoksi arvostettu liiton hallitus.

Pitäkää tunkkinne...

-yhteisömme puolesta lämpimät kiitokset tästä tervehdysmahdollisuudesta ja virallisesta tarkkailijaroolistani täällä tänä viikonloppuna.

  Tämä Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokous on veikeä tilaisuus. Kokoukseen ladataan valtavasti odotuksia, jännitteitä ja käytetään käsittämätön määrä työtä ja tarmoa. Toimintasuunnitelmaa ja kannanottoja hiotaan, talousarviota kyseenalaistetaan ja henkilövalintoja työstetään tuntikaupalla. Ja kuten liitto tiedotteessaan kertoo, kaikki huipentuu: kun huomenna käydään paljon puhututtavat puheenjohtaja- ja hallitusvaalit. Onnitteluni jo tässä vaiheessa teille seitsemälle valitulle keihäänkärjelle - ja tsemppiä tulevaan yöhön sekä Zetorin katkeransuloisiin voitonjuhliin!

Ja onnitteluni myös teille muille poliittisille eläimille, joille luonnostaan urkenee ura avustajina, erityisavustajina, ministereinä ja parlamentaarikkoina. Olkoon muistikuvanne opiskelijaelämästä ja ylioppilasliikkeen yhteisistä tavoitteista mukananne myös myöhemmissä elämänvaiheissa. Toivottavasti tästä liittokokouksesta tarttuu teidän turkkiinne Säätytalon hallitusneuvotteluihin enemmän oppeja opiskelijan paremman huomisen rakentamisesta kuin häikäilemättömiä kähmintä- ja diilaustemppuja.

Ja te muut.

Älkää ottako hallituslemmikkiä, jonka unohdatte Zetorin ovien sulkeuduttua vaeltelemaan orpona eduskuntatalon ja ministeriöiden nurkille. Katsokaa, että pidätte tänään vastuullenne ottamistanne lemmikeistä hyvää huolta Lapinrinteen poliittisten löytöeläinten kodissa koko vuoden...oli se sitten broileri, lappalainen telkkä, hyvää vauhtia keloutuva männistö tai mieletön monsterikiuru. On teidän velvollisuutenne haastaa pikku hallituslemmikkiänne ja sen leikkikumppaneita, seurata lämmöllä heidän varttumistaan;  vahtia rakkaudella, että he eivät pääse järsimään omaa jalkaansa, ja jos oppi ei muuten mene perille, rankaista heitä ankarasti ja julkisesti.

Hyvät ystävät,

Poliittinen eläin tulee kasvattaa kiltiksi ja sisäsiistiksi sekä myös moraaliltaan yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan jokainen yksittäinen tapaus on meidän kaikkien yhteisellä vastuulla. Jos liitto vaatii yhteiskunnalta selkärankaa opiskelijoiden hyväksi, tulee liiton jäsenten vaatia liitolta ja sen edustajilta liittovalion moraalista ryhtiä saman tavoitteen puolesta. Mikäli kasvattamamme aiemmat, nykyiset tai tulevat SYL-viskaalit eivät toimi aiemmin edustamiensa ja kannattamiensa asioiden puolesta, se kannattaa nostaa armotta esiin.

Olitte täällä sitten ehdokkaina, “päätöksentekijöinä” tai “tarkkailijoina”, ja olitte sitten kuinka poliittisia eläimiä hyvänsä, olkaa ihmisiksi. Muistakaa, että tämä ei ole mikään nuorisopoliittinen GOOM-risteily, jossa tarkoituksena on sikailla, kähmiä ja diilata mahdollisimman härskisti ja sitten unohtaa kaiken - käyttäytyen seuraavat 363 päivää kuin mitään Korpilampea ei olisi olemassakaan.

Muistakaa myös että liittokokous ei ole mikään Münchenin konferenssi tai YK:n turvaneuvosto, jossa päätettäisiin elämää suuremmista kysymyksistä.  Täällä hotelli Korpilammellakin on paljon ihmisiä, joiden suhtautuminen liittokokouksen päätöksiin ja tehtäviin valintoihin on sama kuin valtaosalla suomalaisista: EVVVK. Toisaalta kisakatsomoissa on varmasti kiinnostunutta porukkaa, jotka herkeämättä yrittävät saada nettilähetyksen kautta kiinni siitä, mikä on Suomen ylioppilaiden kollektiivinen näkemys tämänhetkisestä asiaintilasta.

Pitäkää Tunkkinne -kollektiivimme on nyt viiden vuoden ajan harrastanut sosiaalisessa mediassa modernia havainnointi-, arviointi- ja haastamistoimintaa.  Olemme paitsi tarkkailleet tekemisiänne, myös haastaneet teitä - ylioppilasliike - entistä avoimempaan ja vaikuttavampaan toimintaan. Ajoittain kärjistettyinä aloitettuihin ja kuumina käyneisiin keskusteluihin ovat ottaneet osaa myös vastuulliset toimijat, mm. SYL:n puheenjohtajat ja pääsihteerit. Mieltänsä pahoittamatta,  kuten asioiden keskustellessa asiaan kuuluu.

Me tunkit tulemme jatkossakin haastamaan ylioppilasliikkeen ja vaatimaan teiltä argumentointia, perusteluja ja tietoa. Vaadimme sitä myös täällä liittokokouksessa: arvokkaiden kokoussalissa ja työryhmissä käytävien keskusteluiden tulee keskittyä yksittäisten asioiden ja SYL/hallitus-yokunnat/oppositio--tyyppisen vääntämisen sijaan todellisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuehdotuksiin.

Suomen ylioppilaat ja kandidaatit tarvitsevat jatkossakin väkevää, vaikuttavaa ja ryhdikästä edunvalvontaa. Liittokokouksena te määrittelette miten liitto toimii: tyydyttekö siihen että Suomen opiskelijaliike on herrakerhojen eteinen vai muodostatteko aidon, yliopisto-opiskelijan asiaa edistävän kansanliikkeen. Opiskelijoiden keskuudessa tapahtuu valtavasti asioita, jotka loistavat täydellisellä poissaolollaan näistä saleista, huoneista ja keskusteluista. Älkää viilatko pilkkua hiekkalaatikolla, vaan ideoikaa parempi opintotuki, lobatkaa tukea syrjäytyville opiskelijoille ja pitäkää rajat auki kansainvälisille opiskelijoille.

Yhteisömme puolesta kehotan teitä, liittokokoukseen kokoontunut Suomen ylioppilaskuntien liitto; pitäkää opiskelijaliikkeen lippu korkealla, edunvalvontatyönne terävänä, maineenne säädyllisenä. Pitäkää poliittiset eläimet lyhyessä lieassa, lobattavanne tiukoilla ja hoksottimenne kunnossa. Ja ennen kaikkea, ja tämän sanon vanhan ylioppilaskuntatoimijan rakkaudella,

Pitäkää Tunkkinne!