#loitsu

[jinxedbirdoy]

Not one trulli showed up at our door this year, so we'll have to come up with our own virpomisloitsu. Read this to gain peace and prosperity for the following year:

Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks toivelistauksia meille, noitapeli teille (pian!)

[koskenkorvakanelipulla]

Näin viime yönä unta, että aiheutin maailmanlopun, koska sekoitin 2 loitsua  keskenään. Unessa yritin suorittaa puhdistusloitsua, mutta päädyin vahingossa tekee jonkun tuhoamisloitsun. Sit panikoin siinä unessa ja yritin kumota sitä loitsua, mut mult puuttu joku kuunvalo vesi tai jotain ja sitä vartioi kasa amazoneja tai jotain. :DD 

[kylankavija]

Ampiaisen karkoitussanat

Pure puuta, pure maata,

pure pillun leukaluuta,

mutta älä pure minua.

(Somero, K. V. Pettersson 1886)

[kielovesi]

Eräänä päivänä, kun Niemelän naiset olivat lehtiä riipimässä Vaitin kivikkomaalla, tunsi Sohvi jotain pistosta varpaassansa. Hän katsahti jalkoihinsa, jossa suuri mustankirjava käärme mateli. Hän pelästyi ja huusi toisille naisille: — Tulkaa tappamaan, täällä on käärme! Pian leikkasivat toiset naiset itselleen leppäiset kepit ja tulivat tappamaan käärmettä, joka jo oli ennättänyt mataa vähän edemmäksi. Käärmeen luo päästyään sanelivat naiset: Maa pidä varasi, vihollinen on päälläsi. Tämä sanottiin sitä varten, ettei käärme pääsisi maan sisään. Sitten he tappoivat käärmeen. Sohvi valitti, että mato taisi panna (käärme purra) hänen jalkansa, koska sitä tuntuu kirvelevän. Toiset naiset tutkivat asiaa tarkemmin ja löysivät Sohvin varpaasta pienen reiän, josta tuli verta. He pyyhkivät heti veren pois lehdillä, pesivät haavan vedellä ja voitelivat sen tapetun käärmeen verellä, käärivät pajun niinellä haavan kiinni ja laittoivat Sohvin kotiin, jonne Anni ja Kaisa myötä seurasivat häntä saattamaan. Kotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti viipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä käski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan (loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin Riha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin käskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin. Tultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa muutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon hän loitsi: Mato musta maanalainen, toukka Tuonen karvallinen, hivusletti Hiiden immen, paholaisen partakarva, pirun piiska, Hiiden ruoska, ruman hengen ruokosauva, haamu haltian näköinen, raippa raunionalainen, läpi mättähän mänijä, puunjuuren pujottelija! Kuka sun kulosta nosti heinän juuresta herätti? Ken käski pahalle työlle, työlle kehnolle kehotti? Isosiko vai emosi vaiko muu sukusi suuri? Kuka käski, ken kehotti päätä pystyssä piteä, kaulan vartta kauheata? Ken se kieltäsi kehotti, kuka haiku hammastasi puremahan, jyytämähän, syömähän, kaluamahan? Tiesitkös puuta purrehesi, pajun juurta pannehesi, närettä näpistäneesi, kokeneesi koivun juurta, haukanneesi haavan juurta, pihlajaista pistäneesi? Et sä puuta purrutkana, pajun juurta pannutkana, närettä näpistänynnä, kokenunna koivun juurta, haukannunna haavan juurta, pihlajaista pistänynnä, kun purit ihon imeisen, turmelit emosen tuoman. Mato musta myrkyllinen tahi harmaa haikuhammas! Jos olet pannut, niin paranna jos sä koskit, niin kohenna! Lienet hampahin hakannut tahi iskenyt ikenin eli kielin koskettanut eli purstoin puikkaellut tahi hengin huokonunna, niin tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan! Ota pois omat kipusi, alle haiku hammastesi. Vedä myrkkysi vetenä, maitona pahat panosi. Vie poies vihasi tästä, keltaisin keuhkoihisi, muikeoihin maksoihisi, saata sappesi sisälle, vaskisehen vatsahasi, muuta viinaksi vihasi, vedeksi pahat makusi! Jos et pahaasi paranna etkä vie vihojas tästä, niin minä sanon emolles, valittelen vanhemmalles; enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla pahoja parantaessa takiota tauottaissa. Turvotkohon tuomen juuret, kohotkohon koivun juuret, levetköhön lepän juuret, pajun juuret paisukohon, kuusen juuret kohotkohon, kasvakohon kannon juuret, kiven juuret kiintyköhön, vaan ei iho inehmoisen, emon kantaman katalan. Itse turvu tuskihisi, paisu pakkopäivihisi, ähkyhysi ärtyele! Katkea häijy kaheksi, konna kolmeksi muruksi, niin kuin pakkula pahanen tahi leppäpökkyläinen! Tuonen toukka, maan matonen, kyy vihainen viirukkainen! Viskoa vihasi tästä hiiden hiililiedoksehen, paholaisen pankon päähän, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiahan! Tahi saattele salolle, Kipuvuoren kukkulalle. Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, yhden sormen mäntävässä, peukalon mahuttavassa. Tee nyt yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, alta aivan raittihiksi, keskeä kivuttomaksi, päältä tuntumattomaksi, ehommaksi entistänsä, paremmaksi muinaistansa! Loitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan Sohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka Sohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan, kääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni loitsien kääriessään: Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi tälle jalalle jalolle, vakaiselle varpahalle! Katso nyt kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja jottei vioille vetäisi eikä tuskihin tulisi, hätäpäivä päälle käisi, pakko saattais parkumahan! Sitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne, asetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan, jossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet huoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa kuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

[loitsucrafts]

Summer drumming. I can already hear you!

Visit me on Instagram to see more of my life and works.

[kielovesi]

Samuli Paulaharju: Kuvauksia Hailuodosta (1914)

[kielovesi]

“Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä ja sanoi: — Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle. Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille, joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja loitsi: 

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot, raketkaamme rajarauhat siksi ilmaksi ijäksi, kuuksi kullan valkeaksi, jottet sorra sorkkasäärtä, kaada maidon kantajata tänä suurena suvena, luojan lämminnä kesänä: kun sä kuulet karjakellon, tahi torven toitotoksen: lyöte maata mättähälle nukahtamaan nurmikolle. Tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen, tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen. mene toiselle tolalle, muille kummuille kahahda, jottei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat. Otsonen metsän omena, mesikämmen kaunokainen! en sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielin koskemasta, suin ruma rupeemasta, hampahien hatrimasta, kämmenien kaappomasta! Karhuseni, kaunoseni, korven ainoa asuja! Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenten paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle suoritaite; kun karja solahtaa suolle, silloin korpehen kokeos; karjan käydessä mäkeä astu sie mäen alatse: karjan astuissa alatse mene sie mäkeä myöten; karjan astuissa aholla viere sinä viidakkoa, karjan viidakkoa vierren sinä astuos aholla! Kule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä! siirry siikana sivuitse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona kule pellavaskupona! Kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammostuisi, pieni vilja pillastuisi! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käydä karjan kaunihisti soreasti sorkutella poikki soita, poikki maita, halki korven kankahia, ettet koske konsanaka, rupea rumanakana! Otsoseni, omenani, metsän kuuluisa kuningas! Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, Kynsikoskella kovalla, Luojan polvien edessä, jalkain juuressa Jumalan: lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käydä karjan kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipäs tuo sitä suvaittu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, paatua pahantekohon! Jos sulle viha tulisi, hampahat haluttelisi: viskaa viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! hakkoa lahoa puuta, kaada koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! Kun tulevi ruuan tarvis, syödä mielesi tekevi: syö'ös sieniä metsästä murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, metsolan mesipaloja, ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hopeaisella mäellä: siin on syödä syötähänkin, sekä juoda juolahankin; eikä syöden syömät puutu, juoden juomiset vähene. Niin teemme nyt ikisovinnot, ikirauhat raketkaamme eleäksemme ehosti kaiken kesää kaunihisti, maat on meillä yhtehiset evähät erinomaiset. Josp on tullet näille maille, sattunet saloille näille: täällä aina ammutahan, pyssyn kanssa pauketahan. Jos ei ampujat kotona: on meillä osaavat vaimot, emännät erinomaiset, jotka tiesi turmelevat, matkasi pahoin panevat. Vaan jos tahtonet tapella, eleä sodan tavalla: tapelkaamme talvikaudet, lumiajat luiskatkaamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä: ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville. Jos mä otsona olisin, mesikämmentä kävisin, en mä tuossa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallakin, tarhoa taaempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käydä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. Käpy on kangas käydäksesi hiekka helkytelläksesi merenranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapinmaahan lauhkeahan: siell on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käydä kengittä kesällä, syksyisillä syylingittä suurimmilla suonselillä, levehillä liettehillä. Kun et tuonne mennekänä etkä oikeittain osanne: ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan saloille, tahi Kalman kankahille: siellä on suohut sorkutella, kanervikot kaalaella, siell on kirjos siellä karjos, siellä muita mullikoita rautasissa rahkehissa, kymmenissä kytkyvissä, siellä laihatkin lihovat, lihaviksi luutkin saavat. Lepy lehto, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä! Kuippana metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuoksu! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varonne: kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saata pois saloilta näiltä, näiltä mailta matkohinsa, kapehilta karjamailta, levehiltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkis rautakahlehisin, kultaisihin kytkyvihin, hihnoihin hopeaisihin, jottei piiloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! Oi Ukko ylijumala, Kaikkivalta, taivon taatto! Kuule kultaiset sanani, hopeaiset lauselmani! Kun kuulet toden tulevan, pakkopäivät päälle käyvän: muuta muuksi lehmäseni, karnahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoseni karhun maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin se vaskesta valata! Jos ei vaski vahva liene, panka rautainen rakenna! Vaan jos raudan ratkaisnehe, vielä mene he vioille: syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, katkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei raudoin ratkottane, teräksillä temmoittane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane.”

— Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

[kielovesi]

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi: — Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan mehiläiset, muuten ne purevat teidät. Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa mehiläispesän ympäri ja loitsi: Mehiläinen mesilintu, simasiipi, suu hunaja, joka kukissa kuherrat, heinän päissä heiluelet: anna mulle antimesi pesästäsi pienoisesta. Älä nyt nouse korkealle, älä polvia ylemmä. Tunge turpehen nenäsi, paina pääsi mättähäsen. Pure puuta, pure maata, pistä pieniä kiviä, älä ihmisen ihoa, hipeätä hievahuta! Heitä viitahan vihasi, haon alle haikeasi, kanervahan katkerasi, korpehen kovat panosi, suomutahan muut mujusi, kaskeksehen kannuksesi. Jos on tahtoa tapella, aikomusta ammuskella: tokkiloikaa toisianne, kihlajakaa keskenänne; vaan ei vaivaista minua, emon kantamaa kavetta, äidin tuomoa tytärtä. Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse, jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois otettiin.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897