Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 5)
Tämän luukun sanamäärä: noin 2200
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39595360
Luukun summary: Lammio katsoo puhelimen kelloa, joka näyttää kuuttatoista vaille seitsemää. Hänellä on vielä runsas tunti työaikaa, ja siinä pitäisi ehtiä käydä läpi suurin osa jäljellä olevasta materiaalista.
Hän tarvitsee kuitenkin tauon. Hän etsii päällystakkinsa taskusta nikotiinipurkat ja pistää yhden suuhunsa. Tupakka houkuttaisi, mutta hän ei juuri nyt halua lähteä ulos pakkaseen, ja on muutenkin yrittänyt vähentää. Hän pyörittelee puhelinta kädessään jauhaessaan purkkaa, ja peukalo selaa ihan omin lupineen osoitekirjaan ja sieltä Rahikaisen numeroon.
***
Luukku 5 - Keskiviikko
Lammio istuu työpöytänsä ääreen ja herättää tietokoneen lepotilasta. Hän kirjautuu sisään ja etsii videotallenteet, joiden läpikäynnin hän aloitti jo edellisenä päivänä.
Tämä tapaus on harmillisen monimutkainen, ja tutkinta junnaa paikoillaan. Lammio on vanhempi rikoskonstaapeli ja vastuussa tästä tapauksesta, mutta ylikonstaapelina tutkinnan johto kuuluu varsinaisesti Sarastielle. Tämän ylennys lähestyy kuitenkin kovaa vauhtia, ja mies on ottanut asiakseen alkaa jo kouluttaa Lammiota ottamaan paikkansa. On hän sitä tietenkin hakenut, mutta mitään virallista päätöstä ei ole vielä tullut.
Se, että Sarastie antaa Lammion ottaa ohjat, on osoitus luottamuksesta hänen kykyihinsä. Hän olisi siitä todella iloinen ja ylpeä, ellei tämä tapaus ahdistaisi häntä niin vitusti.
Sitä selvitellään nyt toista viikkoa. Tekijästä ei ole vielä tietoakaan. Uhreja on kaksi: yökerhossa kuoliaaksi puukotettu 22-vuotias mies, ja toinen, kaksi vuotta nuorempi mies, joka myös sai puukosta rintaan ja vatsaan, mutta jäi eloon. Hänet vietiin sairaalaan niin nopeasti kuin mahdollista, ja hän makaa tällä hetkellä koomassa.
Koko tutkimusryhmä kokousti tänään puolenpäivän aikaan, ja sen jälkeen Sarastie otti Kotilaisen ja Hietasen mukaansa haastattelemaan uhrien omaisia. Mielosella on vapaapäivä ja Lautsalo on sairaslomalla, joten toimistolla ovat juuri nyt vain Lammio ja Sinkkonen.
He työskentelevät kumpikin omissa oloissaan, kunnes viiden jälkeen Sinkkonen poikkeaa tuomaan Lammiolle kahvin.
“Keitin ja ajattelin, että tuon sinullekin”, Sinkkonen selittää. Lammio kiittää ja hymyilee väsyneesti. Hän siemaisee kahvia ja huokaisee tyytyväisenä. He ovat tehneet töitä yhdessä niin pitkään, että tuntevat toisensa hyvin. Sinkkonen tietää Lammion rakastavan vahvaa kahvia. Mieluiten tummaa paahtoa, ilman maitoa tai sokeria. Tilkan kevytkermaa tai kauramaitoa hän voi ottaa makua pehmentämään, jos niitä vain löytyy.
Sinkkosella on kädessään valtava kahvimuki, joka vetää varmasti ainakin neljä desilitraa. Heillä on kummallakin edessä pitkä ilta, ja Sinkkonen etenkin näyttää odottavan sitä kauhulla. Hänen osakseen tuli hoitaa koomassa olevan uhrin siskon kuulemisen Skypessä, sillä tyttö on vaihdossa ulkomailla eikä häntä siis päästä haastattelemaan kasvokkain. Videopuhelun jälkeen Sinkkosen pitää sitten vielä kirjoittaa siitä raporttikin.
Ehkä Sinkkonen ei ole aivan paras siihen hommaan, mutta kukaan muukaan ei nyt ole vapaana. Lammio on itse ollut tytön kanssa kerran puhelimessa, heti tapauksen jälkeen. Hän oli aika hysteerinen kuultuaan mitä hänen isoveljelleen oli tapahtunut, eikä puhelu sujunut mitenkään loistavasti. Kyllä Lammio sai tilannetta lopulta vähän rauhoiteltua, mutta vaivatonta se ei ollut. Tytölle jäi hänestä varmaankin hyvin tyly ja aggressiivinen kuva, mutta ei hän oikein osannut olla sillä tavalla lohduttava ja lämmin kuin kai olisi pitänyt.
Ihmiset ja tunteet ovat niin vaikeita, ja Lammio on huono sanomaan asioita oikein tai hienotunteisesti. Siksi herkässä tilassa olevien ihmisten puhuttaminen on pääsääntöisesti heidän ryhmässään jätetty Hietaselle ja Mieloselle, koska heistä ihmiset ilmeisesti ihan oikeasti pitävätkin.
Lammiota lohduttaa hieman se, että Kotilainen on välillä häntäkin tylympi, eikä Sinkkonen ole yhtään heitä parempi. On hiukan ironista, että juuri hän sattui Lammiolle työpariksi. He ovat pohjimmiltaan niin samanlaisia persoonia. Sinkkonen pitää säännöistä ja kurista ja järjestyksestä aivan yhtä paljon kuin Lammio. Heille on kummallekin tärkeää tehdä oikein ja hallita niin ympäristöään kuin itseäänkin. Lammio pitää siitä, että Sinkkonen on niin järjestelmällinen ja perinpohjainen. Se tekee hänestä hyvän työssään, etenkin tutkimuksen loogisessa puolessa.
Tutkimus heiltä kyllä sujuu, mutta sosiaalisia kykyjä heillä kahdella on yhteenlaskettuna ehkä puolikkaan normaalin ihmisen verran. Molemmat ovat muun työryhmän mukaan yhtä toivottomia, mutta pieni ero on siinä, mikä heillä mättää. Sinkkonen tuntuu vähän pelkäävän ihmisiä, ja haluaa siksi pitää heidät etäällä. Lammio ei pelkää, hän ei vain ymmärrä. Etenkin vahvasti tunnevetoiset persoonat hämmentävät häntä loputtomasti, eikä hän oikein osaa käsitellä voimakkaita tunteita, ei toisissa eikä itsessään.
Toinen heidän eroistaan on siinä, että Lammiolla on hallitsevampi luonne. Hänellä on turvallisin olo silloin, kun hän saa pitää kaikki narut omissa käsissään. Siksikin Sinkkonen sopii nuoremmaksi konstaapeliksi heidän kaksikkoonsa; hänelle sopii paremmin se, että joku muu on johdossa. Lammio yrittää olla väärinkäyttämättä asemaansa, yrittää kuunnella myös muiden mielipiteitä, mutta joskus se ei ihan onnistu. Hänellä on paha tapa simputtaa kuin paraskin armeijan upseeri, kuin isänsä. Silloin onneksi Mielonen tai Kotilainen yleensä pistää hänelle vastaan. Lammio tiedostaa sen olevan hyvä asia, vaikka häntä aina raivostuttaakin siinä tilanteessa, kun joku kyseenalaistaa hänen päätöksensä tai toimintatapansa. Sinkkosesta ei siihen ihan vielä ole, mutta kyllä hän tässä ehtii oppia ennen kuin hänellä on oma ylennys edessä.
Nyt Sinkkosen pitäisi saada siltä tytöltä jonkinlaista henkilökuvaa pojasta, kun tämä kerran on koomassa eikä voi itse kertoa. Vanhemmat eivät olleet hyvissä väleissä pojan kanssa eivätkä osanneet kertoa viimeaikaisista liikkeistä tai tuttavista, eikä ketään läheisiä ystäviäkään ole saatu kiinni. Teknillisellä yliopistolla kurssikaverit tietävät hänet, mutta kukaan ei ole tutustunut häneen kunnolla. Poika on fuksi ja vielä hiljaista sorttia, ei kovin sosiaalinen ainakaan koulussa.
Toisella uhrilla on aivan sama juttu. Jälkeen jäi lohduton entinen yksinhuoltajaäiti katumaan, ettei ollut pitänyt poikaansa yhteyttä. Ystäviä on muutama mutta hekään eivät tienneet mistään erikoisesta tai epäilyttävästä. Kummallakaan pojalla ei vaikuta olleen mitään vihamiehiä. He ovat kuitenkin niin saman näköisiä, että siinä saattaa olla yhteys. Parikymppisiä kummatkin, pitkiä, vaaleita, sinisilmäisiä.
Lammio joutuu väkisin miettimään, miten paljon he näyttävät Rahikaiselta, ja ajatus puistattaa häntä. Ulkoisesti Rahikainen sopisi täydellisesti jonon jatkoksi, vaikka onkin luonteeltaan menevä ja sosiaalinen toisin kuin uhrit.
Sekin vielä nostaa Lammion ihokarvat pystyyn, että tekopaikkana oli tuollainen yökerho. Vielä vähän aikaa sitten Rahikainen pyöri kaikissa mahdollisissa klubeissa ja tanssipaikoissa yhtenään, ja olisi aivan liian helposti voinut joutua tuollaisen hyökkäyksen kohteeksi.
Alunperin he tapasivatkin samanlaisella klubilla. Siitä on jo yli kaksi vuotta, Lammio ajattelee huokaisten. Aika on kulunut ihmeen nopeasti.
Kotilainen ja Hietanen hänet sinne klubille silloin raahasivat. Hän oli silloin vasta siirtynyt Helsingistä keskusrikospoliisin Tampereen yksikköön, ja kuulemma Tampereen yöelämä oli pakko kokea. Ensin aloiteltiin jossain pienessä pubissa, ja sitten kierrettiin Rodeo ja Gloria. Ne olivat kamalia kummatkin. Musiikki liian kovalla, liikaa tanssivia ihmisiä, liikaa välkkyviä valoja.
Lammio joi enemmän kuin olisi pitänyt. Muut katosivat tanssilattialle ihmismassan sekaan, eikä Lammio viitsinyt lähteä etsimään heitä. Niinpä hän suunnisti baaritiskille ja tilasi pari minttushottia ja kulautti ne kurkustaan alas. Hän pohti juuri, kuulisiko baarimikko tarpeeksi hyvin hälyn ja musiikin yli jos hän yrittäisi kysellä paremmista viineistä, kun hänen alaselälleen laskeutui käsi. Hänen korvaansa kuiskattiin, josko hänelle saisi tarjota drinkin.
Lammio siirtyi askeleen poispäin ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän päätyi nenäkkäin ehkä kauneimman nuoren miehen kanssa, jonka oli koskaan nähnyt. Kultaiset kiharat kiilsivät värikkäinä välkkyvissä valoissa ja silmät tuikkivat iloisesti. Hymy oli samaan aikaan niljakkaan mairea ja kuitenkin suloinen. Hänellä oli päällään hävyttömän tiukka musta kauluspaita, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin ja nappeja jätetty auki enemmän kuin kiinni. Poika näytti iloiselta ja kauniilta ja nuorelta, joltain sellaiselta, jonka Lammio halusi kaataa sänkyyn heti paikalla, ja josta hänen pitäisi pysyä niin kaukana kuin mahdollista.
“Mie katoin et siul ei oo mittää juotavvaa eikä taija olla seuraakaan. Aattelin tarjota kumpaakin”, nuori mies sanoi hymyillen, ja laski kätensä takaisin Lammion selälle. Lammio antoi sen olla siinä. Hän ei yleensä tehnyt mitään sellaista spontaanisti, mutta joku tässä miehessä veti häntä puoleensa todella vahvasti.
“Kai se sopii”, hän myöntyi hiukan epäileväisenä.
“Hienoa”, poika sanoi ja näytti oikeasti iloiselta. Hän vilkaisi Lammion huulia, nuolaisi omiaan, hymyili. “Se drinkki?”
“Tequilaa”, Lammio sanoi yllättäen itsensäkin. Poika naurahti ilahtuneena ja tilasi heille pienen shottitarjottimen. He kiskaisivat parit shotit siinä tiskillä, ja sitten poika veti Lammion tanssilattialle. Hän ei ollut kokenut tai itsevarma tanssija, mutta silloin hän unohti sen ja antoi pojan viedä. Hän kysyi pojan nimeä ja tämä kertoikin sen, mutta musiikin yli hän kuuli vain sukunimen. Pojan nimi oli Rahikainen, ja Lammio esitteli itsensäkin sitten vain sukunimellä. Sen jälkeen ei juuri puhuttukaan mitään. Alkoholi teki Lammiosta vapautuneemman, vapaamman, ja hän hukkui musiikkiin ja kehojen liikkeeseen toisiaan vasten. Hän hautasi sormensa Rahikaisen hiuksiin, vaikersi hiljaa tuntiessaan kaulallaan ensin huulet ja sitten hampaat. Kummankin kädet seikkailivat toisen keholla yhä rohkeammin ja lopulta huulet löysivät toisensa. Suudelma oli pyörryttävä, huumaava. Täydellinen.
Täydellistä oli myös kaikki mikä sitä seurasi. He kompuroivat yhdessä narikan kautta ulos ja kävelivät lyhyen matkan Lammion asunnolle, joka siihen aikaan oli vielä pikkuruinen yksiö Hämeenkadun varrella.
He kierivät sängyssä tuntikausia, nukkuivat pitkälle päivään ja ottivat uusintakierroksen, toisen ja kolmannenkin. Rahikainen näytti niin kauniilta ja hävyttömältä Lammion sängyn tummilla satiinilakanoilla maatessaan, jalat häpeämättömästi levällään ja hiukset sotkussa tyynyllä, puremajälkiä kaulallaan, suupielet laiskan tyytyväiseen virneeseen kääntyneinä.
Lammio kaipaa sitä nyt kun istuu yksin töissä. Hän käy läpi turvakameroita, ja kiroaa klubin huonoa turvajärjestelmää. Tiskillä on kamera, jotta mahdolliset häiriköt tulee kuvattua, kuin myös narikassa varkaiden varalta. Tanssilattiaa kohti taas ei osoita yksikään kamera.
Molemmat uhrit näkyvät nauhalla useita kertoja jättäessään takkejaan ja hakiessaan juotavaa, mutta itse rikosta ei näy, eikä muutakaan epäilyttävää.
Tämä turhauttaa, ja tuntuu pahalta katsoa kaikkia vaaleahiuksisia poikia ja etsiä ihmistä, joka halusi satuttaa heitä.
Ajatukset ajautuvat väistämättä takaisin Rahikaiseen.
Heiltä meni niin kauan siirtyä satunnaisista panoista johonkin vakavampaan, melkein oikeaa suhdetta muistuttavaan. Yli vuosi. Pitkän aikaa he näkivät toisiaan satunnaisesti ja oikeastaan yksinomaan humalassa, ja silloinkin vain nopeasti ja hätäisesti. Rahikainen lähti aina kiireellä, ravasi muidenkin sängyissä. Lammio itse oli niin naimisissa työnsä kanssa, että kuvitteli, ettei hänellä riittäisi aikaa mihinkään muuhun.
Se on kaikki muuttunut nyt. Nykyään on yleistä, että he nukkuvat yhdessä useana yönä viikossa, toisiinsa kietoutuneina. Viettävät rauhallisia koti-iltoja, juovat viiniä ja kiistelevät leikkimielisesti milloin mistäkin. Lammio kaipaa Rahikaisen lämmintä syliä, haluaisi vain mennä kotiin ja istua Rahikaisen kanssa takan eteen sohvalle, tai vaikka kylpyyn, ja hetken aikaa vain olla.
Lammio ryystää viilennyttä kahviaan ja kelaa videota eteenpäin tuplanopeudella. Baarimikko tanssii tiskin ja pullohyllyn väliä nopeasti ja näyttää koomiselta. Kumpaakaan uhria ei tällä pätkällä näy. Kuva välkkyy valojen takia ja alkaa rasittaa silmiä. Ohimolla tykyttää migreeninalku.
Lammio huokaisee ja sulkee silmänsä. Työntyy rullatuolilla metrin päähän pöydästä ja hieroo silmiään, nojaa päänsä taaksepäin ja valuu tuolilla röhnöttävään asentoon. Hän istuu siinä hetken ja yrittää kerätä ajatuksiaan. Kaivaa puhelimen taskustaan. Kotilainen on laittanut viestiä, että kuolleen pojan kaikki tiedossa olleet ystävät on nyt haastateltu, ja mitään kovin merkittävää ei ole tuntunut selvinneen. Lammio naputtelee vastauksen.
‘Kokous huomenna kymmeneltä, käydään kaikki tähänastinen läpi?’
Kotilainen vastaa myöntävästi. Lammio katsoo puhelimen kelloa, joka näyttää kuuttatoista vaille seitsemää. Hänellä on vielä runsas tunti työaikaa, ja siinä pitäisi ehtiä käydä läpi suurin osa jäljellä olevasta videomateriaalista.
Lammio tarvitsee kuitenkin tauon. Hän etsii päällystakkinsa taskusta nikotiinipurkat ja pistää yhden suuhunsa. Tupakka houkuttaisi, mutta hän ei juuri nyt halua lähteä ulos pakkaseen, ja on muutenkin yrittänyt vähentää. Hän pyörittelee puhelinta kädessään jauhaessaan purkkaa, ja peukalo selaa ihan omin lupineen osoitekirjaan ja sieltä Rahikaisen numeroon. Nimenä on edelleen vain Rahikainen, niinkuin hän siihen näpytteli silloin heidän ensimmäisenä yhteisenä aamunaan. Rahikainen varasti Lammion puhelimen ja otti itsestään yhteystietoon hävyttömän kuvan, sellaisen jossa hän katsoi viettelevästi kameraan, hymyili nätisti punaisiksi purruilla huulillaan ja kallisti päätään niin, että kaulan fritsut näkyivät. Lammio tietenkin poisti sen yhteystiedosta heti Rahikaisen lähdettyä, mutta säilytti sen kuitenkin. Sääli niin kaunista kuvaa olisi ollut poistaa, vaikka sen säilyttäminen saikin hänet tuntemaan olonsa likaiseksi vanhaksi ukoksi.
Nyt kuvia on satoja, koska Rahikaisen mielestä niitä on hauskaa lähetellä, etenkin silloin kun Lammio on töissä ja ne häiritsevät häntä. On kaikkea viattomista, suloisista hymyistä alastonkuviin, joissa näkyy aivan kaikki. Ne ovat harhaanjohtavasti työjutuiksi nimetyssä, salasanalla suojatussa kansiossa, jottei kukaan nää niitä vahingossa. Typeräähän niitä on säilyttää, mutta Lammio ei vain saa itseään poistamaan yhtäkään. Sellaisiakaan, joissa Rahikainen tekee typeriä ilmeitä, näyttää kameralle kieltä tai keskisormea.
Hän katselee yhteystiedon nykyistä kuvaa, jonka itse otti Rahikaisesta joskus kesällä. Siinä tämä istuu laiturin nokassa vuokramökin rannassa ja uittaa jalkojaan vedessä, katsoo hieman haikeasti hymyillen auringonlaskuun. Valo värjää hänen hiuksensa kuparisiksi, ja hän on henkeäsalpaavan kaunis.
Työt ovat kesken, eikä Lammiolla oikeasti olisi tällaiseen aikaa, mutta hän napauttaa vihreää luurinkuvaa ja nostaa puhelimen korvalleen. Juuri nyt hänen tarvitsee hetken aikaa kuulla Rahikaisen ääntä.
Rahikainen vastaa muutamassa sekunnissa.
“Hei, mitäs sie?” Äänensävy on lämmin. Lammio hymyilee ja rentoutuu tuolissaan.
“Ei mitään ihmeellistä, ajattelin vain soittaa…“ Nyt kun Rahikainen on langan toisessa päässä ja kuuntelee, tunteita onkin yhtäkkiä mahdotonta laittaa sanoiksi. “Mitä sinulle kuuluu?”
Rahikainen hymähtää. “Ihan hyvvää, oon tässä oppimispäiväkirjaa kirjotellu. Palautus olis huomenna.”
Lammio tuhahtaa ja pudistaa päätään. On niin tyypillistä Rahikaiselta lykätä tehtäviään viimeiseen asti.
“Yritän sitten olla häiritsemättä sinua kovin pitkään.”
“Sie nyt suat häiritä minnuu just niin paljon ku tahot”, Rahikainen sanoo, ja ääneen hiipii tumma, viettelevä sävy. Lammio naurahtaa käheästi.
“Minullakin on täällä työt kesken, pitää ihan oikeasti kohta lopettaa. Teetkö mitään perjantaina?”
“Joo, mie vähän aattelin… tai no itseasiassa. Kuulehan, mitäs sanosit jos lähettäis jouluostoksille? Miun pitäs pojille ostaa lahjat ja parille kaverille ja varmaan kotiaki jottain. Siullaki varmaa on viel kaikki ostamatta?”
Lammio miettii hetken. Hänellä oli oikeastaan ollut suunnitelmissa illallinen jossakin kivassa ravintolassa ja sen jälkeen ehkä pitkä ja nautinnollinen vaahtokylpy, mutta toisaalta joululahjat pitäisi tosiaan jossain välissä ehtiä ostamaan. Hän ei pidä siitä ollenkaan, se tuntuu typerältä rahan haaskaukselta, etenkin kun Lammio on niin huono ostamaan lahjoja. Se on kuitenkin pakko tehdä, ja Rahikaisen kanssa se voisi ehkä olla jopa ihan hauskaa.
“Kyllä se sopii”, Lammio myöntyy. “Käydäänkö ensin jossain syömässä?”
“Mielellään!” Rahikainen ilahtuu. “Mut jos halluut jonnekki hienompaan paikkaan ku Mäkkäriin tai Frenckellille nii saat kyllä tarjota.”
“Kai minä sitten tarjoan”, Lammio sanoo muka-ärtyneenä, vaikka oikeasti hänestä on ehkä vähän liiankin mukavaa hemmotella Rahikaista. “Haenko sinut yliopistolta?”
“Joo. Ja mie jään sitte yöksi”, Rahikainen ilmoittaa. “Oon saanu miun joulukalenterista jo vaikka mitä kivaa mitä haluun piästä koittammaan.” Äänestä päätellen hän hymyilee leveästi. Lammio pystyy näkemään mielessään sen kaksimielisen virneen. Rahikainen on ihan mahdoton. Lammio ei malta odottaa.
“Hyvä on. Nähdään perjantaina.”
“Joo. Koita nyt lähtee sieltä kottiin ihan ihmisten aikoihi, jooko?”
Huolehtiminen ärsyttää, sillä Lammio osaa kyllä pitää itsestään huolta aivan hyvin. Hän myöntyy kuitenkin, ja pian sen jälkeen he toivottavat hyvät yöt ja lopettavat puhelun. Lammio työntää puhelimensa takaisin taskuun ja siirtyy takaisin pöydän ääreen. Videoita on katsomatta vielä monen tunnin edestä, mutta nyt se tuntuu taas hiukan helpommalta kestää.
