#menneisyys

[spiidikoira]

Vol. 35: Spiidikoira Tööt ja eilisen vanki

Aikamatkustusduologian ensimmäinen osa.

[mehukatti]

Me kaikki ollaan tehty virheitä.

On satutettu toista vahingossa tai tahallaan, on oltu katkeria, on syytetty tai vältelty vastuuta, on mokattu pahemman kerran. Mutta tässä sitä yhä ollaan, elossa.

Ei tullut maailmanloppua vaikka siltä ehkä tuntui. Ja vahingoista opitaan. Kukaan ei ole niin paha tai huono, etteikö voisi oppia ja tulla paremmaksi. Niin kauan kun sie todella haluat oppia virheistäsi, kaikki ovet voi olla siulle auki.

[ylapihantila-blog]

Virtuaalinen valokuvanäyttely

Pääset katsomaan näyttelyn seuraavasta linkistä. Videon loppu on ajatuksia herättävä.

[veriappelsiini]

HARMAA SATEENKAARI

Vaikeaa palata taaksepäin mihinkään tiettyyn aikaan, kun kaikesta on tullut harmaata sotkua mun mielessä. En mieti menneisyyttä enää hirveästi, ehkä yritän tarkoituksella unohtaa. Sen harmaan sotkun seassa on niitä muutamia möykkyjä, joiden värit pystyn vielä tunnistamaan. Osa on punertavia, osa vähän vaaleanpunaisiakin, jotkut pikimustia. Menneisyys on haava, joka on jo arpeutunut. Ei satu enää, mutta jälki siitä kuitenkin jää.

Vihreä muisto lapsuudesta. Kilpailtiin äidin kanssa siitä, kumpi löytää enemmän neliapiloita meidän pihasta. Äiti voitti, mutta löysin mäkin aika monta.

Tummanruskea muisto lapsuudesta. Oltiin äidin kanssa kävelyllä, ehkä Hämeenpuistossa. Äitiin alkoi sattua hirveästi. Piti soittaa ambulanssi. Sairaalassa söin jogurttia.

Musta muisto lapsuudesta. Äitiä ei yhtäkkiä enää ollutkaan.

Keltainen muisto siitä vähän myöhemmin. Meidän keittiön pöytä oli täynnä kukkakimppuja. Tuntui kuin olisi syönyt ruokansa viidakossa. En nähnyt isää, joka istui pöydän toisella puolella.

Mustia muistoja nuoruudesta. Valvotut yöt. Itsetuhoisuus. Ahdistus. Harhat. Päihteet. Ne ajat ovat puuroutuneet jo niin, että en osaa laittaa asioita aikajärjestykseen. Kohta kaikki muuttuu harmaaksi.

Kirkuvan punainen muisto keväältä kun olin 17-vuotias. Ihminen tönäisee mut havupensaiden keskelle ja menee liian pitkälle, vaikka sanon ei. Sen kosketus jättää muhun kirkuvan punaiset jäljet, jotka eivät lähde pesemällä ja pahan olon, joka ei lähde oksentamalla.

Sotkuinen harmaa muisto vuotta myöhemmin. Betoniporras painaa mun selkää kun joku taas koskee ilman lupaa. Silloin päätin, etten jaksa enää välittää.

Vihreä muisto. Festarit kesällä 2014.

Oranssi muisto. Uusi vuosi 2014, vai oliko se 2013? En muista enää.

Tummanvioletti muisto siitä vuoden päästä. Olin ollut yksin liian kauan. Tunsin oloni kadonneeksi ja halusin kuolla. Yritin kuolla.

Kun näitä miettii, värit alkavat vilistä silmissä. Sekoitan sitä sotkua niin kauan, että se on taas harmaata massaa. Ei saa herättää nukkuvaa hirviötä.

Menneisyys on harmaa, mutta nyt mun elämässä on kaikkia maailman värejä, vuorotellen, sikin sokin. Elän elämääni neonväreissä, tai ainakin pyrin siihen. Edessänikin näen värejä ja valoa. Menneisyys on harmaa, mutta se harmaa sotku kuitenkin väritti musta tällaisen, mikä mä nyt olen.

[veriappelsiini]

ISIN TYTTÖ

mä tarvitsen sua mutta sä olet tyhjä niin tyhjä etten ole varma oletko edes olemassa

jos kiipeäisin syliisi putoaisinko lävitsesi mä heitän itseni sun tyhjyyttä vasten isi, ota koppi mutta sä et huomaa

ja mä näen kun sä hitaasti alat hajota palasiin ja mä huudan mä huudan ja mä pelkään

sä istut lattialla rikkinäisenä ja mä kuiskaan että mä olen ihan yhtä hukassa mutta sä et huomaa

[mehukatti]

Älä käytä energiaasi menneisyyden vatvomiseen, vaan uuden tulevan luomiseen.

[mehukatti]

Kukaan ei voi palata ja muuttaa aloitusta, mutta kuka tahansa voi aloittaa nyt ja muuttaa lopputulosta.

Carl Bard

[mehukatti]

Arvet muistuttaa meitä siitä, missä me ollaan oltu, ei siitä mihin me ollaan menossa.