Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni. Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.
Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.