Yhteys-lehti 4/2019: Luutnantin kuulumisia, Kaisu Leino
Työpöytäni yläpuolella seinällä on kehyksissä upseerin liittolupaukseni. Harvoin sitä silmäilen, mutta joskus sentään tulee pysähdyttyä sen äärellä. Aivan hiljattain olen ymmärtänyt, etten vielä täysin tiedä, mitä liittolupaukseni pitää sisällään, vaikka sen teksti on minulle läpeensä tuttu. Jumala opettaa minua vähitellen ymmärtämään, millaista on liiton elämä. Olen saanut tänä syksynä kolme oppituntia, jotka ovat muokanneet minua ja avanneet sydäntäni. Nämä pienet yksityiskohdat arjestani olkoot tällä kertaa ne kuulumiset, jotka teille kerron.
Olemme tehneet yhteistyötä paikallisen koulun kanssa. Eräs aktiivinen äiti aloitti sen. Viime keväänä yhden kakkosluokan oppilaat lahjoittivat jokainen omista leluistaan yhden pehmoeläimen jaettavaksi Pelastusarmeijasta apua hakeville perheille. Tänä syksynä yhteistyö sai jatkoa. Meitä pyydettiin koululle pitämään päivänavaus ja kertomaan, mitä pehmoeläimille nyt kuuluu. Samalla avattiin uusi keräys koko koululle. Mitään uskonnollista sisältöä ei saanut olla. Niinpä kirjoitin päivänavauksen rakkaudesta, heikoista huolen pitämisestä, auttamisesta ja siitä, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas. Koin vahvasti, että vaikka Jeesuksen nimeä ei mainittu, hän oli läsnä ihan jokaisessa sanassa. En tuntenut surua enkä ärtymystä maallistuneesta koulumaailmasta. Tunsin iloa ja rakkautta. Liiton elämä on elämää, jossa Jeesus on hyvyytenä ja kauneutena läsnä silloinkin, kun maailma ei häntä heti tunnista.
Matkalla upseerien visiopäivään pysähdyimme ruoka- ja leikkitauolle isolle huoltoasemalle. Lasten kanssa pitkien matkojen matkustaminen on stressaavaa ja voimia vievää. Jätin Rikun ja lapset leikkipaikalle ja kävin kaupassa. Kassalla oli nuori mies pyytämässä, että saisi ladata kännykkänsä. Tajusin, että hänellä ei ole kaikki hyvin. Minä en ole koskaan tuntenut sosiaaliseen auttamistyöhön palavaa kutsumusta. Se on ollut itsestään selvästi osa upseeriuttani, mutta ei se osa työstäni, joka erityisellä tavalla sytyttää sydämeni. Olen kokenut tästä myös syyllisyyttä. Nyt kuitenkin, tällä minun kannaltani hyvin epäsopivalla hetkellä, koin vastaansanomattoman vahvasti, että minun pitää auttaa tuota miestä. Niinpä päädyin tarjoamaan hänelle aamiaisen ja juttelin hänen kanssaan hetken. En ole koskaan ennen toiminut samalla tavalla spontaanisti. Jumalan rakkaus kurjia ihmisiä kohtaan on niin suuri, että hän kykenee pehmittämään kovimmankin sydämen, kun tarvitsee käsiä heitä varten. Liiton elämä on rakkaudelle avautumista.
Hiljattain jouduin tilanteeseen, jossa minua kohdeltiin huonosti ja väärin. Sain osakseni syytöksiä, jotka eivät pitäneet paikkaansa enkä tullut lainkaan kuulluksi. Ihminen, joka minua kohtaan näin käyttäytyi, oli elämässään paljon vaikeuksia kohdannut ja monella tavalla heikko. Ymmärsin, että hänen vihansa ei johtunut minusta, vaan olin työni vuoksi sopiva kohde monenlaisten tunteiden purkautumiselle. Purkaus kuitenkin satutti ja suututti. Helpottaakseni kuohuvaa mieltäni otin käyttöön viisaalta äidiltäni oppimani menetelmän. Vuodattaessani tätä asiaa Jumalalle, sanoin kolme kertaa ääneen: ”Annan hänelle anteeksi.” Olen nyt toistanut noita sanoja jo monta kertaa ja tunnen niiden alkavan vaikuttaa minussa. Ylpeys antaa tilaa rakkaudelle vähitellen. Liiton elämää on armahdettuna elämisen ja armahtamisen elämää.
Nämä oppitunnit ovat antaneet minulle toivoa ja rauhaa. Kun arjessa täytyy venyä moneen, unohtuu välillä, ettei minun tarvitse vielä olla valmis. Saan varmasti aina ajallaan sen, mitä Jumalan antamaan tehtävään tarvitsen. ”Herra ilmoittaa suunnitelmansa palvelijoilleen, ja he tulevat tuntemaan, millainen on hänen liittonsa.” (Ps. 25: 14)
