Kotitalouksista digitalouksiksi
Elämme digitaalisessa yhteiskunnassa, se ei lienee ole keneltäkään jäänyt huomaamatta. Kutsumme itseämme diginatiiveiksi, olemmehan syntyneet keskelle digitaalista murrosta ja kasvaneet yhdessä sen kehityksen kanssa. Mutta mitä kaikkea nyky-yhteiskunnan taustalta löytyy? Minkälaiset vaiheet on käyty läpi, jotta asiat ovat muodostuneet sellaisiksi, kuin ne ovat nykyään? Pohjustan kirjoitukseni Juha Nurmelan ja Rauli Kohvakan kirjoitukseen Kotitaloudet digitalouksiksi, joka on oiva katselma siihen, miten suomalaiset kotitaloudet ovat muuttuneet digitalouksiksi.
On vuosi 1990. On lama. Tietokoneet ja matkapuhelimet ovat vasta lasten kengissä ja vain 10% suomalaisista kotitalouksista löytyy jompikumpi edellä mainituista. Tavallisessa keskivertoperheessä ei ole siis kumpaakaan, vain kuvaputkitelevisio tarjoaa viihdettä arki-iltoihin. Kiinnostusta ja mielenkiintoa kyllä löytyisi tietokoneita ja matkapuhelimia kohtaan, sillä tutkimuksen mukaan suomalaiset olivat jo tuolloin myönteisiä digitaalista kehitystä kohtaan. Mutta huono yleinen taloustilanne hidasti kehitystä vääjäämättä. Kouluissa ja kirjastoissa varustelu oli kuitenkin melko hyvä ja allekirjoittanut muistaakin oman ensikosketuksensa tietokoneeseen tapahtuneen esikoulussa. Siellä jokainen, jonka kotoa ei löytynyt tietokonetta, pääsi tutustumaan vuorollaan tuohon ihmeelliseen laitteeseen. Myöhemmin ala-asteella pidettiin joka keskiviikkoilta ATK-luokassa ATK-kerhoa, johon oppilaat saivat tulla vanhempien kanssa pelailemaan ja harjoittelemaan tietokoneen käyttöä. Tuli siellä muuten pelattua parasta autopeliä ikinä, ei ole tämän päivän uusimmat GTI:it mitään sen rinnalla... Tämän muistelu tuntuu kuitenkin verrattain absurdilta ajatukselta, kun nykyään lapset syntyvät tabletit kädessään ja käyttävät laitteita näppärämmin kuin vanhempansa.
Laman väistyessä verkkoyhteys, tietokoneet ja matkapuhelimet yleistyvät vauhdilla. Vuonna 1996 puhelin löytyi 40% ja tietokone 20% Suomen kotitalouksista. Määrä oli siis moninkertaistunut vain 6 vuodessa. Vuonna 2015 tilanne oli vastaavasti seuraavanlainen: matkapuhelimia oli 100% ja tietokoneita 90% kotitalouksista (myös kotitalouksien määrä on lisääntynyt). Verkkoyhteyksien käyttäjät olivat etupäässä 20-30 vuotiaita miehiä, kun taas tietokoneet olivat nuorten 10-14 vuotiaiden poikien suosiossa. Naiset käyttivät tietokoneita lähinnä vain työpaikoilla, vapaa-ajan käyttö lisääntyi vasta myöhemmin. Tätäkin on hankala käsittää, kun nykyään älypuhelin tuntuu löytyvän kaikilta. Jopa mummot ja vaarit näppäilevät kosketusnäyttöjä kaupan kassajonoissa.
Vuonna 2003 voimaan tullut uudistus siitä, kuinka puhelinnumeron oli mahdollista pysyä samana operaattorin vaihdoksesta huolimatta, lisäsi kilpailua. Samaan aikaan matkapuhelimet yleistyivät myös maailmalla. Nämä kaksi tekijää toivat hintoja roimasti alaspäin aiheuttaen matkapuhelinten räjähdysmäisen kasvun suomalaisissa kotitalouksissa. Ja suosion kasvaessa myös erilaiset tarpeet ja vaatimukset nostavat päätään. Muodostui uudenlaisia palveluita, joista osa on yhä voimissaan (mm. kamerat, internetyhteys) ja joista osa on painunut unholaan (esim. maksullisten soittoäänien ja logojen tilaaminen puhelimeen Suosikin takakannesta).
Lyhyenä yhteenvetona: informationalismi on 20 vuodessa edennyt Suomessa varsin pitkälle. Tieto- ja viestintätekniikasta on tullut sähkön kaltainen perusinfrastruktuuri ja Suomi on kehittynyt teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi. Bill Gates lienee syönyt vuoden 2004 ennustuksensa ”kotona ei ole tietokoneelle tarvetta” moneen kertaan.
Ps. Kuinka moni muistaa vielä kotinsa lankapuhelinnumeron?
Vaikka digitaalisuus on iso osa arkeamme ja elämiämme, on kaupunkikuva pysynyt suhteellisen samanlaisena verrattuna aikaan ennen älypuhelimia ja tietokoneita. Kerrostalot, tavaratalot, julkiset rakennukset kuten koulut ja sairaalat määrittelevät paljon sitä, miltä kaupunki näyttää. Kaikki tämä saattaa kuitenkin muuttua, kun digitalisaatio muovaa yhä enemmän ja enemmän maailmaa, jossa elämme. Millaiseksi maailma saattaa muuttua, selviää Risto Pennasen kirjoituksesta Äly muuttaa kaupungit
Lähdetään liikkeelle autoista. Jo nyt autot tarjoavat kuluttajille ominaisuuksia, joista ei parikymmentä vuotta sitten karvalakkimallin Corollassa talvipakkasella hytissessään osannut kuvitellakaan. Tulevaisuudessa autojen robotiikka ja itseohjautuvuus lisääntynee. Robottiautot parantavat liikenteen sujuvuutta ja turvallisuutta, mutta myös luovat uusia palveluja. Auton voi esimerkiksi tilata suoraan kotiovelle vain yhtä tiettyä matkaa varten tai se voi kuljettaa itsenäisesti verkosta tilaamasi ostokset. Tällöin auton omistamisen tarve vähenee ja parkkipaikat saattavatkin vaihtua suuriin autotalleihin, joissa nämä yhteiskäytössä olevat robottiautot majailevat. Auton rinnalle nousee myös muita liikennevälineitä ja laitteita. Esimerkiksi droneista povataan yhtä ratkaisua kuljetusliikenteelle. Niiden avulla voisi toimittaa pieniä kuljetuksia, kuten esimerkiksi lääkkeitä. Liikennettä olisi siis yhä enemmän myös ilmassa. Voisiko tämä vaikuttaa esimerkiksi autoteiden käyttöön vähentävästi? Myös supernopeat junayhteydet esim. Tukholmaan tai Tallinnaan vaikuttaisi merkittävästi Suomalaiseen yhteiskuntaan.
Verkkokaupan yleistyessä liiketilaa myymälöille tarvitaan yhä vähemmän. Tällä hetkellä ostoskeskuksia tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. Jatkossakin kauppakeskuksille on tarvetta, mutta erilaisessa muodossa mihin ne on alun perin tarkoitettu. Ostoskeskuksilta odotetaan enemmän elämyksien ja palvelujen tarjoamista. Itsekin kirjoitan tätä kirjoitusta Ison Omenan palvelutorilta, joka on yhdistelmä kirjastoa, laboratoriota, Kelan palveluita ym. Sen sijaan pienemmät kaupat ja kivijalkaliikkeet katoavat katukuvasta, kun sen puuttuvat maitotölkin tilaa dronella yhtä nopeasti kotiovelle, mitä lähtisi sitä itse lähikaupasta hakemaan. Kauppojen tilalle taas saattaisi nousta esimerkiksi halleja näille minihelikoptereille.
Digitalisaatio mahdollistaa etäterveydenhuollon. Täten lääkäreille jää enemmän aikaa hoitaa tapauksia, jotka sitä oikeasti vaativat. Tällöin sairaalojen tilat (tai osa niistä) vapautuvat muihin käyttötarkoituksiin. Myös vanhustentaloille tulee olemaan vähemmän tarvetta, kun digitaalisten ratkaisujen avulla ihmiset voivat asua pidempään kotona. Myös muille julkisille palveluille ja rakennuksille, kuten esim. kouluille ja vankiloille lienee vähemmän käyttöä, kun vankien liikkeitä voi seurata digitaalisesti ja opetus tapahtuu verkossa.
Sen lisäksi, että digitaalisuus vaikuttaa kaupunkikuvaan, voi se vaikuttaa myös itse kaupunkirakenteeseen. Olen siinä uskossa, että joskus tulevaisuudessa jatkuva kaupunkiin keskittyminen tulee kääntymään toisinpäin. Koska kukaan muu ei ole vielä ollut kanssani samaa mieltä, oli mukava lukea, että Pennasen kirjoitus tukee väitettäni. Digitaaliset ratkaisut ja paremmat julkiset liikenneyhteydet voivat tarjota helposti palveluja myös kaupunkien keskustojen ulkopuolelle. Myös yhä useammat työt hoituvat etänä. Tällöin muuttovirta kääntyy takaisin maaseudulle tai ainakin kaupunkiin keskittyminen hidastuu.
Kaiken tämän lisäksi mitä digitaalisuus meille tarjoaa, tuo se mukanaan myös ongelmia ja uhkia. Iso ongelma on tietoturvan takaaminen. Kehitys tuo mukanaan uusia rikollisuuden muotoja, eikä liiallinen riippuvuus digitaalisuudesta ole hyväksi. Jo nyt on mahdollista päästä käsiksi yksityishenkilön tietoihin. Mitä sitten, kun hakkeroinnin kohteena onkin kokonainen kaupunki?
Tulevaisuuden kaupunki ei siis ole leffoista tuttu utopistinen näky (ainakaan ihan vielä), mutta ainakin varmasti erilainen siitä mihin ollaan totuttu.
