missä voisimme vielä säästää voiko mäyräkoiran luontoon päästää kun lokakuussa öisin pakastaa ... nyt ei tarvitse enää säästää kun on tarpeeksi sekaisin päästään kyllä valtio huolen pitää omistaan - Arttu Wiskari: Sirpa tl;dr henkilökohtainen vuodatus alla. Siellä missä mä pentuna asuin oli joku kolmikymppinen mies, joka kulki ulkona hitaasti, päämäärättömästi, tuijotti asfalttia mitäännäkemättömin silmin. Oli kuulemma lukenut itsensä sekaisin. Siitä mua varoitettiin silloin - että älä pohdi asioita liikaa, ettei sulle käy noin. Mä olen tapellut mielenterveysongelmien kanssa reippaasti yli puolet elämästäni ja vaikka mun tilanne on yleisesti ottaen ollut viime aikoina parempi kuin miesmuistiin, mä olen aina pelännyt sitä, että jonain päivänä stressi ja ahdistus saa mut "sekoamaan" samalla tavalla kuin sen miehen mun lapsuuden ajoilta. Mä kasvoin köyhässä perheessä ja laman vaikutukset tuntui todella vahvasti. Äiti oli järkevä rahankäytön suhteen, eli asunto ja ruokaa oli aina. Välttämättömät hankinnat pystyttiin tekemään, kun rahankäyttö suunniteltiin tarkkaan. Mutta vaikka äiti teki kaikkensa, että rahahuolet ei näkyis meidän lasten elämässä, kyllä sen aisti. Mulla oli ensimmäisen paniikkikohtauksen ja ahdistushäiriön sekä masennuksen taustalla vaikuttamassa pari vuotta aiemmin koettu paha trauma, mutta laukaisevana tekijänä oli suurelta osin rahahuolet. Useimmiten se on kohtausten suurin yksittäinen laukaiseva tekijä vielä tänäkin päivänä. Siksi tuo Wiskarin kappale herkistää aina. Se nostaa pintaan yhden mun vanhimmista ja vahvimmista peloista: jonain päivänä jatkuvat rahahuolet vie multa järjen lopullisesti. Mä en halua olla rikas. Mä vain haluaisin, että olis sillä tavalla turvattu toimeentulo, että vuokran, laskut, ruoan ja välttämättömät menot pystyis maksamaan laskematta joka senttiä. Että olis sellainen taloudellinen tilanne, että mä pystyisin hoitamaan velat pois eikä mun tarvitsisi tehdä kenellekään tiliä siitä, mihin olen rahani käyttänyt. Se, että on köyhä, ei sinänsä ole nöyryyttävää. Mutta se, miten muut ihmiset siihen useimmiten suhtautuu ja varsinkin se, millaisen byrokratiamyllyn joutuu käymään läpi jos joutuu jotain tukia hakemaan, se on. Ei ole ihan yks eikä kaks kertaa, kun mun on tehnyt mieli päättää päiväni, että voisin lakata olemasta valtiolle pelkkä kuluerä. Silloin kun apua ja tukea (niin taloudellista kuin muutakin) kipeimmin tarvitsis ei mulla ainakaan ole voimia tapella sitä apua saadakseni. Mä olen onnekas, kun en ole kokonaan yksin jäänyt näiden asioiden kanssa, vaan mulla on ollut läheiset ja terapeutti tukena. Mä en välitä edes ajatella, missä mä oisin ilman kaikkea sitä apua, mitä mä muilta olen saanut. On harvoja asioita, mitä mä pelkään niin paljon kuin sitä, että jonain päivänä nää jatkuvat rahahuolet vie multa viimeisetkin järjenrippeet. Mistä sitä tietää. Ehkä mäkin jonain päivänä mittailen katuja ja jään johonkin kadunkulmaan tuijottamaan asfalttia tuntikausiksi liikkumatta mihinkään niin kuin se mies. Toivottavasti ei tarvitse ottaa selvää, kuinka hyvin valtio silloin omastaan huolen pitäisi.
