Huomenna alkaa KRV Puolangalla, ja vähän hirvittää. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten tulen jaksamaan neljä osakilpailua, ja onko edes järkeä osallistua. Päätin kuitenkin lähteä seikkailemaan rasteille, sillä viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut kolme innostavaa asiaa.
Ensinnäkin uusin MAF-testin, eli tsekkasin, pystynkö liikkumaan nopeammin samalla sykealueella. Vaikka olen harjoitellessa nostanut sykerajaa 5 lyönnillä kuluneen kuukauden aikana voinnin kohennuttua, tein testin kuitenkin sillä sykkeellä (122-132), jolla tein ekat testit, että olisi mihin verrata. Harmillisesti sykemittarin paristo loppui, ennen kuin ennätin juoksuosuuteen. Kerkesin pyöräillä tutun 5 x 2,5 km reitin, ja paransin aikaani verrattuna aikaisempaan keskimäärin 30 s/kierros. Jes! En yhtään tiedä, onko se paljon vai vähän. Kun aikaa per kierros menee yli 8 min mutkaisella reitillä, niin puoli minuuttia sinne tai tänne ei toki tunnu paljolta. Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun aerobisessa kunnossa näkyi selvää paranemista, joten haluan uskoa olevani toipumassa. Jatkossa aion tehdä juoksutestin ja pyöräilytestit erikseen nykyisellä harjoittelusykealueellani (127-137), joka edelleen on alhaisempi kuin ikääni perustuva sykealue. Aion nostaa sykealueen seuraavan kerran vasta sitten, kun tällä matalammalla teholla tapahtuu oikeansuuntaista kehitystä. Kiiruhdan siis hitaasti.
Myönteiset uutiset numero 2 ja 3 koskevat tämän viikon suunnistustreenejä. Uskaltauduin kuntorasteilla juoksemaan suurimman osan matkaa silläkin uhalla, että syke nousisi älyttömästi ja jäisi lepattamaan korkeuteen. Oli nimittäin pakko ottaa selvää, mitä rastiviikolla on odotettavissa sydämen toiminnan suhteen. Yllätyin, kun rytmihäiriötä ei tullutkaan, ja juoksu tuntui helpolta. Menin tarkoituksella hölkkävauhtia ja maasto oli helppokulkuinen. Mahtava olo jälkeenpäin! Toisella kertaa ilma oli painostava ja maasto rankempi, joten sykkeetkin olivat koko ajan melkein 10 lyöntiä korkeammalla. Silti jalat tuntuivat nousevan kevyesti ja sydän löi järkevään tahtiin. Ainoa keljutus tuli typerästä 5 minuutin pummista lopussa. Tälläkään kertaa en revitellyt, vaan menin maltilla. Ehkä uskaltaudun huomenna Puolangalla menemään jo kisavauhtia, tai sitten pelaan ensimmäisellä osakilpailussa varman päälle ja keskityn kartanlukuun. Se olisi itse asiassa fiksumpi strategia.
En ole perunut NUTS Pallakselle osallistumista, vaikka aikaa palautua rastiviikosta jää vain reilu viikko. Voi olla, etten pääse tunturissa aikarajan sisällä maaliin, jos pääsen sinne ollenkaan omin jaloin. Kunto ei ole läheskään niin hyvä kuin viime vuonna. Mutta tänä vuonna tiedän sen, mitä vuosi sitten en vielä uskonut: että minulla on sisua ja pystyn jatkamaan tuntikausia, vaikka heikottaisi, jomottaisi ja hiertäisi. Ultralle harjoittelu ajoi yhdessä työstressin kanssa minut tähän tilanteeseen, joten eräässä mielessä kaikki ne kolmen tunnin pitkät lenkit menivät hukkaan - nehän veivät kunnon lopulta pahasti miinukselle. Mutta toisaalta nyt stressin helpotuttua pystyn jo arvostamaan sitä, että yritin parhaani sillä tiedolla mitä minulla oli, ja että kaikesta huolimatta kasvatin henkistä kanttiani.
Huomenna siis alkaa tämänvuotinen erittäin lyhyt kilpailukauteni, joka tuntuu voitolta itsessään tavattoman rankan kevään jälkeen!
