Ihmiset suviyössä: eepillinen sarja (F. E. Sillanpää. 1934. Otava, 1963) luettu:
Hämäläiseen maalaismaisemaan sijoittuvia sirpaleisia tarinoita kahden kesäyön ajalta. Näkökulma vaihtelee jouhevasti tusinan eri henkilöhahmon välillä.
Kirjailija rakastaa suomalaista maaseutua ja sen kesytettyä luontoa kaikkine ilmiöineen. On pitkiä luetteloita tienvarren kukkasista. Auringon ja valon kuvaus alati etenevän yön myötä on yksi taitavimmista mihin olen koskaan törmännyt. Se tietty levoton pysähtyneisyys, joka valoisiin kesäöihin liittyy, on tässä kirjassa koko ajan läsnä.
Kirjan henkilökaarti jakaantuu kolmeen porukkaan: ensimmäinen on Telirannan isäntäväki, joiden kesänvieton keskeyttävät kaupungista komeilla autoillaan karauttavat miehet Arvid ja Hannu. Nuoripari Arvid ja Helka käyvät kävelyretkellä suvun mailla ennen yöjalkaan lähtemistä, ja nelikko (Selma-serkku liittyy mukaan) viettää ikimuistoisen yön kaupungin lasiterassiravintolassa. Telirannassa ei ole suurempia surun aiheita, on vain vastarakastuneiden hempeitä tunteita ja heinänteon odotusta, korkeintaan vanhaemäntä murehtii lastenlastensa sydänten särkymistä. Telirantalaiset ovat maaseudun hyväosaisia talollisia, salit ovat puhtoiset ja pitsiverhot sievät, ja vaikka kaupunki kiehtoo talon nuoria niin oma perintömaa on tärkein.
Hahmokaartin toinen suuri ryhmä ovat maaseudun köyhät, joihin kuuluvat muun muassa Syrjämäet – Jalmarin vaimo Hilja on viimeisillään raskaana eikä kätilöä löydy mistään ja lehmäkin on sairaana – Mettälät – viinaan menevä, elämään pettynyt Jukka ei halua lähteä kotona käymään pyhäksi vaan päätyy pyörimään ympäri kyliä, ja omatoiminen vaimo Santra tienaa myymällä sahtia ja vähän muutakin kantatilan isännälle — sekä tukkilaiset Yrjö "Nokia" Salonen ja Puolamäen Matti, jotka lähtevät tukkiponttoolta viikonlopun viettoon viinapullon voimalla tuhoisin seurauksin.
Sitten on henkilökaartin outolintu, taiteilija, jota kuvataan jonkinlaiseksi yleissivistyneeksi mieheksi. Toisin kuin maaseudun työväki, taiteilija soutelee ja vaeltelee näennäisen joutilaana ympäri maisemaa, hän ei sotkeudu muiden draamoihin. Miestä seuraava epätoivon pilvi on niin raskas, että odotin koko ajan hänen hirttäytyvän lähimpään puunoksaan. Taiteilija on selkeästi jonkinlainen kirjailijan edustaja tarinassa; vaikka Sillanpään elämästä en ihan hirveästi tiedä, niin tästä sai vedettyä kaikenlaisia johtopäätöksiä. Tämän lisäksi oli lukuisia muita jänniä persoonia.
Ehkä itselleni kolahti eniten Santran hahmo, joka on selkeästi päättänyt pärjätä elämässä: hän on hankkinut aviomiehen, jotta saisi torpan, ja kun aviomiehestä ei ole torpan velan maksajaksi, hän tienaa rahansa itse. Santra puolustautuu raakaa maailmaa vastaan piikit tanassa, mutta hänessä on myös inhimillisyyttä. Santraa ja Hiljaa on muuten mielenkiintoista verrata: molemmat ovat käytännönläheisiä, päättäväisiä naisia, jotka ovat "langenneet" esiaviolliseen suhteeseen ja molemmilla on saamattomat, vähän yksinkertaiset aviomiehet. Suurinpana erona on Santran oveluus ja Hiljan rehellisyys, jotka ovat pohjustaneet heidän avioliittonsa: Santran mies kokee tulleensa huijatuksi, Hiljan Jalmari taas on läpeensä rakastunut vaimoonsa eikä välitä tämän nuoruuden maisteriromansseista. Kirjailija osaa kuvata naishahmojen sielunelämää vivahteikkaasti — mikä ei ole itsestäänselvyys.
Nokiasta sen verran — en ollut ihan varma ennen lukemisen aloittamista kuinka eksplisiittista hänen homoutensa on, mutta sitten kirjassa päästiin kohtaan, jossa hahmo itse muistelee "koulupoika Ilmaria", jonka kanssa istuttiin kalliolla käsi kädessä. Eli se tuli hyvin kristallinkirkkaaksi. Nokian tarina on tietenkin traaginen. Hän on tehdasyhdyskunnasta tuleva ehkä isätön poika (oletan, että tätä "ilman miehen mallia kasvamista" kirjailija käyttää selittämään Nokian seksuaalisuutta), selkeästi hyvin herkkä, vähän pehmeä luonne (työskennellyt ennen kauppa-apulaisena, lähtenyt tukkilaiseksi siksi, että se on kuulostanut romanttiselta). Miehen melkein ulkokultainen kohteliaisuus ja kiltteys naisia kohtaan on hämmentävää (mommy issues??). Nokia mainitsee saaneensa aikaisemmin sakkoja, joista viimeisintä ei ole voinut maksaa — ehkä hän on jäänyt kiinni toisen miehen kanssa? Ja nyt päiväperhomainen, räiskyväluonteinen nuori mies tekee elämänsä virheen, mikä sattuu lukijaakin sydämeen.
Parasta kirjassa on ehdottomasti se inhimillisyys, jota kaikille henkilöille jaetaan anteliaasti. Erilaiset ihmiskohtalot esitetään hellällä otteella, vaikka kyseessä olisi vain ohikiitävän hetken sivuilla viipyvä torpanukko. Kertojalla riittää ymmärrystä niin paheellisille kuin hartaillekin, eikä varsinkaan seksuaalisuutta tuomita. Jokaisen ihmisen liha on heikko.
Sillanpään kielestä — se oli ehkä yllättävänkin hitaasti sulateltavaa. Olin hölmöyksissäni ajatellut, että nyt kun olen lukenut 1900-luvun alun kirjallisuutta niin tämä olisi ihan simppeliä tekstiä, mutta sitten meno takkuilikin. Taustalla on kaksi syytä: yksi, kirjailija tykkää leikitellä kielellä ja murteella, kaksi, kerrostuneet lauserakenteet rönsyilevät, minun ajatukseni katkeaa ennen virkettä. Molemmat ovat lukijan päässä olevia ongelmia.
