Ensimmäinen viikko Suomessa
Vähän naiivisti kuvittelin tai ainakin toivoin, että vaan kasuaalisti palaisin Tampereelle. Että ehkä vähän olisi ikävä Berliiniin ja olis pikkusen hämmentynyt olo pari päivää. Vieläkin naiivimmin toivoin, että Tampere täyttäis mut suurella rakkaudella heti, kun näkisin kaupungin.
Kuten tästä (ja ehkä tosta kuvastakin, yh) nyt varmaankin on pääteltävissä, niin mulla on ihan tosi kova ikävä Berliiniin. Hämmennys on ollut todella suuri ja kestänyt nyt jo viikon, joskin totaalisen epätodellinen olo on sentään mennyt jo ohi. Ensimmäiset päivät kuljin aikamoisessa sumussa ja koin sekä itseni että ympäristöni tosi epätodelliseksi. Kotikin tuntui vieraalta. Eikä Tampere toistaiseksi ole herättänyt mussa mitään positiivisia tunteita. Rakas kotikaupunki, ja olo on silti vain sellainen laimea blaaaaah. Ennen palasin Tampereelle muualta aina tosi mielelläni... Nyt lähinnä odotan maaliskuun Lontoon-matkaa ja masistelen, miten kylmä täällä on, miten pientä kaikki on jne. Oon muuttunut siks Tampere-negaajatyypiks, jota oon aina vihannut, koska Tampere on ollut musta niin ylivoimanen paikka maailmassa.
Maalla tuli paljon parempi olo kuin Tampereella, mutta mulla ei valitettavasti ollut aikaa jäädä sinne paria tuntia pidemmäksi aikaa... Se pari tuntia oli kyllä tärkeä hetki, koska kyllä sen jälkeen on helpottanut. Suomi näytti mulle parhaita puoliaan jotenkin, ja kyllä vaan tekee yksinäisyys, hiljaisuus ja luonto ihmiselle terää.
Huomaan että käyn kyllä läpi jotenkin aika samoja fiiliksiä kuin ekoina viikkoina Berliinissä. Oon väsynyt ja ahdistunut. Rutiineihin ja tasaiseen rytmiin pääseminen on taas hankalaa, ruokavalio on muuttunut vähän liian yhtäkkisesti, asioiden hoitaminen tuntuu vaikealta ja raskaalta tutussakin paikassa... Turkuun, joka on mulle vieraampi kaupunki, meneminen tuntui jo ihan liian kuormittavalta, vaikka siellä kivaa olikin.
Oon nähnyt lähes joka päivä Berliinin-tuttuja täällä Suomessa. En oikein osaa sanoa, onko se helpottanut vai vaikeuttanut sopeutumista... Eiköhän se kuitenkin ole hiukan pehmentänyt laskua, kun kaikesta Berliiniin liittyvästä ei tarvinnut luopua yhdessä rysäyksessä. Toisaalta koska kaipaan niin kovasti sitä kaupunkia, niin on vaikeaa nähdä kavereita, jotka ovat vain käymässä täällä ja menossa (tai osa nyt jo mennyt) takaisin.
Oon kyllä nähnyt jo aika paljon muitakin kuin Berliinin-ihmisiä täällä. Osaan oon törmäillyt ihan sattumalta kaupungilla, osaa nähnyt suunnitelmallisemmin. Oon yhtä aikaa tosi onnellinen kaikista ihmisistä, jotka on ottaneet mut niin avosylin takaisin, mutta myös aika valmis käpertymään yksin sänkyyn nukkumaan noin kahdeks viikoks näkemättä ketään.
Tää väsymys ja kaikki niskaan kaatuvat opiskelu- ja työ- ja paluuasiat on aika huono yhtälö. Mutta koska tää tuntuu niin samalta kuin musta tuntui aluksi Berliinissä, niin aion kokeilla, josko tähän toimisi samat lääkkeet. Yritän saada elämänrytmin kuntoon, ottaa päivän ja asian kerrallaan ja innostua parhaani mukaan kaikista uusista haasteista. Peukkuja saa pitää, heh.
theartofmadeline
janainaart
annaxmalina
vaporwave
dededos
snowghoul
jbbartram-illu
2087