Metso on kanalintu

Päämäärättömiä jaarituksia elämästä maailmalla

[nuudelikuiskaaja]

Back from Bolivia

Mikäs olisikaan sen parempi aika tehdä päivitystä puolitoista vuotta sitten päättyneestä Etelä-Amerikan reissusta kuin koronakaranteenissa vietettävät pääsiäispyhät. Moneen kertaan tässä ajan kuluessa harkitsin, josko jättäisin koko viimeisen päivityksen tekemättä, mutta koska mulla on niin hienoja kuvia Uyunin aavikolta, niin pakkohan ne on jakaa. Itsenihän vuoksi tätä lähinnä kirjoittelen muutenkin, niin sama kai se on, koska tämän jännittävän saagan saattaa loppuun. Onneksi menneisyyden Hanna oli kirjoittanut muistiinpanoja päivitystä varten jo Boliviassa, niin ei tarvitse pitkäkestoisen muistin syövereihin sukeltaa.

Viimeisimmän päivityksen jälkeen päädyin hostelliporukan kanssa tsekkaamaan La Pazin yöelämää. Ilta meni mukavasti tanssiessa, mutta loppuillasta onnistuin saamaan purkkaa hiuksiini, enkä edelleenkään ole onnistunut selvittämään mysteeriä purkan alkuperästä. Noh, onneksi purkkaa oli lähinnä latvoissa, niin leikkasin sen irti yöravintolan myyjältä saamillani saksilla. Yöelämästä nautittuani oli kuitenkin aika lähteä eteenpäin kohti Uyunin suola-aavikkoa, minne matkasin yöbussilla. Muistiinpanoihini olen kirjoittanut, että: "matka sujui hyvin, mutta vähän oli pahoinvointia taas korkeudesta johtuen", mikä kyllä muodostui status quoksi itselläni vuoristossa.

Saavuin Uyuniin ihan säädyttömän aikaisin, ja menin odottamaan kahvilaan, josta minut tultaisiin noutamaan aavikkoreissulle. Pääsimme matkaan aikaisin kahdella jeepillä, ja ensimmäisenä kohteena oli junien hautausmaa, jossa nimensä mukaan oli hylättyjä vetureita ja muita junaosia. Voisin varmaan kirjoittaa tähän jotain historiatietoa asiasta, mutta koska en muista mitään varmaksi, niin tarjoilkoon Google kiinnostuneille vastauksia.

Ensimmäisenä päivänä koimme myös itse suola-aavikon koko laajuudessaan ja huikeudessaan. Aavikon laakeus hämärsi syvyysnäön, ja tietenkin siellä piti ottaa kaikenlaisia trikkikuvia. Kävimme myös aavikon keskellä olevalla kaktussaarella ja ihailimme kaunista auringonlaskua ennen ensimmäistä majapaikkaamme.

Toisen päivän ohjelmaamme kuului flamingoja ja kauniita laguuneja. Koska aavikolla ei ollut mitään tieverkostoa ja osa nelivetoisista jeepeistä ei ollut aivan tuoreinta mallia, päädyimme mekin pysähtymään matkan varrella auttamaan tielle jäänyttä autoa. Kuulemma oppaamme oli toisessa autossa myhäillyt kuinka jotkut matkanjärjestäjät käyttävät huonoja ja vanhoja autoja, ja näin siinä sitten käy. Tietenkin kohtalon ivasta 20 minuuttia sen jälkeen meidän jeeppimme lahosi kesken matkan, että se niistä muiden huonoista ja vanhoista autoista. Onneksi meidän automme korjaantui nopeasti, ja pääsimme kohti seuraavaa yöpaikkaamme. Illalla kävimme vielä katselemassa tähtiä keskellä pimeää aavikkoa, ja pakko myöntää että hieman viileää siellä pihalla oli.

Viimeisenä eli kolmantena päivänä lähdimme aamusta aikaisin katselemaan geysiirejä ja kuumia lähteitä. Koska aamu ja yö olivat olleet jäätävän kylmiä, oli ihanaa päästä lämmittelemään geysiirien lämpöön. Hurjaa oli myös nähdä, kuinka maa allamme kiehui. Koska olimme geotermisellä maaperällä, pääsimme myös kastautumaan kuumiin lähteisiin, mikä oli kyllä todellinen nautinto. Lillua kuumassa vedessä ja katsoa hengästyttävän kaunista maisemaa. Pienen rentoutumishetken jälkeen osa porukastamme jatkoi suoraan Chileen, ja me loput palasimme toisella autolla takaisin Uyunin kaupunkiin. Teimme vielä pienen stopin kauniilla kalliola katselemassa näköaloja ennen kuin pääsimme takaisin.

Uyunissa ostin bussiipun vielä samalle illalle kohti Sucrea, ja sitten vain odottelin bussia ja vietin aikaa reissulla tapaamani hollantilaisen tytön kanssa. Bussimatka Sucreen sujui ilmeisesti hyvin, sillä en ole asiasta mitään kirjoittanut, ja päädyin Sucreen jälleen kerran ihan kuvottavan aikaisin. Onneksi hostellissa pääsin heti huoneeseeni ja nukkumaan. Koska maailma on pieni, tapasin hostellissa erään alun perin Limassa tapaamani tyypin, jonka kanssa polkumme olivat kohdanneet useamman kerran jo reissun aikana. Hän näytti meitsille Sucren nähtävyydet ja oli mukava jutella jonkun kanssa, jonka jo oikeastaan tunsi.

Sucre oli kaunis, mutta aika pieni kaupunki, jossa ei ollut valtavasti tekemistä. Vietin siellä siis pari päivää ja lähdin yöbussilla kohti Santa Cruzia. Olin etukäteen etsinyt hyväksi todettuja bussiyhtiöitä, mutta lopulta minut ohjattiin ostamaan lippu joltain ihan muulta yhtiöltä randomilla, ja päädyinkin olemaan bussimatkan ainoa ei-paikallinen. Bussissa ei ollut mitään moderneja mukavuuksia, mutta onneksi pystyn nukkumaan hyvin myös istuma-asennossa. Katselin bussin ikkunasta illalla kaukana myllertävää ukkosmyrsyä ja salamointia.

Santa Cruz oli miljoonan asukkaan kaupunki, jota olisi tarjontansa puolesta luullut Kirkkonummeksi. Kaupungin keskustassa oli tosin moderni ja ihan kiva puisto ja açaita tarjoileva kahvila. Kävin hostellilla tapaamieni ihmisten kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli myös käymisen arvoinen. Alkujaan olin ajatellut käyväni Santa Cruzissa espanjantunneilla (loogisesti aivan matkan loppuvaiheessa), mutta kun niitä ei heti järjestynyt ja henkisen kotiinpaluun iskiessä, päädyin vain uimaan uima-altaassa ja katsomaan Netflixiä. Viimeisen yöni Etelä-Amerikassa vietin hostellin sijaan superihanassa ja nätissä pienessä hotellissa, ja se oli kyllä huikeaa luksusta.

Paluumatka takaisin Eurooppaan sujui jouhevasti, ja ehdin Lontoossa nauttia huikeasta vegaaniruoasta välilaskun aikana. Ainoaksi murheenkryyniksi osoittautui rinkkani, jota en jostain järjenväläyksestä paluulippuja ostaessani saanut mukaan ruumaan vaan jonka kuljetuksen jouduin tilaamaan kuriirifirmalta. Olin jättänyt siis laukkuni viimeiseen majapaikkaani noudettavaksi lähtöpäivänäni, mutta sitä ei koskaan ollut noudettu. Otin yhteyttä kuriirifirmaan ja he lupasivat hoitaa asiaa. Noh, näin yli vuosi jälkikäteen voin kertoa, että sinne se rinkka sitten lopulta jäi monista sähköpostiviesteistä ja hotellityöntekijän uskomattoman pyyteettömästä avusta huolimatta. Olisin ilmeisesti tarvinnut Bolivian huumepoliisilta jonkun lupalapun, että rinkka olisi saatu viedä pois maasta, joten laukkusaagan lopputulemana melkein kaikki omistamani vaatteet ovat toivottavasti nyt bolivialaisilla orvoilla. Onneksi olin varautunut ottamalla kaiken oikeasti tärkeän mukaan käsimatkatavaroihini, ja loppuviimein materia on vain materiaa.

Mutta näin siis tuli päätökseen melkein kuusi kuukautta Etelä-Amerikassa. Tämän vuoden tammikuun vietin Madagascarilla, joten siitä voisinkin päivittää jotain kuvia joskus parin vuoden päästä. Tässä vielä loppuun teille yksi ensimmäisiä paluun jälkeen ottamiani kuvia Tampereella.

[nuudelikuiskaaja]

Kokemuksia Boliviassa

Yllättäen on Boliviassakin ehtinyt vierähtää jo melkein pari viikkoa, ja vielä on toiset samanmoiset edessä. Joten jälleen on hyvä vaihe kertoa jo tähän mennessä tapahtuneita asioita.

Rajanylitys Perusta Boliviaan sujui oikein nopeasti ja vailla minkäänlaisia kommelluksia, ja pian olimmekin taittaneet matkan Punosta Copacabanaan. Punon tapaan Copacabana on pieni kylä Titicaca-järven rannalla, joten tällä kertaa en tuntenut kovinkaan suurta tarvetta tutustua siihen sen tarkemmin. Päädyinkin siis tekemään vain muutaman tunnin veneretken Sun Islandille vähän maisemia katsomaan ja kävelemään, minkä jälkeen jatkoin matkaani kohti La Pazia.

Koska La Pazissa haluamani hostelli oli ensimmäisenä yönäni siellä loppuunvarattu, tein pienen virhearvioinnin ja varasin yhden yön edullisesta bilehostellista ajatellen, että yhden yön viettää ihan missä vaan. Teoriassa olin kyllä oikeassa, mutta kun käytännössä keskellä yötä hostellihuoneeseen hoippuu tukevassa humalassa oleva matkalainen kolistellen jokaista mahdollista huonekalua ja lattialautoja narautellen, sitä saattaa alkaa ajatella toisin. Kaiken kruunuksi tämä yön sankari alkoi vielä oksentaa huoneessa useampaan otteeseen, ja siinä on se hetki johon jopa minäkin vedän rajani.

Suhteellisen aikaisin aamusta siis kirjauduin ulos hostellista ja nappasin taksin uuteen majapaikkaani, jonne jätin tavarani ennen sisäänkirjautumista, ja lähdin kävellen tutustumaan uuteen lähiympäristööni. Sattumalta samassa hostellissa kanssani majoittautuivat jo Limassa hostellissa tapaamani ihmiset, joihin olin aina satunnaisesti reissuni varrella törmännyt ja joiden kanssa vietin myös nyt ensimmäisen kunnon iltani La Pazissa.

Toisena päivänä osallistuin kaupunkikävelykierrokselle, jossa kuulin jälleen kerran mielenkiintoisia kertomuksia Bolivian historiasta ja nykytilanteesta. Koska kaupunkikierroksia ei koskaan voi olla liikaa, myös ensimmäisen kaupunkikierroksen jälkeisenä päivänä suuntasin toiselle kierrokselle, joka suuntasi hautausmaan lisäksi El Altoon ja illan lopuksi katsomaan cholitapainia. Hautausmaasta tulikin yllättäen eräs suosikkipaikoistani La Pazissa, sillä se oli kauniiden hautojen lisäksi täynnä myös upeita graffiteja.

Perjantaina oli neljäs päiväni La Pazissa, mutta vietin päiväni lähinnä ottaen rennosti, sillä olin varannut illaksi lennon Rurrenabaqueen, joka on pieni kaupunki Bolivian amatsonilla. Koska en Brasiliassa ollessani ehtinyt amatsonin sademetsään, olin päättänyt ottaa vahingon takaisin Bolivian puolella ja käydä viidakon lisäksi myös pampalla. Ennen viidakkoseikkailuja vietin kuitenkin yhden päivän Rurressa kierrellen ja lämmöstä nauttien.

Sunnuntaina koittikin sitten lähtö kolmeksi päiväksi viidakkoon, ja se oli kyllä ehdottomasti reissun yksi parhaimmista kokemuksista. Siellä oleskelu oli uskomattoman rentouttavaa, vaikka paljon tulikin kävelyretkiä tehtyä. Näin myös valtavan määrän apinoita, kaimaaneja, lintuja sekä ötököitä, mutta valitettavasti kuvani eläimistä eivät olleet kovin onnistuneita. Mutta käyvät sentään muistosta, kuten eräs ystäväni usein toteaa. Tosin suosikkieläimeni oli majoituspaikassa toistaiseksi asuva pieni hämähäkkiapinavauva, joka kuulemma oli pudonnut päälleen ja kaipasikin pientä kuntoutusta. En tosin tiedä miten apinan palauttaminen takaisin luontoon tulee onnistumaan, sillä se jo muutamassa päivässä oli niin tottunut ihmisiin että kiipesi itsestään syliin nukkumaan.

Viidakosta palasin takaisin Rurreen yhdeksi yöksi, minkä jälkeen suuntasin kahdeksi päiväksi pampalle. Koska pampa oli avoimempaa maastoa, tuli siellä nähtyä enemmän eläimiä, kuten valtavat määrät kaimaaneja ja kapybaroja sekä vaaleanpunaisia delfiinejä, mutta suurin osa retkistä tehtiin ajelemalla veneellä pitkin jokea. Koska toisena päivänä halusin vähän kävellä, suuntasin suoalueelle etsimään anakondia. Anakondia emme mudasta löytäneet, mutta kaimaaneja kyllä jälleen kerran. Itse tietenkin vielä kunniakkaasti juutuin saappaistani kiinni, minkä takia onnistuinkin molskahtamaan takalistolleni mutaan. Onneksi kesä kuivaa minkä kasteleekin ja housutkin saa tarvittaessa pestyä. Ja onpahan nyt sekin koettu.

Pampalta paluun jälkeen vietin taas yhden yön Rurressa ja palasin eilen takaisin La Paziin. Oli taas hieman vaihtelua keleissä, kun saapui sieltä yli kolmestakymmenestä asteesta takaisin vuoristoon. Myös korkeus nousi taas suuresti, mutta ainakin toistaiseksi olen selvinnyt ilman mitään vuoristotaudin oireita. Toivottavasti onneni sen suhteen on siis kääntynyt.

Seuraavaksi kohteenani on Uyunin suola-aavikko, mistä suuntaan Sucreen ja lopulta Santa Cruziin. Santa Cruzista olenkin sitten ostanut jo paluuliput, ja saavun takaisin Suomeen ihanimman marraskuun keskelle 20.11. Olin tosin hieman hätäinen lippujeni kanssa enkä huomannut etten saa lisättyä lennoilleni ruumalaukkua, joten lähetän sen kotiin omaa reittiänsä. Saapahan sekin hieman seikkailua ilman minua.

[nuudelikuiskaaja]

Peru 2.0

Alkuun pieni varoituksen sana, sillä tämä päivitys sisältää ihan luvattoman paljon kuvia vuorista. Mutta kyllähän niitä on kelvannut katsella.

Uudesta päivityksestä voikin helposti päätellä että selvisin kuin selvisinkin hengissä Salkantayn vaelluksesta, ja vielä sen verran ruumiin- ja hengenvoimissa että pystyn kirjoittamaan vaelluskokemuksestani. Vaikka vaellus olikin intensiivinen, ei se kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut mitenkään mahdottomalta, ja kokemuksena se oli kyllä ehdottomasti kaiken ponnistelun arvoinen.

Vaellus alkoi aikaisin aamusta muutaman tunnin bussimatkalla, että pääsimme aloituspaikalle, mistä lähdimme heti suuntaamaan ylöspäin. Otin keholleni vähän liian haipakan startin ja meinasin hyytyä siihen paikkaan, mutta useamman tauon myötä pääsin kuitenkin matkan loppun asti. Sen jälkeen alkoikin helpottaa, sillä loppukävely leiripaikalle oli tasaista polkua, eikä sillä pätkällä enää tuntunut minkäänlaisia oireita korkeasta ilmanalasta. Maisemat olivat myös niin uskomattoman kauniita, että melkein tippa linssissä niitä katselin.

Ensimmäinen päivä oli siis viralliselta kävelyosuudeltaan varsin lyhyt, mutta leirintäalueelle saavuttuamme ja lounaan syötyämme saimme vapaaehtoisesti kävellä Humantay-järvelle katselemaan maisemia. Matka järvelle oli pelkkää ylämäkeä, mutta koska olin nopeasti oppinut virheistäni, oli matkanteko suhteellisen kivutonta. Hidasta se toki oli kävelyvauhdin ja taukojen takia, mutta sillä pääsin vaikeuksitta perille asti. 4200 metrin korkeudessa odottivatkin upeat maisemat ja kaunis pieni järvi. Hetken ihailun jälkeen olikin sitten ukkosen jyrinän alkaessa hyvä lähteä takaisin alas leirintäalueelle ja suunnata illallisen kautta nukkumaan.

Toinen päivä vaelluksella olikin sitten se rankin etappi. Heräsimme aamuneljältä ja lähdimme paahtamaan ylämäkeen kolmen tunnin ajaksi. Paljon oli matkaa taivallettavana, mutta lopulta sateen ja rännän keskeltä pääsimme ylös Salkantayn solaan ja vaelluksen lakipisteelle, 4600 metrin korkeuteen. Koska lakipiste oli saavutettu, oli luonnollisesti edessä vain alamäki. Pari tuntia alas kivistä polkua lounaalle, minkä jälkeen saimme marssia vielä puuduttavat kolme tuntia sumussa ja sateessa alamäkeä seuraavalle leirintäalueelle. Illasta taas maistui ruoka ja aikainen uni.

Koska pahin kakkospäivä oli taputeltu, kolmannen päivän vaellusreitti kulki lähinnä kevyttä ylä- ja alamäkeä muutaman tunnin ajan. Olimme vaeltaneet reilusti alaspäin, joten maisematkin olivat muuttuneet perinteisistä vuoristomaisemista viidakkomaisempiin tunnelmiin ja lämpötilakin oli paljon korkeampi. Jalka nousi suhteellisen kevyesti, ja olimmekin aikaisin uudella leiripaikalla. Kolmospäivän luksukseen kuului myös bussireissu kuumille lähteille, ja olikin ihanaa päästä lillumaan lämpimään, kirkkaaseen veteen useammaksi tunniksi parin päivän vaeltamisen jälkeen.

Neljäntenä vaelluspäivänä saimme valita, kävelemmekö lounaspaikalle tietä pitkin kolme tuntia vai haluammeko viettää aamupäivän köysiradalla. Itse päädyin lopulta seikkailemaan köysiradalle, ja se olikin vallan mainio päätös. Kuuden köysiradan lisäksi pääsimme kävelemään pitkin riippusiltaa ja kiipeämään ylös kallionseinämää. Päivän kävelykiintiötäkään emme täysin missanneet sillä yhteisen lounaan jälkeen kävelimme junaradan viertä kolme tuntia Aguas Calientesiin, missä meitä odottikin kuumat suihkut ja hotellimajoitus. Ei toki mikään luksusmajoitus, mutta eipähän tarvinnut nukkua makuupussissa.

Viides eli viimeinen päivä olikin sitten itse pääpäivä, sillä sinä päivänä pääsimme viimeinkin Machu Picchuun. Herätys oli taas aikainen, että olisimme mahdollisimman pian porttien aukeuduttua matkalla ylös vuorelle. Viimeisen päivän kunniaksi olivat käsillä vielä viimeiset ponnistukset, sillä edessä olivat noin kaksituhatta porrasta ylös Machu Picchuun. Onneksi olin jo oppinut, että jokainen matka päättyy lopulta, kunhan vain laittaa jalkaa toisen eteen. Tällä taktiikalla selvittiin myös porraskoettelemuksista ja oltiin lopulta ylhäällä odottamassa, että pilvet väistyisivät kaupungin edestä ja pääsisimme näkemään tuon ikonisen maiseman.

Viimeisten opastusten jälkeen pääsimme kiertelemään itsenäisesti alueella, ja koska oma junani kohti Cuscoa lähti vasta kuuden maissa illalla, vietin paljon aikaa kierrellen rauhassa ensin muualla ympäristössä laskeutuen vasta myöhemmin itse Machu Picchun kaupunkiraunioihin. Paljon oli nähtävää ja fiilisteltävää, ja sääkin oli vallan suosiollinen sillä auringonpaistetta riitti siihen asti kunnes lopulta lähdin palaamaan ne samat kaksituhatta porrasta alaspäin kohti Aguas Calientesia. Siellä oli hyvin aikaa käydä rauhassa syömässä illallinen ennen junan lähtöä, ja lopulta olin perillä Cuscossa yhdistetyn juna- ja bussikyydin avulla noin yhdentoista maissa illalla. Sitten vain suoraan unille.

Tosin jäi nukkuminen vähän toiveajatteluksi, sillä alemmassa korkeudessa vietetyt muutamat päivät kostautuivat ja tutuksi käynyt vuoristotauti iski jälleen. Yö meni lähinnä pahoinvoidessa, ja seuraavan päivän käytin hostellilla makaamiseen. Mutta siitäkin koettelemuksesta taas selvittiin, ja lepopäivän jälkeen pystyin jo käymään Cuscossa kaupunkikävelykierroksella, mitä en ollut siellä aiemmin tehnyt.

Koska selvästi en kerrasta opi, lähdin vielä koettamaan onneani Vinicunca-vuorelle, joka myös Rainbow Mountainina tunnetaan. Tämän retken korkein kohtahan on 5200 metrissä, mutta koska jo ennen Peruun saapumistani halusin tuon sateenkaarivuoren nähdä, niin pakkohan sitä oli lähteä uhmaamaan korkeuksia. Tällä kertaa lähtö tapahtui jo aamukolmen aikaan, jotta varmasti olisimme ensimmäisten joukossa vuorella. Onneksi pääsimme jo pelkästään minibussilla suhteellisen korkealle, joten noustavaa matkaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä, ja sekin taittui lopulta laittamalla jalkaa toisen eteen. Paljon toki piti taukoja pitää, etenkin lakipisteen lähentyessä, mutta niin vain perille saavuttiin tälläkin kertaa jopa sen verran ajoissa, että ehdimme käydä vielä myös Red Valleyn puolella. Kävely tähän punaiseen laaksoon oli onneksi kevyttä aiempaan verrattuna, ja itse pidin siellä avautuvista maisemista jopa enemmän kuin itse sateenkaarivuoresta. Myös tässä reissussa oli onni mukana säiden suhteen, sillä tapasin useamman ihmisen, joiden reissulla oli satanut lunta niin, että he eivät päässeet käymään punaisen laakson puolella lainkaan tai nähneet koko sateenkaarivuorta. Meillä puolestaan paistoi aurinko, ja vettäkin alkoi tihuttaa vasta kun olimme jo paluumatkalla kohti Cuscoa.

Viimeisen päiväni Cuscossa vietin lähinä ympäriinsä kävellen ja vieraillen katedraalissa, joka oli ääriään myöten täynnä taidetta. Vaikka korkeuksiin vaeltaminen oli sujunut suhteellisen helposti, olin sen jälkeen useamman päivän todella uupunut, ja luulen että rautavarastoni eivät oikein ehtineet palautua kunnolla. Onneksi ei ollut mikään kiire minnekään, ja yöbussi kohti Punoa lähti vasta kymmeneltä illalla.

Puno on pieni kaupunki Titicaca-järven rannalla, joten luonnollisesti halusin mennä katselemaan vähän elämää järvellä. Päädyinkin siis tekemään päivän reissun, minkä aikana kävimme kelluvilla Uros-saarilla sekä Taquilen-saarella. Maisemat olivat jälleen kerran uskomattomia, ja oli erittäin mielenkiintoista tutustua paikallisten tapoihin ja elämään. Aika pintapuolinen raapaisu se toki oli, mutta kaiketi parempi kuin ei mitään.

Järvireissun takia jouduin viettämään Punossa yhden yön, minkä jälkeen matkani jatkui kohti Boliviaa. Mutta reissusta Bolivian puolella kirjoitan seuraavaan päivitykseen, koska tässäkin taitaa olla jo ihan tarpeeksi pituutta.

[nuudelikuiskaaja]

Perun perusteet

Noniin, nyt on siis aika syventyä kokemuksiini Perusta! Lento Bogotasta Limaan sujui ilman suurempia ongelmia, ja koska maailma on pieni, tapasin Liman lentokentällä erään Cartagenassa tapaamani englantilaisen, jonka tilaaman taksin kyydissä pääsin näppärästi hostellilleni. Hostellihuoneessani tapasin sitten pari ihmistä lisää, joista toisen kanssa lähdin etsimään jotain illallista ennen nukkumaanmenoa. Päädyimme vähän kalliimpaan ravintolaan, joka tarjosi kuitenkin uskomattoman hyvää kasvischevicheä. Niin hyvää itseasiassa, että söin saman annoksen myös seuraavanakin iltana.

Toisena päivänä osallistuimme ilmaiselle kävelykierrokselle kaupungin historiallisessa keskustassa, ja kierros oli erittäin opettavainen ja antoisa. Toisaalta jokainen kävelykierros täällä on ollut kyllä erinomainen. Kierroksen jälkeen oppaamme vei meidät edulliseen mutta herkulliseen tyypilliseen perulaiseen lounasravintolaan, minkä jälkeen suuntasimme porukalla ostamaan SIM-kortteja paikalliseen Claron liikkeeseen. SIM-korttien hommaaminen ei ollut mitenkään vaikeaa, mutta jokseenkin erikoisesti organisoitu, kun jouduimme jonottamaan pisteeltä toiselle useamman kerran.

Lauantaina iltapäivästä menimme kävelykierrokselle Barrancon kaupunginosaan, joka oli myös mielenkiintoinen alue. Illalla puolestaan hostellimme oli järjestänyt grilli-iltamat, ja grilliruoan seurana nautimme paikallista erikoisuutta eli pisco souria. Sunnuntaina sitten vietimme laiskaa päivää käyden kävelykierroksella meren rannalla ja nauttimalla todella hyvän lounaan vegaanisessa ravintolassa. Illalliseksi puolestaan päädyimme arabialaiseen ruokaan, minkä jälkeen kaikki suuntasivat aikaisin nukkumaan, sillä uudet tuttavuuteni olivat suuntaamassa eteenpäin jo seuraavana aamuna, kun itse päätin jäädä nauttimaan Limasta vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi.

Viimeisen päiväni kunniaksi kävin syömässä hyvin ja hoidin vähän juoksevia asioita. Huomasin myös hieman liian myöhään, että rinkastani oli vimeisen lentomatkan aikana irronnut toinen taskuista. Laitoin kyllä lentoyhtiölle viestiä asiasta, mutta en oleta näkeväni taskuani enää koskaan. Ei siellä onneksi mitään kovinkaan tärkeää ollut, lapasiani taidan kadonneista esineistäni kaivata eniten, mutta niitäkin löytyy toinen pari Suomesta.

Perussa paikasta toiseen siirtymistä varten ostin lipun PeruHop-nimiseen bussiin, jonka kyydissä pääsee aina Boliviaan asti joustavalla aikataululla. Paikasta toiseen siirtymisiin on sisälletty myös monia ilmaisia retkiä, ja totesin että tällä hetkellä arvostan matkanteon vaivattomuutta, joten valinta ei ollut lopulta kovinkaan vaikea. Limasta suuntasinkin siis aikaisin aamulla kohti Paracasta, joka on pieni rantakylä luonnonsuojelualueiden keskellä. Itse kylässä ei ollut mitään kovinkaan erikoista, mutta seuraavana aamuna olin varannut veneretken Las Islas Ballestasille, jossa oli pingviinejä ja merileijonia! Melkein tosin meinasi jäädä elukat näkemättä, kun veneemme hyytyi puolimatkassa, ja jouduimme vaihtamaan kulkuvälinettä. Venetourin jälkeen oli sitten vuorossa pikainen bussikierros luonnonsuojelualueen aavikkoiselle puolelle, eikä lainkaan ollut huonot maisemat sielläkään.

Lopulta suhautimme bussilla aavikkoa eteenpäin Paracasista Huacachinaan, joka on puolestaan pieni keidas aavikon keskellä. Vietin Huacachinassa kolme yötä, koska halusin itselleni aikaa vain olla tekemättä mitään sen erikoisempaa, ja se kyllä onnistui mainiosti. Oma hostellini oli vähän Huacachinan ulkopuolella, mutta kävelymatka keitaalle ei ollut kovin pitkä eikä sitä ympäröivä kaupunkikaan ollut kovin suuri. Toisena iltanani kiipesin korkealle hiekkadyynille katselemaan auringonlaskua, missä sain kokea myös elämäni ensimmäisen ampiaisenpiston. Vaan upeat olivat maisemat, vaikka hiekkaa löytyi kiipeämisen jälkeen aivan kaikkialta.

Muutaman päivän rentoutumisen jälkeen oli hyvä suunnata kohti Arequipaa. Bussimatkaan kuului ilmainen kierros pisco-tilalle, mutta koska Perussa järjestettiin sunnuntaina pormestarivaalit, niin kaikkien alkoholijuomien myynti on kielletty 24 tuntia ennen ja jälkeen vaalien. Täten siis kierroksemme anti jäi hieman kuivaksi, mutta toisaalta piscomaistiaisia saimme kyllä jo Liman kaupunkikierroksella. Toinen matkan pysähdys oli Nazcassa, jossa kiipesimme ylös torniin ihastelemaan muinaisia Nazcan linjoja. Pienen ruokatauon jälkeen alkoi yöbussiosuus Arequipaan asti, mutta onneksi itse pystyin nukkumaan bussissa suhteellisen hyvin. Olimme tosin perillä Arequipassa aamuneljältä, mutta onneksi sain vielä jatkaa uniani muutaman tunnin hostellin portaiden alla olevalla patjalla. Että käytännössä tuli melkein täydet yöunet nukuttua.

Herättyäni suuntasin aamupalan jälkeen kävelemään kaupungille ja ostinkin markkinoilta kokalehtiä ja apteekista agua de floridaa taistelemaan vähän vuoristopahoinvointia vastaan. Iltapäivästä osallistuin vielä kolmen tunnin kaupunkikierrokselle, jonka aikana näin ensimmäiset laamani Perussa. Arequipa on hyvin kaunis kaupunki, mutta vaikka vuoristotauti ei vielä niissä korkeuksissa (about 2400 metriä) sen pahemmin vaikuttanut, olin ollut jo vähän tukkoinen useamman päivän, ja lopulta toisena päivänä Arequpassa olin varmaan jo kuumeinenkin. Toinen päivä menikin lähinnä levätessä, mutta pääsin sentään museoon katsomaan Juanita-muumiota, joka oli muinainen inkojen lapsiuhri jumalille.

Arequipassa olisi ollut tarjolla paljon vaelluksia ja kiipeilyjä, mutta koska oma oloni oli vähän puolikuntoinen ja halusin säästää voimani Machu Picchua varten, suuntasin jo kahden yön jälkeen kohti Cuscoa. Onneksi matkapäivänä ei ollut enää kuumeesta tietoakaan, eikä ensimmäinen pysähdys 4500 metrin korkeudessa aiheuttanut mitään oloja. Mutta lounaan jälkeen iski sitten oikein kunnon pahoinvointi ja päänsärky, jonka kuitenkin sain väistymään hengittämällä agua de floridaa. Että menneisyyden Hannalle taas kiitosta, kun oli varustautunut. En koko päivänä ollut myöskään ehtinyt nauttia kokateetä, joten ehkä sillä oli myös osuutensa oireiden pahenemiseen. Harmillisesti samana iltana en ollut yhtä varautunut, vaan hampaita harjatessani iski niin kova pahoinvointi, että oksensin koko illalliseni ulos. Onneksi sentään vuoristotaudin oireista unettomuus ei ole ikinä kuulunut valikoimaani, joten yöt ovat sujuneet ongelmitta.

Eilen oloni oli onneksi jo paljon parempi, ja tuntui että ehkä tähänkin korkeuteen alkaa vähitellen tottua. Kävin kiertelemässä vähän kaupunkia ja ostamassa joululahjoja, minkä jälkeen myyjä yllättäen ja pyytämättä iski päälleni oikein kunnon perinteiset perulaisvetimet ja otti kuvan. Noh, onhan siinäkin muistoarvoa. Koska raja rohkeuden ja tyhmyyden välillä on joskus hiuksenhieno, kävin myös varaamassa itselleni huomenna alkavan viiden päivän Salkantay-vaelluksen Machu Picchulle. Tämä päivä on siis ollut vielä aikaa totuttaa kehoa korkeuksiin, mutta silti on aikamoinen kuumottelu päällä, sillä vaelluksella käydään parhaimmillaan 4650 metrissä. Mutta toisaalta sen mitä vuoristoilmastolle häviän, voitan kyllä moninkertaisesti jääräpäisyydessäni.

Tänään olenkin siis ottanut rennosti ja varustautunut henkisesti reissuun. Jännityksen ohella alan kyllä olla myös innoissani, koska vaellus on rankkuutensa lisäksi myös äärimmäisen kaunis. Että ehkä tästä vielä voittajana selvitään.

[nuudelikuiskaaja]

Kolumbian kokemukset

Kolumbiasta on ehditty siirtyä jo Perun puolelle, mutta vielä on sieltä kerrottavaa! Cartagenasta matkasin aikaisin aamulla bussilla Mompoxiin, ja meinasi vähän kiire ja tuskanhiki iskeä, koska en ollut ihan nappiin arvoinut kuinka uskomattoman kauan kestäisi matkata hostellilta bussiasemalle. Eikä siinä muuten olisi ollut mitään hätää, mutta Mompoxiin meni Cartagenasta vain yksi bussi päivässä, joten sen missaaminen ei oikein houkuttanut. Vaan vaikka aika viime hetkille veti, niin silti ehdin ajoissa bussiin ja matkaan.

Mompox on pieni Unescon maailmanperintökohde Magdalena-joen varrella eikä siellä siis ihan hirveästi ole mitään erikoista tekemistä. Ensimmäisen päivän lähinnä kävelin ympäri kaupunkia ja lueskelin joen varrella. Toisen päivän ohjelmana oli veneellä tehtävä lintujenbongauskierros, jonka aikana näimme yhden pienen kaimaanin, monta lintua sekä liskoja ja iguaaneja. Päädyimme lopulta joelta järvelle, jossa oli mahdollisuus käydä myös uimassa, ja tietenkin mahdollisuus piti hyödyntää. Veneretken jälkeen istuimme iltaa Unoa pelaten ja aguardientea nauttien, kunnes ulkona alkoi valtava kaatosade. Me toki istuimme suojassa sateelta, mutta katosten ulkopuolella lainehti. Jossain vaiheessa tajusin että ehkä olisi hyvä käydä tarkistamassa, että kaikki tavarani ovat pysyneet kuivana, ja se olikin ihan hyvä ajatus se, sillä olin jättänyt reppuni huoneen ikkunalliselle sivulle, josta olikin vähän vettä jo hiipinyt sisään. En siis saanut pelastettua tavaroitani ihan täydelliseltä kastumiselta, mutta sentään suuremmalta katastrofilta vältyin.

Sateen jälkeisenä aamuna odotti useamman tunnin bussimatka kohti Santa Martaa, joka ei ole mikään suuri nähtävyys Kolumbian mittakaavassa. Lähinnä siis otin siellä rennosti parin päivän ajan, kävelin ympäri kaupunkia ja söin hyvin. Ja tietenkin kuivasin ja pesetytin kastuneet vaatteeni. Santa Marta on kuitenkin Pohjois-Kolumbiassa sen verran sopivalla sijainnilla, että siellä voi jättää helposti rinkkansa hostellille ja tehdä pidempiä retkiä lähiympäristöön.

Niin minäkin lähdin sitten bussilla kohti Tayronan luonnonpuistoa. Koska busseja Santa Martasta Tayronaan kulkee säännöllisesti, en pitänyt aamulla mitään kovinkaan suurta kiirettä lähtemisen kanssa. Tämä sitten vähän kostautui, koska pääsin puistoon juuri keskipäivän tienoilla, jolloin aurinko on tietenkin kaikken kuumimmillaan, ja edessä oli pari tuntia vaeltamista. Vaan kun ei asialle mitään enää mahtanut, niin pakko sitä oli painaa eteenpäin. Onneksi matka ei kuitenkaan ollut tuhottoman pitkä, vaan lopulta saavuin Cabo San Juaniin, jossa aion viettää yöni. En ollut varannut puistosta majoitusta etukäteen, ja iltapäivästä paikalle saapuessani kaikki riippumatot olivat jo valitettavasti täyttyneet, joten minun oli tyytyminen telttamajoitukseen. Koska teltta oli kuitenkin edullisempi kahdelle hengelle, nappasin jonossa takanani seisseen uusiseelantilaisen tytön kanssani jakamaan telttaa.

Loppupäivä Tayronassa meni uidessa ja rentoutuessa. Illasta alkoi kuitenkin sataa taas kaatamalla, joten paljon aikaa kului myös kastumista vältellessä. Telttamme päällä oli onneksi pressu, joka piti sen kuivana läpi yön, mutta haittapuolena pressu takasi myös sen että teltta pystyi samalla hiostavan kuumana. Kuitenkin sain olla jälleen kerran kiitollinen unenlahjoistani, sillä nukuin yöni suhteellisen hyvin. Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja lähdin vaeltamaan samaa reittiä pois puistosta. Tällä kertaa sää oli sateen vuoksi paljon viileämpi, ja kävely sujui paljon ripeämmin. Puistosta pois päästyäni nappasin bussin kohti Palominoa, joka on pieni rantakylä Tayronan itäpuolella.

Palominossa rentouduin hostellin uima-altaalla kirjaa lukien ja illalla kävin kävelyllä rannalla. Seuraavana aamuna suuntasin rannalla sitten valmiiksi hyväksi katsastamaani paikkaan uimaan ja rentoutumaan. Muutaman tunnin jaksoin rannalla oleilla, minkä jälkeen ajattelin suunnata lounaan kautta bussiasemalle ja takaisin Santa Martaan. Ajoitukseni olikin suhteellisen hyvä, sillä hieman rannalta poistumiseni jälkeen peittivät pilvet taivaan, ja vettä alkoi sataa taas kaatamalla. Sen siitä saa, kun matkustaa jossain sadekauden aikaan. Vähän nolosti vesisade katkaisi samalla puhelinyhteydet, enkä voinutkaan maksaa lounastani kortilla eikä mukanani ollut enää tarpeeksi käteistä eikä Palominossa tietenkään ollut käteisautomaattia. Sitten jäi ruoka maksamatta, mutta tunnollisena ihmisenä laitoin kyllä myöhemmin ravintolan suuntaan maksua menemään PayPalilla. Loput sateisesta päivästä vietinkin sitten bussissa kohti Santa Martaa ja hostellilla makoillen.

Koska olin varannut itselleni syntymäpäivälahjaksi sukelluskurssin Tagangassa, ei minulla ollut aikaa mennä Mincaan kokonaiseksi yöksi, joten suuntasin sinne päiväretkelle. Mincan eräs tunnetuimmista nähtävyyksistä on vuorella sijaitseva hostelli Casa Elemento, josta avautuu näkymät kauniiseen vuoristomaisemaan. Ylös on mahdollista ottaa joko mototaksi tai kävellä, ja koska en juuri mototakseista välitä, niin päätin tietenkin ottaa retken urheilun kannalta. Vaellus hostellille kesti noin 2,5 tuntia, ja tapasinkin matkalla englantilaisen tytön, jonka kanssa päädyimme jatkamaan samaa reittiä. Mitä ylemmäs vuorella pääsimme, sitä pilvisemmäksi alkujaan aurinkoinen päivä muuttui, ja juuri kun saavutimme hostellin, alkoi taas kunnon kaatosade. Paljoa ei siis ollut hostellin näkymästä jäljellä pilvien peittäessä koko maiseman. Söimme hostellilla kuitenkin lounaan odotellessamme sään paranemista, mitä ei kuitenkaan missään vaiheessa tapahtunut. Otimme kuitenkin pakolliset kuvat suuressa “riippumatossa”, ja lähdimme suuntaamaan toista reittiä pitkin alas. Emme olleet ylös kävellessämme tehneet pientä kiertoreittiä vesiputouksille, joten ne olivat seuraava kohteemme, ja vahtelun takia olimme päättäneet kulkea alaspäin pienempää polkua pitkin isomman tien sijaan.

Pieni polku johdattikin meidät tunnelmallisesti keskelle tiheää pystymetsää, ja ihmettelimme miten polku voi olla niin vähän kuljettu. Asiaan saimme vastauksen kun huomasimme ottaneemme kriittisessä risteyksessä väärän suuntiman. Mutta eipä hätä ollut minkäänlainen, sillä myös sitä polkua pitkin pääsimme oikealle tielle, mutta vähän kauemmas kuin alunperin oli tarkoitus. Myös viimeinen Kolumbiassa kokemani kunnon sadekuuro osui siihen hetkeen, kun taivalsimme alas pientä, kapeaa ja jo valmiiksi mutaista polkua pitkin. Kuljimme jonkin aikaa sateen mukana samaa tahtia alaspäin, joten siinä ehti kastua ihan läpikotaisin, eikä matkamukavuus juuri kohentunut. Vaikka maa allamme muuttui mudasta ja vedestä uskomattoman liukkaaksi, omat kenkäni onnistuivat pitämään minut pystyssä alas asti. Matkakumppanini oli asian suhteen kuitenkin epäonnisempi ja liukastui lukemattomia kertoja ollen lopulta yltäpäältä mudassa. Jossain vaiheessa sade lopulta hellitti, ja pääsimme alas vesiputouksille asti. Normaalisti matka-aika hostellilta sinne olisi ollut noin puolitoista tuntia, mutta vaikeakulkuisuuden takia käytimme matkaan yli kaksi tuntia, ja sitten ei ollutkaan juuri aikaa ihastella putouksia pientä vilkaisua enempää. Toisaalta olin jo valmiiksi likomärkä, joten en kokenut juurikaan tarvetta uimiselle, ja onhan tässä jo yhdet Foz do Iguaçut nähty. Takaisin keskustaan päästyäni nappasin bussin takaisin Santa Martaan.

Syntymäpäiväni aattona lähdin taas Santa Martasta eteenpäin, mutta tällä kertaa kohti Tagangaa, joka on pieni kalastajakylä Sata Martan kyljessä, joten sinne pääsi paikallisliikenteen bussilla. Hetki kesti löytää oikea bussi, mutta lopulta sekin löytyi ja pääsin matkaan. Ensimmäinen ilta Tagangassa meni lähinnä rentoutuessa ja kurssimateriaalin loppuun lukemisessa, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Ensimmäisen sukelluspäiväni jaoin kahden saksalaisen kanssa, joista molemmat olivat sukeltaneet aiemmin vuosia sitten. Kurssimateriaalista olin tunnollisesti opiskellut että ensin taitoja opiskellaan uima-altaassa, mutta meillähän siirryttiin suoraan mereen harjoittelemaan. Kaikkialla sanotaan, että et ikinä unohda ensimmäisiä hengenvetojasi veden alla, ja omalla kohdallani se piti myös paikkansa, mutta lähinnä vain sen takia että kauhuissani pelkäsin hukkuvani siihen paikkaan. Pienen panikoimisen jälkeen rauhoituin ja hengittäminenkin helpottui sen verran että pystyin tekemään tarvittavat harjoitukset, ja pääsimme ensimmäiselle pienelle sukellusreissulle. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen pidimme taukoa ja nautimme välipalaa, minkä lisäksi minulle oli syntymäpäivän kunniaksi hommattu kakkua, ja sain kuulla myös onnittelulaulun. Kuinka ihanaa! Päivän toinen sukellus tapahtui suoraan veneestä, ja myös siinä alkuun meinasi iskeä pienimuotoinen pakokauhu, mutta siitäkin pääsin yli nopeasti, ja sukeltamisesta tuli entistä nautinnollisempaa. Sukellusten jälkeen kävin lounaalla ja palasin sukellusliikkeelle katselemaan muutamaksi tunniksi opetusvideoita.

Toisen ja kolmannen sukelluspäiväni olin sitten ihan yksityisopetuksessa, eikä hengittämisen kanssa ollut enää lainkaan ongelmia, joten kaikki harjoituksetkin sujuivat kommelluksitta. Ihastuin sukeltamiseen täysin, ja harmittikin, että en enää kolmannen päivän jälkeen ehtinyt käydä ihan vain huvisukelluksella. Toisena päivänä katsoin loppuun myös jäljellä olevat opetusvideot, ja tein loppukokeeni, josta tietenkin tunnollisena oppilaana sain täydet pisteet. Kolmannen päivän sukelluksessa pääsin sukeltamaan ihan 18 metriin asti, vaikka eihän sitä syvyyttä veden alla olisi osannut ilman syvyysmittaria hahmottaa. Mutta siis kaiken kaikkiaan oli kyllä yksi parhaimmista syntymäpäivälahjoistani, ja tässä jo suunnittelen että minnepäin sitä seuraavaksi lähtisi sukeltamaan.

Viimeisen sukelluksen jälkeen kävin sitten katsastamassa vielä Tagangan isomman rannan, mutta en siellä kovinkaan pitkään viihtynyt, vaan palasin hostellille hakemaan tavarani ja nappasin bussin takaisin Santa Martaan. Seuraavana päivänä Santa Martassa kävin kattavalla lounaalla, ja sattumalta törmäsin ravintolassa Bogotan hostellini työntekijään. Olin juuri miettinyt, että kun palaan ennen lentoani Peruun yhdeksi yöksi samaan hostelliin Bogotaan, onkohan kyseinen työntekijä paikalla siellä, ja nyt törmäsin häneen satojen kilometrien päässä. Pieni on maailma. En kuitenkaan valtavan pitkäksi aikaa ehtinyt jäädä vaihtamaan kuulumisia, sillä taksini lentokentälle oli lähtemässä pian. Tällä kertaa olin varautunut ajoissa ja vuokrannut nimeeni lentolipun pois Perusta, mikä olikin onni, sillä se tarkastettiin intensiivisesti ennen molempia lentojani. Ensin siis lensin Santa Martasta Bogotaan, missä vietin yhden yön, minkä jälkeen lensin Bogotasta Limaan.

Nyt olen siis ollut kohta jo pari viikkoa Perussa, mutta jottei päivityksestä tulisi pitkä kuin nälkävuosi, kirjaan Perun reissun tapahtumia erilliseen postaukseen. Mutta niin vain livahti ohitse lähes kuukausi Kolumbiassa, ja vaikka kyseinen maa valikoituikin matkakohteekseni vähän sattumalta, olen niin onnellinen että sinne päädyin.

[nuudelikuiskaaja]

Kosketus Kolumbiaan

Brasilia on nyt jo taakse jäänyttä elämää ja Kolumbiassa matkaaminen saatu alkuun! Brasiliasta lähdin siis viimeisen päivitykseni jälkeen samana päivänä yöbussilla São Pauloon, sillä bussimatka kesti kuusi tuntia viimeisen bussin lähtiessä hieman puolenyön jälkeen ja oman lentoni lähtiessä jo ennen yhtätoista. Lentoreittini kulki siis São Paulosta Fortalezan kautta Bogotaan, että vähän ekstrarundia tuli tehtyä, mutta kun kerran halvalla sai.

Fortalezaan asti hommat sujuivat joutuisasti, mutta koneenvaihdon yhteydessä olevassa passitarkastuksessa sain kuulla, että minulla pitäisi olla poistumislento Kolumbiasta tai muuten koneeseen ei ole asiaa. Ei siinä sitten auttanut muu kuin alkaa sellaista järjestää. Koetin paria lentolipunvuokrausyhtiötä, mutta koska se ei oikein ottanut onnistuakseen, päätin ostaa halvimman mahdollisimman löytämäni lennon pois Kolumbiasta ja miettiä sen perumista sitten myöhemmin. Koneeseen siis päästiin lopulta muutaman mutkan kautta, ja perille Bogotaan saapuessani olinkin saanut sähköpostin, että tekemäni lentovaraus oli jostain maksuvarmistussyistä johtuen peruttu. Eli eipä tarvinnut siitä sitten huolehtia sen enempää.

Toki seuraavaksi sitten huomasin että rinkkani ei todennäköisesti ollut koskaan päässyt koneeseen mukaan, sillä sitä ei liöytynyt mistään. Sain sitten hyvitykseksi lentoyhtiöltä kahdeksankymmenen jenkkidollarin arvosta Kolumbian pesoja, mikä kelpasi vallan mainiosti. Seuraavana aamuna laukkuni olikin jo ennen heräämistäni toimitettu hostellille, että kyseessä oli varsinainen win-win -tilanne, sillä sain rahaa ja säästyin laukkuni raahaamiselta hostellille asti. Lauantai-iltana vielä pientä säätöä aiheutti, kun tilasin uberin lentokentältä hostellille enkä meinannut millään löytää oikeaa autoa ja aina kun astuin lentokentän ovista ulos wifi-yhteyteni katkesi. Lopulta löysin kuitenkin oikean ajoneuvon kerrosta ylempää ja pääsin hostellille lepäämään pitkän päivän päätteeksi.

Ensimmäinen kokonainen päivä Bogotassa meni aika pitkälti kaupunkia ympäri kävellessä, ensin itsenäisesti siellä täällä pyörien ja sen jälkeen hostellin järjestämällä ilmaisella kaupunkikierroksella. En ollut hirveän tarkkaan tutustunut Kolumbian historiaan ja kulttuuriin yleisimpiä pääpiirteitä lukuunottamatta, joten oli mukava kuulla asioista paikallisen kertomana. Ei-niin-yllättäen Narcos-sarja ei ole kovin suuressa huudossa täällä. Illalla istuskelin sitten hostellilla muiden hostellivieraiden kanssa juomassa muutaman kaljan, ja nukkumaan pääsinkin vasta yhden maissa.

Seuraavana päivänä kaljan juominen yhteen asti alkoi hieman kaduttaa, kun suuntasimme pienellä porukalla kiipeämään Monserrate-vuorelle, jonka lakipiste on 3200 metrin korkeudessa. En ollut muutenkaan ehtinyt tottua yhtään vuoristoilmastoon, ja sen hemoglobiinia laskeva vaikutus yhdistettynä anemiataipumukseeni ja edellisillan oluisiin oli aika sykähdyttävä kokemus kun alettiin kiivetä ylöspäin. Loppua kohden piti pysähtyä vähän tasaamaan hengitystä muutaman kymmenen metrin välein. Se on kyllä erikoinen fiilis, kun jalat vielä kantaisi, mutta keuhkot ei pysy yhtään perässä. Mutta huipulle päästiin kuitenkin, ja kuten aina kaikki itsensä ylittäminen, niin olihan se sen arvoista (tai niin ainakin pitää sanoa). Ylitin itseni samana päivänä toistamiseen, kun kävin hommaamassa puhelimeeni paikallisen SIM-kortin puhuen vain espanjaa.

Tiistaina jatkoin mainioilla espanjantaidoillani kommunikoimista ja kävin ostamassa itselleni piilolinssit. Se vaati jo vähän enemmän veivaamista kuin SIM-kortin ostaminen, mutta lopulta sain ostettua varmaan elämäni hintavimmat (ja laadukkaimmat) piilarit. Tiistaina koitti myös viimein lähtö Bogotasta yöbussilla kohti Salentoa. Koska Salentoon ei ole kuitenkaan suoria bussilinjoja Bogotaasta, tuli ensin ottaa kymmenen tunnin bussi Pereiraan ja siellä aamusta vaihtaa pikkubussiin, joka vei noin tunnissa Pereirasta Salentoon.

Salentossa suurin nähtävyys on Valle de Cocora, jossa kasvaa maailman korkeimmat palmupuut. Siellä kävellessä kyllä tunsi itsensä pieneksi. Maisemat olivat kauniita, ja onneksi Salentoon tullessa oltiin laskeuduttu hieman Bogotan korkeuksista, joten ylöspäin käveleminen ei ollut yhtä suurta tuskaa. Koska palmukierros oli ollut heti aamusta, ehdin iltapäivällä vielä tehdä harjoitteluraportteja, joita en Brasiliassa ollessani edes aloittanut.

Seuraavana päivänä oli aika jättää pieni Salento taakse ja jatkaa matkaa Medellíniin. Tällä kertaa kulkuvälineenä oli puolenpäivän aikaan lähtevä bussi, ja kaikkien matkan varrella olleiden tietöiden takia saimmekin körötellä kyydissä kahdeksan tuntia. Että siinä se torstaipäivä sitten aikalailla menikin. Medellínissä ehti lähinnä kirjautua hostelliin ja käydä illallisella ennen nukkumaanmenoa.

Perjantaina osallistuin hostellin omistajan järjestämälle Transformation Tourille, jonka kaikki tuotto meni suoraan hänen hyväntekeväisyysjärjestölleen. Ja ehdottomasti olikin jokaisen pennin arvoinen kierros! Kierroksen vetäjät olivat kasvaneet Medellínissa ja kertoivat yleisen historian lisäksi myös omakohtaisia kokemuksiaan elämästä siellä Pablo Escobarin aikakaudella. Toinen heistä jopa totesi, että hänellä ei ole mitään tarvetta katsoa Narcosia, koska hän on itse elänyt sen. Pakollisten Escobar-kohdetiden lisäksi vierailimme Communa 13:ssa, joka on vahvan sosiaalisen inkluusion kohteena ollut slummi, jossa on myös maailman isoimmat ulkoliukuportaat. Kaiken kaikkiaan oli siis mahtava ja opettavainen päivä.

Seuraavana päivänä oli sitten aika seuraavan tourin, eli suuntasimme Medellínin lähellä olevaan Peñoliin ja Guatapeen. Alue oli kerrassaan ihastuttava, ja vähän harmitti, että siellä ei tullut vietettyä päivää enempää, ja sekin päivä meni pitkälti bussissa paikasta toiseen siirtymisessä, joten esimerkiksi Guatapen yksityiskohtaiseen tutkimiseen ei ollut juurikaan aikaa. Kiipesimme kuitenkin El Peñón de Guatapelle, josta oli upeat maisemat ympäröivälle järvialueelle. Tällä kertaa kiipeäminenkin sujui suuremmitta tuskitta, vaikka rappusia oli noustavana yli kuusisataa kappaletta.

Sunnuntain ohjelmassa oli jalkapallomatsi, jota varten ostimme ensin liput eteläkatsomoon, mutta koska selkeästi parempi tunnelma oli pohjoiskatsomossa, päätimme kesken pelin vaihtaa katsomoa ja ostaa uudet liput peliin. Sinällään ihan hyvä veto, sillä vaikka peli itsessään ei ehkä ollut kahden sisäänpääsymaksun arvoinen, tunnelma oli kuitenkin enemmän se mistä maksettiin.

Maanantaina lähinnä kiertelin itsekseni ympäri kaupunkia. Suurin osa hostellilla tapaamistani ihmisistä suuntasi maanantaina kohti Santa Martaa, kun itse olin menemässä tiistaina Cartagenaan. Toistaalta olin ihan tyytyväinen että saisin hetken reissata itsekseni, sillä hostelleilla tapaa kuitenkin aina uusia ihmisiä ja intensiivinen isoissa, puolituntemattomissa ryhmissä hengailu on välillä suhteellisen uuvuttavaa. Myös osan jo tapaamastani porukasta tulen tapaamaan uudestaan jossain muualla matkan varrella.

Seuraavana päivänä lensin siis Cartagenaan. Vaikka lento oli lyhyt, niin ilmasto oli kyllä radikaalisti muuttunut, kun saavuttiin vuoriston laitamilta karibialle. Lämpöä nimittäin riitti! Jaoin taksin lentokentältä oman hostellini viereisessä hostellissa majoittautuvan belgialaisen kanssa, ja kun pääsin omaan hostelliini, sieltä sanottiin että tuplabuukkauksen takia ei minulle ollutkaan sijaa majatalossa, joten päädyinkin sitten belgialaisen kanssa samaan hostelliin. Tämä oikeastaan sopi meikälle paremmin kuin hyvin, sillä olin jo edeltävänä päivänä miettinyt että peruisin varaukseni ja tekisin varauksen tähän toiseen hostelliin, sillä toisessa hostellissa oli uima-allas, jota oli suositeltu Cartagenan kuumuuteen. Että tällä matkalla ovat kaikki vastoinkäymiset ainakin toistaiseksi kääntyneet voitoiksi!

Cartagenassa olen nyt kierrellyt ympäriinsä sekä itsekseni että opastetun kaupunkikierroksen voimin. Ilmanala on todella kuuma ja kostea, mutta ei kuitenkaan ihan mahdoton. Ja onneksi ilmastointi toimii sisätiloissa hyvin. Kaupunki on todella kaunis, ja täällä viihtyisi kyllä pidemmänkin aikaa, kunhan vaan lämpöä sietää.

Huomenna jatkan pariksi päiväksi Momposiin, minkä jälkeen suuntana on pohjoisrannikko Santa Martan suunnassa. Kolumbiassa viihdyn syyskuun 27. päivään asti, minkä jälkeen lennän Peruun katselemaan vähän erilaisia maisemia.

[nuudelikuiskaaja]

Bye Brazil

Näin harjoittelun viimeisenä päivänä ja kaikki reissupäivitykset alta pois saatuani onkin hyvä tehdä pieni summa summarum päivitys viimeisestä kuukaudestani Brasiliassa. Huomenna aamulla lähtee lento kohti Kolumbiaa, jossa muutama ensimmäinen päivä menee ainakin Bogotassa, mutta sen jälkeiset suunnitelmat ja matkan kesto ovat toistaiseksi vielä aivan auki. Vaan eiköhän kaikki vähitellen selviä, kun lähtee vain matkaan!

Elokuun vaihteessa Tiina ja teksasilaiset ystäväni lähtivät kaikki kotimatkalle, ja minä jäin vielä Curitibaan. Samoihin aikoihin pomoni sattui kysymään kiinnostaisiko minua liittyä hänen vetämälleen yliopistokurssille, sillä se oli suunnattu vaihto-oppilaille ja täten englanniksi, ja tokihan sellainen kiinnosti. Akateemisen menestyksen lisäksi ajattelin myös (tai ennenkaikkea) että kurssilla voisi tutustua myös helposti uusiin ihmisiin, ja oikeassa olin. Kuin sattuman kautta olin parin upouuden tuttavani kanssa esittelemässä heille Curitiban kuuluisaa kaljakatua eli Shopping Haueria, kun satuin törmäämään tänne samoihin aikoihin harjoittelua tekemään tulleeseen suomalaiseen! Näin siis en jäänytkään Curitiban Ainoaksi Suomalaiseksi™, vaan löysin itselleni lisää seuraa.

Itse kurssi on ollut myös mielenkiintoinen, ja sen teemana on ollut kaupunkisuunnittelu ja slummialueiden kehittäminen. Olemme pitäneet eri aiheista pieniä esitelmiä, ja koska luennot ovat olleet tiistaisin ja keskiviikkoisin ennen töitteni alkua, olen myös saanut päiviini uudenlaista rytmiä. Kurssin lisäksi olen käynyt parissa eri vegaanitapahtumassa sekä edellisessä postauksessa mainitsemassani Girl Power Festissa. Kaikenlaista tekemistä on siis löytynyt, vaikka alkuajan intensiivisen matkustamisen jälkeen olen ollut tiiviimmin Curitibassa.

Sää on ollut vallan suosiollista, joten olen kävellyt paljon paikasta toiseen ja täten tutustunut paremmin kaupunkiin. Kerran eksyin myös Google Mapsin reittiohjeita kyseenalaistamatta alueelle, jossa kaupungin roskankerääjät pyörivät, mutta onpahan sekin nyt nähty. Olen myös elvyttänyt tehokkaasti lukuharrastustani ja suunnannut muutaman kerran ennen töiden alkua puistoon lukemaan.

Sellaista on pääpiirteittäin ollut elämäni Brasiliassa, ja olisin viihtynyt täällä vaikka kuinka paljon pidempään. Mutta viisumini loppuessa maanantaina, on aika suunnata kohti uusia seikkailuja, joilta koetan päivittää blogia vähän ahkerammin!

[nuudelikuiskaaja]

Morretes

Harjoitteluaikani viimeinen reissu Curitiban ulkopuolelle suuntautui pari viikkoa takaperin Morretesin kaupunkiin. Morretes on pieni turistikylä Paranán osavaltiossa, ja koko reissun pointtina on pääasiassa se, että sinne mennään junalla. Koko junamatkustamisen konsepti on selkeästi Brasiliassa eksoottinen, ja matkalla mukana olleet muut turistit suhtautuivat junassa olemiseen kuin vuoristorata-ajeluun. Kateellisena mietin vieressä, että osaisinpa itsekin olla yhtä innoissani.

Morretes sijaitsee linnuntietä noin 40 kilometrin päässä Curitibasta, mutta koska junareitti mutkitteli pitkin vuoristoa, kesti matkan taittaminen neljä tuntia. Matkan varrella oli kauniita maisemia, mutta sumuisen päivän ja kuivan talvikauden takia maisemat eivät ehkä olleet parhaimmillaan. Junamatka oli kuitenkin mukava, ja ominaiseen tapaani vahingossa nukahdin kesken matkanteon, koska pavlovinkoiramaisesti olen tottunut nukahtamaan kulkuvälineissä.

Puoli yhden maissa olimme perillä Morretesissa, ja kävelimme matkaseurueeni (pari saksalaista ja yksi hollantilainen) kanssa kaupungin läpi. Ja kun sanon että Morretes on pieni kaupunki, niin todella tarkoitan, että se on superpieni. Mutta nätti kuin mikä se oli kuitenkin. Kaupunkikierroksen jälkeen suuntasimme lounaalle, ja tietenkin etukäteen katsomani ravintola oli kiinni loppukuun. Onneksi ravintoloita riitti, mutta vegaaninen tarjonta oli vähän laihanlaista. Sain kyllä onneksi valtaisan salaatin muiden testatessa paikallista erikoisuutta, joka oli jonkinlainen lihapata.

Saavuimme kaupunkiin puoli yhdeltä, ja oma paluubussini Curitibaan lähti kolmelta. Perilläoloaikani olikin siis varsin vähäinen, mutta jo parissa tunnissa ehti Morretesissa nähdä kaiken oleellisen. Paluumatkalle olin valinnut siis bussin, koska se oli junaa nopeampi ja edullisempi vaihtoehto. Myös bussin kyydissä vuoristomaisemat olivat hienoja, mutta tälläkin matkalla nukahdin jossain vaiheessa. Aikainen paluu Curitibaan ei kuitenkaan haitannut lainkaan, sillä illaksi suuntasin katselemaan paikallisia bändejä Girl Power Festeille ja törmäsin myös tuttuihin.

Mutta siinä siis oli Morretes kokonaisuudessaan. Pieni päivitys pienestä paikasta.

[nuudelikuiskaaja]

Rio de Janeiro

Ensimmäisenä huomautuksena sanottakoon, että tätä päivitystä lukiessa tulee päässä soida vuorotellen Copacabana (At the Copa) ja The Girl from Ipanema. Ja juu, tiedetään, että Copacabana sijoittuu oikeasti Havannaan, mutta Copacabana kuin Copacabana.

Neljäs reissu sekä neljäs peräkkäinen viikonloppureissu Brasiliassa suuntautui tietenkin itseoikeutetusti Rio de Janeiroon. Curitibassa sää oli ollut pilvinen ja kalsea, joten jo pelkkä ajatus Rion hiekkarannoista lämmitti, kun aamulla mittarin näyttäessä neljää lämpöastetta suuntasimme Tiinan kanssa uberilla lentokentälle. Lentomatka Rioon oli lyhyt ja kivuton, ja pääsimme perille hostellillemme reilusti ennen check inin aukeamista. Pienen ehostautumisen jälkeen jätimme ylimääräiset tavarat hostellille säilöön ja lähdimme seikkailemaan metrolla kohti keskustaa.

Ensimmäisenä etappinamme oli Museum of Tomorrow (tosin vain ulkopuolelta), jonne pääsimme pikaisen lounaan jälkeen. Koettaessani maksaa metrolippua ja lounasta huomasin, että mukaan ottamani pankkikortti ei toiminut, mikä tietenkin yksin matkustaessa olisi aiheuttanut suuremmankin kriisin, mutta Tiinan kanssa kaksin sovimme, että maksan hänelle jälkikäteen oman osani kustannuksista. Hauska tarina sinällään, kun useamman viestin pankin kanssa vaihdettuani tajusin, että olin ottanut mukaani vanhemman version pankkikortistani. Version, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut ja jossa oli vielä käyttöaikaa näennäisesti jäljellä, mutta joka oli tietenkin uudemman version saapuessa kuoletettu. Noh eipähän tarvinut pelätä että joku kähveltäisi reissussa lompakkoni.

Museum of Tomorrowin nähtyämme jatkoimme hetken aikaa kiertelyä sen lähiympäristössä, kunnes aloimme suunnata määrätietoisemmin kohti Santa Teresan kaupunginosaa. Santa Teresassa ovat nimittäin Escadaria Selarón -rappuset, joista olivat meidän lisäksemme kiinnostuneet myös muutkin turistit. Portaiden kipuamisen jälkeen kiersimme jalkaisin lisää Santa Teresan aluetta, mutta lopulta aikainen aamu alkoi verottaa, ja päädyimme takaisin hostellille lepuuttamaan.

Pienet päiväunet olivatkin tarpeen, sillä suuntasimme hostellilta illalla Lapaan vähän tanssimaan. Vaikka pohjalla olikin muutama caipirinha, olin myös aiemmin viikolla onnistunut nappaaman pienen flunssanpoikasen, minkä ansiosta pääni oli perjantai-iltana aivan tukossa, eikä kunnon kreisibailausvaihde oikein vaihtunut silmään. Hauskaa oli silti vähän tanssia (paino sanalla vähän, sillä suomalainen luonteenlaatu teki meistä aikamoisia jäykkiksiä brasilialaisten rinnalla) ja sitten puoli kolmen maissa suunnata taas kohti hostellia.

Lauantaina nukuimme vähän pidempään ja suuntasimme tsekkaamaan Rion kuuluisimmat rannat. Hostellimme sijaitessa Copacabanassa oli se luonnollinen alkupiste lähteä suuntaamaan kohti Ipanemaa. Rantojen välissä otimme pienen breikin kallioilla, ja itse otin samassa myös pienet päivänokoset, koska oli kerrankin torkuille puitteet kohdillaan! Oikeasti tarkoitus ei ollut nukahtaa mutta koska en ollut ottanut kirjaa mukaani otti uni vallan lepohetkestä. Tauon ja pikaisen uintipulahduksen jälkeen jatkoimme matkaa pitkin Ipaneman rantaa, ja pakko kyllä sanoa että näistä kahdesta rannasta Ipanema oli selkeä suosikkini.

Iltapäivän lähestyessä loppuaan totesimme, että meidänkin pitää jo kiiruhtaa seuraavaan paikkaan, sillä olimme varanneet hostellimme kautta oppaan Vidigaliin eli yhteen Rion turvallisimmista faveloista. Oppaamme itse oli lähtöisin myös Curitibasta mutta päätynyt monen mutkan kautta itse lopulta asumaan Vidigaliin. Olimme liikkeellä kolmistaan, ja kyseinen opastettu kierros oli kyllä ehdottomasti reissun parhainta antia. Kierroksen lopulla pysähdyimme vielä paikalliseen baariin juomaan olutta ja ihastelemaan pimenevää iltaa ja Vidigalin valoja.

Kolmantena päivänä ensimmäisenä kohteenamme oli Jardim Botânico eli kasvitieteellinen puutarha, jossa kiertelimme jonkin aikaa kasveja katsellen. Sieltä sitten kävelimme lähellä sijaitsevaan Parque Lageen, jossa oli lisää puutarhaa kierrettäväksi sekä vanha temppelirakennus. Myös muut paikallaolijat olivat hyvin innoissaan alueen hyvistä valokuvausmahdollisuuksista, ja siellä näkyikin jos jonkinlaista kuvausjoukkoa rekvisiittoineen.

Parque Lagen taustalla siinsi myös kaukaisuudessa Rion kuuluisa Jeesus-patsas, jonne oli mentävä, kun Riossa kerran oltiin. Puksutimme ylös jeesusvuorta junalla, ja perille päästyä piti todeta, että isohan se oli. Toki ei kuitenkaan niin massiivinen kuin olin odottanut. Pakko on myös sanoa, että jos kyseessä ei olisi ollut Rion ikonisin nähtävyys, niin olisihan se aika kylmäksi jättänyt, kun en mitään henkistä kokemustakaan patsaasta irti saanut. Vaan nyt se oli nähty ja hyvä niin. Myös maisemat ympäröivään kaupunkiin olivat komeat!

Illalla suuntasimme vielä Ipanemaan katsomaan kaunista auringonlaskua, joka oli kyllä kaiken suitsutuksen arvoinen. Tarkoituksenamme oli maanantaina viimeisen päivämme kunniaksi suunnata Arraial do Caboon viettämään vähän rantaelämää, mutta koska olimme hieman myöhään liikkeellä, menivät suunnitelmat jokseenkin vihkoon. Ensin aikomuksena oli ottaa blablacar, mutta niitä ei mennytkään haluttuna päivänä haluttuun paikkaan, ja bussit maksoivat maltaita ja kestivät pitkään. Hostellin respasta kysyin mahdollisia turistikierroksia, jotka olivatkin hinnaltaan vallan sopivia ja busseja halvempia, mutta koska olimme niin myöhään liikkeellä, ei ollut täyttä varmuutta oliko kierroksella vielä paikkoja. Odottelimme vastausta, ja koetimme nukkua välillä heräillen respasta kysymään, mikä on tilanne. Aamusta selvisi, että kierrokselle oli vain yksi paikka jäljellä. Mitä ironiaa. Myös toiselle rannalle järjestettävälle kierrokselle oli vain yksi paikka. Koetimme ottaa yhteyttä myös muihin kierroksia järjestäviin tahoihin, mutta kaikki olivat loppuunmyytyjä. Noh, aina ei voi voittaa, ei ainakaan kun ei ole ajoissa varautunut.

Nukuimme siis toivosta luovuttuamme vähän pidempään, ja päätimme suunnata kaupungin laitamilla sijaitsevalle Joatinga-rannalle. Otimme paikallisbussin alle, ja pääsimme hyvin perille. Onneksi kyseinen ranta oli myös kovin kaunis ja vähän syrjäisempi, joten väkimäärä ei siellä ollut valtava. Uintireissu tosin osoittautui vähän suuremmaksi urheilusuoritukseksi, koska varsinaiselle rannalle oleskelupaikkanamme olevilta kallioilta päätäkseen piti kiipeillä muutamien rantakivikoiden ylitse. Mutta tuntuipa siltä että on uintireissun ansainnut. Eli vaikka alkuperäiset suunnitelmamme eivät menneet ihan putkeen rööriin, oli viimeinenkin päivä Riossa silti onnistunut.

Rantaelämän jälkeen palasimme kohti Copacabanaa pysähtyen kuitenkin taas Ipanemaan ihailemaan auringonlaskua. Kuitenkin pimeän tullen oli suunnattava vähitellen kohti lentokenttää ja paluumatkalle Curitibaan. Ei Rio de Janeiroa suotta kutsuta Citade Maravilhosaksi, ja neljän päivan reissun jälkeen jäi vielä paljon näkemättä ja kokematta, mutta kaiken kaikkiaan onnistuimme kuitenkin tasapainoilemaan hyvin tekemisen ja rentoutumisen välillä!

[nuudelikuiskaaja]

Foz do Iguaçu

Kuten matka Florianópolisiin, myös matka Foz do Iguaçun vesiputouksille alkoi yöbussilla. Taas meinasi tulla hieman kiire ehtiä bussiin (aikataulutus ei selkeästi ole vahvuutemme), mutta niin vain matkaan päästiin ihan ajallaan. Tällä kertaa matkaseurueessamme oli alkujaan mukana seitsemän ihmistä, mutta suurimman osan reissusta vietin Tiinan ja Jonathanin seurassa, sillä olimme porukasta ainoita, jotka suuntasivat myös Argentiinan puolelle.

Joukkomme hajaantuivatkin aika pian perille päästyämme, toisten lähtiessä etsimään majapaikkaansa ja meidän lähtiessä kohti toista bussiasemaa, jolta paikallisbussit putouksille lähtivät. Mietimme hetken syövämme jotain kaupungissa, mutta koska muut olivat päättäneet syödä vasta putouksilla, päädyimme mekin odottamaan sinne asti. Kokoonnuimme siis muiden kanssa hetkellisesti yhteisen ja kovin lyhyen ruokahetken merkeissä, kunnes taas jakaannuimme sillä me emme halunneet maksaa ylimääräistä mistään opastetuista kierroksista, vaan mieluummin kävelimme itse ympäriinsä.

Putouksilla käveleminen oli kuin olisi Kiinaan palannut, sillä Brasilian puolella ympäri kulki vain yksi reitti, jossa sitten kuljettiin mukavasti kaikki peräkanaa. Onneksi sentään maisemat olivat komeat ja ympärillä vilistävät koatit supersöpöjä! Kuvat kertokoot nyt enemmän kuin sanat, millainen kokemus putoukset olivat (eli siis aika huikeat). Brasilian puolella putouksista sai laajemman panoramamaiseman kun taas Argentiinan puoli kulki lähempänä itse putouksia.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen totesimme, että olimme nähneet kaiken keskeisen, ja jotta ehtisimme hyvissä ajoin Argentiinan puolella sijaitsevaan hostelliimme, päätimme suunnata pois puistoalueelta. Paikallisbussi Brasiliasta Argentiinaan oli ihan naurettavan halpa eikä matkakaan kestänyt ikuisuuksia, vaikka passintarkastus Argentiinan puolella olikin. 

Argentiinassa kirjauduimme hostelliimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme italialaistyyliseen ravintolaan, joka oli ihan okei, muttei mitään maatamullistavaa. Illan kuitenkin kruunasi, kun pienen kaupunkikierroksen jälkeen ostimme viinipullon sekä sipsiä ja palasimme hostellille nauttimaan eväistämme ja juttelemaan. Koska edessä oli seuraavana päivänä taas suhteellisen aikainen herätys, päädyimme suhteellisen aikaisin kuitenkin nukkumaan.

Putousten kakkospäivänä matkasimme siis Argentinan puolella sijaitsevaan kansallispuistoon katselemaan maisemia. Argentiinan puolella emme myöskään olleet kiinnostuneita liittymään mihinkään erityiselle kierrokselle, mutta koska puistoalue oli Brasilian puolta isompi, oli siellä käveleminen myös monipuolisempaa eikä yhtenäistä possujunaa. Vedimmekin lävitse molemmat pidemmät kävelyreitit, minkä jälkeen puksutimme minijunalla Garganta do Diaboon.

Garganta do Diablo eli paholaisen kurkku on alueen suurin vesiputous, ja Argentiinan puolella pääsee kävelemään rakennettua siltaa pitkin sen ylle. Uskomatonhan se oli, ja jostain syystä pelko puhelimen pudottamisesta oli suurempi kuin muualla putouksilla, vaikka mennyttä kaluahan se joka tapauksessa olisi. Siellä sitten ihastelimme putousten voimaa jonkin aikaa, kunnes tuuli ja paikalle manaamani tihkusade (sanoin ettei ole onneksi satanut koko päivänä) pakottivat kuitenkin paluumatkalle.

Argentiinan puolella Puerto Iguazuun palattuamme oli tiukka aikataulu, että varmasti ehtisimme viimeiseen Brasiliaan menevään bussiin, joka lähti kuudelta. Menimme syömään lähellä olevaan ravintolaan, jossa totesimme, että kiire alkaa olla jo aikamoinen, joten nopeasti vaan ruokaa naamaan. Pääsimme hyvissä ajoin bussiasemalle vain huomataksemme, että viimeinen bussi oli lähdössä jo kymmentä vaille, ja Tiina oli useamman kymmenen metrin päässä tulossa kauppapysähdykseltään. Kuski vaikutti aika nahkealta odottamaan, mutta muutaman juoksuaskeleen jälkeen pääsimme kaikki mukaan matkaan.

Bussissa kävi ilmi että kyseessä taisikin olla viimeistä aiempi bussi, joka vain sattui olemaan 20 minuuttia myöhässä. Tämä tietenkin selitti luonnollisesti kuskin aivan kaistapäisen ajotavan, vaan onhan siinä jännityksen tunnelmaa, kun ajetaan kaasu pohjassa vastaantulijoiden kaistalla. Jäimme bussista pois Brasilian rajalla vain huomataksemme että koska emme virallisesti poistuneet maasta Argentiinassa käydessämme, emme tarvinneet passiin uutta leimaa. Siinä sitten odottelimme kolmen tapaamamme englantilaisen kanssa sitä kuuluisaa viimeistä bussia, jolla pääsisimme rajalta keskustaan, mutta se ei ikinä saapunut. Lopulta päädyimme jakamaan uberin, jolla muut jätettiin hostelleilleen ja meidät bussiasemalle.

Tällä kertaa ei ollut edes kiire bussiin, vaan saimme odotella bussiasemalla palelemassa bussimme lähtöä. Koska matkanteko takaisin Curitibaan kesti kymmenen tuntia, olimme ottaneet paluuta varten myös yöbussin, ja sen matkassa pääsimmekin turvallisesti perille. Koska omat työni alkoivat vasta iltapäivällä, ehdin ottaa kotona pienet ekstratorkut ennen töihinlähtöä.

[nuudelikuiskaaja]

Florianópolis

Ilha do Melin jälkeisenä viikonloppuna suuntasimme Tiinan (myös Brazilian Experiencen kautta harjoitteluun tullut suomalainen) kanssa kaksin kohti Florianópolista. Tiinalla oli kaupungissa jo ennestään kaksi brasilialaista tuttavaa, joiden luota saimme majoituksen yhdeksi yöksi. Vaikka matka-aika Florianópolikseen olikin bussilla vain viisi tuntia, päätimme silti ottaa menomatkalle yöbussin, jotta maksimoisimme perilläoloaikamme lauantaina. Vähan meinasi alkaa yöllä lähtevän bussin valitseminen kaduttaa, kun perjantai-iltaa olisi ollut mukavaa jatkaa muiden mukana baarissa. Vaan niin me kuitenkin hylkäsimme toverimme ja jatkoimme omaa matkaamme kohti bussiasemaa.

Vaikka bussi olikin suhteellisen mukava, niin lyhyen bussimatkan aikana ei tullut silti nukuttua kuin kolmisen tuntia, mutta kyllähän sillä unimäärällä on ennenkin reissussa pärjätty. Tiinan kaveri Lucas tuli hakemaan meidät autolla asemalta, ja huomasi kyllä kuinka paljon helpompaa saaren ympäri kulkeminen oli kun oli mahdollisuus mennä paikasta toiseen henkilöautolla paikallisen ihmisen opastaessa. Kävimme hakemassa torilta vähän aamupalaa, mikä jälkeen kävimme jättämässä ylimääräiset matkatavaramme majapaikkaamme, sillä mitäpä sitä muuta ihminen päättää muutaman tunnin yöunien jälkeen tehdä kuin lähteä vaeltamaan.

Vaelluksemme kohteena oli Lagoinha do Leste -niminen ranta, jonne ei pääse lainkaan autolla, joten ainoat vaihtoehdot perille pääsyyn ovat joko kävely tai vene. Päätimme kulkea rannalle pidempää maisemareittiä, joka vei meidät rannikkoa pitkin mutkitellen perille, ja vaikka polku olikin paikoittain liukas ja mutainen, oli matkanteko miellyttävää. Tai ainakin minulle ja Tiinalle se oli, mutta Lucas oli unohtanut kenkänsä kotiin ja taittoi matkaa siis läpsykät jalassa. Aamulla paistanut aurinko oli kadonnut pilvien taakse, ja rannalle päästyämme ilma oli sumuinen. Vaikka aurinko ei ollutkaan paistanut, niin olin kuitenkin ehtinyt tehokkaasti hikoilla matkan varrella, joten päädyin uimaan rannan toisella puolella olevaan laguuniin sillä kaipasin kovasti virkistäytymistä, ja koska aina hyvän uintimahdollisuuden tullessa vastaan, on uimassa käytävä.

Vähitellen alkoivat pilvetkin väistyä auringon ja rannan viressä oleva Morro da Coroa -nimisen huipun tieltä. Koska huipulta oli kuulemma hienot maisemat, oli sinne myös pakko kiivetä. Vaikka matka ei ollutkaan kovin pitkä, niin pelkkää ylämäkeä suorassa auringonpaisteessa vähillä yöunilla alkoi ottaa jo meikäläisen kunnon päälle. Mutta sisulla siitäkin lopulta selvittiin, ja olihan ne maisemat entistä makeammat, kun niiden eteen joutui vähän urakoimaan. Ehdottomasti siis kipuamisen arvoista, ja vaikka ei olisi ollutkaan niin pakkohan niin olisi ainakin näin jälkikäteen väittää.

Vaikka olin jo käynyt virkistäytymässä laguunin puolella, oli huipulta alas palattuamme pakko käydä vielä meren puolella kerran pulahtamassa, koska hikoilu ei ainakaan vähentynyt kiivetessä. Plus enemmän uimista on aina enemmän uimista. Uintihetken jälkeen lähdimme kävelemään rannalta pois lyhyempää reittiä, joka ei kuitenkaan ollut vaellusarvoltaan yhtä miellyttävä kuin ensimmäinen reitti, sillä se oli vain ensin ylämäkeä ja sitten alamäkeä. Mutta nopeampi se toki oli, ja lopulta olimmekin selviytyneet voittajina takaisin ihmisten ilmoille.

Koetimme kotimatkalla etsiä jotain ruokapaikkaa, mutta koska sopivaa ei tullut vastaan, päätimme käydä kämpillä vähän siistiytymässä ja sitten siirtyä ruoan pariin. Päädyimme läheiseen pitseriaan ja sen jälkeen ajelemaan hetkeksi ympäri Florianópolisia. Vähäisten yöunien ja fyysisen aktiviteetin takia alkoi nukkumaanmeno houkuttaa tavallista aiemmin, joten päädyimme suhteellisen aikaisin unille.

Toisena päivänä suuntasimme Mole-rannalle nauttimaan päivästä. Olin ottanut kirjan mukaan, joten rannalla hengailu oli vallan sopivaa tekemistä aamupäivään. Tapasimme rannalla Tiinan toisen kaverin, ja opimme kuinka välillä yhden kirjaimen ero voi tehdä suuren merkityksen lauseen sisältöön. Sillä on väliä puhuuko tykkäävänsä pinhãosta vai pintãosta, mutta sen merkityseron saatte itse selvittää.

Rantahengailun jälkeen kävimme syömässä ja siirryimme Joaquinha-nimiselle rannalle, joka oli oikeastaan täynnä valtavia hiekkadyynejä. Kipusimme dyynien huipulle ja päätimme testata millaista on hiekkalautailu, joten vuokrasimme laudat. Tiinalta homma sujui kuin vanhalta ammattilaiselta, mutta itse päädyin perseelleni jokaikinen kerta, ja jossain vaiheessa häntäluuni totesi että nyt on aika lopettaa yrittäminen ennen kuin telon itseni vielä pahemmin. Mutta onpahan testattu ja todettu ettei ainakaan muutaman kerran perusteella ollut se laji, jossa kisaisin vielä olympiakullasta. Auringonlasku hiekkadyyneiltä nähtynä oli kuitenkin upea.

Auringon laskiessa alkoi meidänkin seikkailumme Florianópoliksessa lähetä loppuaan. Tällä kertaa paluubussimme oli illalla eikä yötä vasten, joten pääsimme takaisin kotiin nukkumaan. Valitettavasti lautaillessa kolahtanut häntäluuni rienasi koko kotimatkan (ja muutaman viikon kotiinpaluun jälkeenkin), joten paluumatka ei ollut ihan yhtä miellyttävä matkanteon suhteen, mutta kyllä siitäkin selvittiin voittajana!

[nuudelikuiskaaja]

Ilha do Mel

Ensimmäisen Curitibassa vietetyn viikonlopun jälkeen matkakohteeksi valikoitui Ilha do Mel, joka on pieni saari Paranán osavaltion rannikolla. Koska retkestä muodostui kovin äkkiä kunnon seuramatka, oli sen organisointi hieman vaativampaa, ja pitää myöntää että vähän meinasi käämi palaa pariin otteeseen kaiken sen säädön kanssa. Vaan lopulta selvittiin kaikesta kunnialla, ja päästiin matkaan hyvässä hengessä. Koska saari oli pieni ja suhteellisen lähellä Curitibaa, suurin osa porukasta matkasi paikalle lauantaiaamun busseilla. Toki piti hieman matkajännitystä olla siinäkin ilmassa, sillä myös minun ja Tiinan bussiliput noutaneet kaverimme sattuivat nukkumaan pommiin, minkä ansiosta jouduimme viimeisille hetkille odottamaan, ehdimmekö bussin kyytiin vai emme. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, bussi ei lähtenyt minuutilleen aikataulussa ja pääsimme mainiosti sen kyytiin suuntaamaan kohti Ilha do Melia.

Bussimatkan ja lyhyen venekyydin jälkeen kävimme heittämässä kamat hostellille ja etsimme lounasta. Lounaasta hyvin ravittuina oli aika lähteä pienelle tutkimusmatkalle ympäri saarta, ja suuntasimmekin ensimmäisenä majapaikkamme lähellä olevalle luolalle. No, luolahan se oli, ja itsehän tietenkin joukosta ensimmäisenä lensin turvalleni koettaessani tasapainoilla liukkailla rantakivillä. Onneksi mitään sen pahempaa ei sattunut, ja suurimman kolauksen koki vain ylpeyteni.

Pienen luolaseikkailun jälkeen suurin osa porukasta päätti suunnata kävellen saaren puolivälissä sijaitsevalle majakalle, ja minähän intohimoisena kävelijänä olin tietenkin ensimmäisten joukossa lähdössä matkaan. Uskomattoman hienot maisemat saarella oli, etenkin kun kävelyreitti kulki muutaman kukkulan päälle, josta avautui kauniit näkymät ympäristöön. Ja "kukkulalla" tarkoitan että eiväthän ne mitenkään maailman korkeimpia huippuja olleet, mutta kyllä se ajoittain urheilun puolelle meni. Etenkin kun sai avittaa kiipeämistään paikalle viritetyn köyden avulla. Mutta ensisijaisesti matkanteko oli nautinnollista, etenkin kun kipuamisurakoita tasapainoittivat kävelyt pitkin rantahietikkoa. Lopulta kaiken uurastuksen päätteeksi pääsimme perille majakalle katselemaan vähän lisää upeita maisemia.

Koska majakalle kävely oli vienyt kyseistä elämysreittiä pitkin aiottua ehkä hieman pidempään, oli viimeinen vene takaisin majapaikkamme puolelle saarta lähdössä suhteellisen pian. Muutaman henkilön kanssa olimme kahden vaiheilla lähteäkö takaisin veneellä vaiko katsella auringonlaskua rannalla ehkä samalla meressä pulahtaen ja sitten kävellä takaisin. Alkujaan päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja jäimme jälkeen muusta porukasta, mutta jonkin ajan kuluttua yhden meistä päätettyä että hän sittenkin haluaa palata veneellä takaisin, päädyimme etsimään venesatamaa hänen kanssaan. Se operaaatio olikin sitten helpommin sanottu kuin tehty, ja useamman kerran päädyimme kulkemaan ympyrää. Lopulta olimme jo veneen lähtöajasta myöhässä, mutta sen lähtöä ilmeisesti meidän takia viivytettiin, joten päädyimme ottamaan muutamia juoksuaskeleita, kun oikea reitti lopulta löytyi. Koska tapahtunut edestakaisin säntäily oli vienyt yllättävän paljon aikaa, oli aurinko jo laskemassa ja totesimme kaikki että moisen urakan jälkeen on vain helpointa mennä muiden mukana veneellä takaisin ja katsella auringonlaskua sieltä. Mutta onneksi auringonlasku näytti kauniilta veneestäkin katsottuna eikä meidän lopulta tarvinnut tarpoa pimeässä takaisin.

Palattuamme omalle puolelle saartamme aurinko oli jo suurimmaksi osaksi painunut mäkien taa, mutta koska olin koko vaelluksen ajan haaveillut virkistävästä uintireissusta, päätin käväistä vedessä virkistäytymässä. Vesi onneksi oli ihanan viileää muttei niin kylmää, että sieltä olisi pitänyt välittömästi nousta pois. Ja onhan sitä talvella tullut myös säännöllisesti avannossa pulahdettua että ehkä sitä on myös jonkin verran karaistunut. Iltauinnin jälkeen olikin aika käydä hostellilla ehostautumassa ja sitten suunnata päivälliselle.

Haaveena oli viettää iltaa rannalla istuskellen nuotion ääressä, mutta koska koko saari on luonnonsuojelualuetta, ei nuotiota ihan noin vain sytytetäkään. Onneksi ongelmaan löytyi sopiva kompromissi ja saimme sytyttää nuotion vanhaan grilliin hostellin sisäpihalla. Ei ehkä ihan rantanuotion tunnelmaan päästy, mutta hyvin lähelle silti. Tämän lisäksi hostellin vieressä olevassa juhlapaikassa oli perinteisten brasilialaisten tanssien iltamat, jossa oli mukava myös pyörähtää laittamamaan jalalla koreasti. Suurimpana ongelmana oli kuitenkin amerikkalaisten tanssipartnereiden rajoittunut tanssiosaaminen ja se ettei se two step kuitenkaan ihan jokaiseen kappaleeseen sovi. Vaan hauskaa oli silti!

Seuraavana aamuna sää oli valitettavasti pilvinen ja sateen uhka leijui jatkuvasti ilmassa. Koska lähes kaikki tekeminen saarella oli ulkoilma-aktiviteetteja, ei sää sellaiseen soveltunut, ja päädyimmekin suuntaamaan runsaan aamupalan jälkeen takaisin kotia kohti. Mutta koska edellinen päivä oli ollut tapahtumantäyteinen, ei aikainen kotiinpaluu haitannut laisinkaan, ja pääsipähän ajoissa nukkumaan ennen uutta työviikkoa. 

[nuudelikuiskaaja]

Elämää Curitibassa

Yllättävän paljon on taas päiviä vierähtänyt sitten viimeisen päivityksen, ja siitä voikin syyttää sopivassa suhteessa laiskuutta ja muita kiireitä. Nyt ei kuitenkaan mitään sen akuutimpaa kiirettä ole, joten laiskuuden keskeltä koetan puskea päivitystä eetteriin. Kesä-heinäkuun aikana tuli neljänä peräkkäisenä viikonloppuna oltua reissussa Ilha do Melilla, Florianópoliksessa, Foz do Iguaçussa sekä Rio de Janeirossa. Koska niin paljon kaikkea on tullut nähtyä ja koettua, niin jaan kaikki reissut omiin kuvapainotteisiin postauksiinsa, ja keskityn nyt vähän enemmän päivittämään arkielämästä Curitibassa.

Harjoittelusta on kohta takana kaksi kolmasosaa, ja aika on kyllä mennyt ihan uskomattoman nopeasti. Curitiba on ollut hyvä kotikaupunki, etenkin keskustassa asuessa kaikki palvelut löytyvät läheltä ja joukkoliikenteellä pääsee helposti ympäri kaupunkia. Vaikka kyseessä ei ole samanlainen tunnettu menomesta kuin Rio de Janeiro tai São Paulo, niin kyllä täälläkin on nähtävää riittänyt ja niin ravintoloissa kuin yöelämässä riittää tarjontaa. Tosin aika paljon on kyllä tullut ruokaa laitettua ihan vain kotona, jo ihan vaan taloudellisistakin syistä, sillä ruoka on kyllä halpaa muttei mitään kiinahalpaa, joten vähitellen se jatkuva ulkonasyöminenkin kasaantuu. Tosin açaiita olen kyllä syönyt mahdollisimman paljon, koska se on niin halpaa että parempi vetää sitä kyllästymiseen asti täällä kuin kalliimmalla hinnalla jossain muualla.

Jalkapallon MM-kisat ne myös tulivat ja menivät, vaikka eivät täkäläisittäin menneetkään ihan toivotusti. Brasilian pelien osuessa sopivasti työpäiväni ajalle, oli töistä vapaapäivä. Mikäs sen parempaa kuin nauttia jalkapallosta (ja kaljasta) etenkin jos päivä sattui olemaan oikein kaunis. Karnevaalitunnelmaa riitti viimeiseen asti, ja löysin kirpparilta myös sopivan Brasilian kannatuspaidan. Tosin liikaa ei kannata korostaa sitä faktaa, että se oli vuoden 2014 MM-kisoista. Tajusin myös yllättävän myöhään että myös Ilveksen värit sopivat mainiosti Brasilian kannattamiseen.

Muutama viikko takaperin suuntasimme ennen työpäivän alkua Oscar Niemeyer -museoon, josta löytyikin monta mielenkiintoista näyttelyä, vaikka arkkitehtuuri oli kuitenkin se pääasiallinen homma, minkä takia paikalle tultiin. Tosin kuvia näin jälkikäteen selaillessani huomasin, että en sitten kuitenkaan ottanut museon ulkokuoresta kunnon kuvia, joten se jääköön lukijoille pikaisen Googlen kuvahaun tai puhtaan arvailun varaan.

Museon lisäksi ovat myös Curitiban monet puistot ja graffitit ovat tulleet tutuiksi. Yhdessä puistossa oli jopa kapybaroja hengailemassa! (Ajattelin että saisin enemmänkin tekstiä kyseisistä aihealueista aikaiseksi, mutta mitäpä tässä enempää voi sanoa. Kapybarat on kivoja, ja loput näkee kuvista.)

Töissä tehtävät ovat olleet suhteellisen helppoja ja itseohjautuvia. Mun työpanokseni ei selkeästi firmaa pyöritä, mutta kivahan siellä on olla näkemässä erilaisia asioita. Ja onpahan jotain rutiinia arkipäiviin myös, vaikka myöhäisen työajan takia aamupäivät menevät välillä hieman ohi torkuttaessa. Pitäisi varmaan silläkin saralla hieman ryhdistäytyä ja koettaa itsenäisesti opiskella vaikka portugalia, koska sekin on jäänyt laiskuuden ja saamattomuuden jalkoihin. Töissä parasta on kuitenkin edelleen Fada-kissa, joka tulee torpedoimaan työskentelyä suhteellisen tehokkaasti asettautumalla näppäimistön päälle makaamaan.

Myös Curitiban yöelämä on koettu ja hyväksi todettu. Toki suurin osa viikonlopuista tähän mennessä on mennyt reissatessa, mutta on sitä pariin otteeseen päästy jopa perusbaareista klubille asti. Oikeastaan tiistaista eteenpäin joka ilta on kaupungilla vaikka mitä meininkejä, ja vaikka ulkona olisikin vähän kylmä, niin silti porukka jaksaa bailata kadulla.

Vaikka näin hyvin meneekin keskimäärin, niin vastustuskykyä on koeteltu oikein urakalla. Ennen Rion reissua sain pienen kurkkukivun, joka onneksi ei yltynyt sen suuremmaksi taudiksi, mutta limaisuutta riitti pitkälti toista viikkoa. Kun pahin oli siitä ohi, niin tällä viikolla iski sitten uudelleen kurkkukipu. Tämän uuden kurkkukipukauden kruunuksi sain sitten ihan syntisen kuuloisen yskän, ja nyt viikonlopun ajan kämppä on ollut meikäläisen henkilökohtainen tubiparantola, kun molemmat kämppikset ovat olleet kotikaupungeissaan ja lähimmät kaverit täällä reissussa viikonlopun. Opintojen vihoviimeistä opintosuoritusta on pitänyt saada nyt eteenpäin, eli sanomattakin on selvää, että Netflixiähän tässä on lähinnä tullut katseltua. Mutta ehkä se tästä kuukauden sisällä vielä valmistuu.

Siinäpä oikeastaan suurimmat suuntaviivat elostani Brasiliassa. Vielä on kuukausi jäljellä, ja saa nähdä mitä sen aikana tulee vielä puuhailtua. Perusmeininki tulee kuitenkin jonkin verran muuttumaan, sillä suurin osa täällä saamistani kavereista lähtee kotia kohti alle viikon päästä, mutta eiköhän samalla uusia tuttavuuksia ala lapata ovista ja ikkunoista. Ainakin toivottavasti.

[nuudelikuiskaaja]

Kotona Curitibassa

Viimeisen päivityksen jälkeen onkin jo ehditty siirtyä São Paulosta Curitibaan ja vähän asettauduttua aloilleen. Lauantaina lähtö hostellilta jäi ehkä hieman viime tinkaan, vaikka olinkin sitä ennen ollut lähtövalmiina tuntitolkulla. Tilasin Uberin kentälle ja olinkin siellä puolitoista tuntia ennen lennon lähtöä, mikä oli sisäisille lennoille suositeltu aika. Kuitenkin nettilähtöselvityksessä en ollut saanut rinkalleni mitään laukkulippusta enkä saanut moista tulostettua kentän itsepalvelumasiinoista, joten minut ohjattiin jonottamaan erityispalvelutiskille. Jonottavan aika oli pitkä, mutta lopulta sain homman hoitoon ja rinkan lennolle mukaan, ja sitten vaan kohti turvatarkastusta ja porttia, jolla olikin jo koneeseen nousu käynnissä. Että sinällään kyllä täydellinen ajoitus, mutta ei sitä ihan hirveän paljoa enempää myöhässä olisi voinut olla.

Koneen ikkunasta tarkkailin kuinka rinkkani pääsi myös lennolle mukaan.

Asuinrakennukseni, se korkein.

Curitibaan kuitenkin päästiin, ja kentältä bussilla kohti keskustaa ja kämppää. Olin siis saanut erään täällä aiemmin harjoittelussa olleen suomalaisen tytön entisen huoneen kimppakämpästä, joten majoituksen etsimiseen ei tarvinnut käyttää aikaa enää paikan päällä. Oma huoneeni on suhteellisen pieni, mutta asunto muuten on avara ja hyvin varusteltu, ja kämppikset (molemmat brasilialaisia nimeltään Amanda) mukavia. Asunto tosiaan on ihan Curitiban keskustassa, mikä kuitenkin on kaupungin hämärimpiä alueita. Paljon on hylättyjä rakennuksia ja kodittomia, joten yöaikaan ei parane paljoa yksin kävellen liikkua. Kotirakennukseni kuitenkin tuntuu turvalliselta ja alhaalla on aulavahti vähän seurailemassa, millaisia ihmisiä täällä liikkuu. Neljästoista kerros myös lisää turvallisuuden tunnetta. Että kyllä täällä ihan hyvin pärjää ja viihtyy, kunhan muistaa olla valppaana ja vähän katsoa selustaansa.

Lauantai-ilta meni lähinnä kämppään ja kämppiksiin tutustuessa, ja sunnuntaiaamuna lähdimmekin yhdessä paikallisille markkinoille. Vaikka ihmisiä olikin paljon paikalla, niin kuulemma normaalisti siellä pyörii vielä enemmän jengiä, nyt vain Brasilian maajoukkueen harjoitusottelu Itävaltaa vastaan osui samaan ajankohtaan. Kävimme myös paikallisessa moskeijassa, sillä toisen kämppikseni piti kysyä sieltä opintoihinsa liittyen kuvauslupaa. Kiertelyn jälkeen menimme lounaan (meitsille papua ja riisiä ja kasviksia) kautta takaisin kämpille.

Iltapäivästä piti vielä lähteä suunnistamaan läheiseen ostoskeskukseen, sillä sunnuntain kunniaksi kaikki muut liikkeet ostoskeskusten ulkopuolella olivat suljettu. Onneksi sentään joku paikka oli auki, niin pääsin liittymään takaisin sivistyksen pariin ja hommattua itselleni paikallisen SIM-kortin. Onnekseni puhelinyhtiön liikkeessä sattui olemaan joku, joka osasi hieman englantia, niin asiatkin sujuivat joutuisammin, sillä oma portugalin opiskeluni on vielä vähän alkuvaiheessa. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että SIM-kortin hankinnassa kysyttiin jostain syystä äitini nimeä. En tiedä mitä moisella tiedolla tekevät, mutta ei kai siinä. Puhelinasioiden jälkeen yritin etsiä ostoskeskuksesta ruokakauppaa, mutta eihän sellaista löytynyt, ja koska en toistaiseksi selviä vain Pyhällä Hengellä, päädyin hakemaan ruokaa ostoskeskuksen food courtista. Päädyin salaatteja tarjoavaan ruokapaikkaan, ja sain kuin sainkin tilattua vegaanisen salaatin englannin, espanjan, portugalin ja Google Translaten avulla. Toivottavasti harjoittelun loppupäässä pärjään ihan vain portugalilla. Mutta hyvää oli salaatti!

Loppusunnuntain pyhitin lepäämiselle, sillä maanantaina oli aikainen herätys ja lähtö kohti Brazilian Experiencen (EDUFI:n yhteistyöorganisaatio täällä Brasiliassa) orientaatiota. Yllätyksekseni orientaatiossa oli todella paljon porukkaa, joista 99% oli Texas Techissä opiskelevia jenkkejä. Noh, ei kai siinä mitään, siellä sitten yhdessä orientoiduttiin elämään Brasiliassa ja tutustuttiin vähän toisiimme. Orientaation jälkeen suunnattiin pienemmällä porukalla ostoskeskukseen syömään ja tappamaan aikaa ennen baariin lähtöä. Tarkoituksena oli mennä yhteen viideltä aukeavaan mestaan, mutta se olikin jo suljettu, joten päädyimme sattumalta amerikkateemaiseen paikkaan, jonka omistaja oli myös Amerikasta. Siellä sitten istuin minä, jenkkibaarissa Brasiliassa, kymmenen amerikkalaisen insinööriopiskelijan kanssa juomassa caipirinhaa. Ja vaikka olikin mukavaa seuraa, niin kyllä siitä vähemmästäkin meinaa iskeä yliannostus. Kello kahdeksan ja yhden helvetin tiukan capirinhan jälkeen totesin, että on ehkä parempi suunnata kotia kohti, sillä piti käydä vielä kaupassa ostamassa vähän ruokaa enkä halunnut kovin myöhään kävellä kotiin. Samaan aikaan mun kanssani lähti muutama muukin suuntaamaan majapaikkaansa, joten kävimme yhdessä kaupassa, ja sain vielä saattajat kotimatkalle.

Tiistaina olikin sitten ensimmäinen työpäivä. Oma työaikani on tosin päivittäin iltapäiväkahdesta iltakuuteen (ideaalinen tuntimäärä ja kellonaika), joten aamulla oli hyvin aikaa syödä sekä aamupala että lounas. Toki saatoin myös nukkua aika myöhään, kun siihen oli mahdollisuus. Koska itse asun keskustassa ja työpaikka on päälle kolmen kilometrin päässä, kuljen sinne bussilla. Onneksi Curitibassa on toimiva ja edullinen bussiverkosto, ja keskustasta pääsee oikeastaan kaikkialle suhteellisen nopeasti ja liikoja busseja vaihtelematta. Töissä tutustuin työkavereihini ja työtehtäviin sekä työpaikan ehdottomasti parhaimpaan ominaisuuteen: toimistokissa Fadinhaan. Mikä ihana karvapallero!

Työpäivän jälkeen olin sopinut tapaamisen Curitibassa myös harjoitteluaan tekevän suomalaisen tytön kanssa, ja tapasimme keskustan lähistöllä. Päädyimme syömään pitsaa, sillä alkuperäisiin suunnitelmiin kuulunut kasvisruokapaikka oli brasilialaisen ystävänpäivän takia suljettu. Varsinaisten pitsojen jälkeen päätimme tilata myös jälkiruokaa, ja yllätykseksemme myös jälkiruoka oli pitsaa, tosin makeaa. Ja olihan se hyvää, mutta eihän sitä kaikkea jaksanut syödä, joten päädyimme viemään loput mukanamme.

Eilen en sitten jaksanut kehittää illalle mitään sen erikoisempaa ohjelmaa kuin ruokakaupassa käynnin. Tosin se ruokakaupan löytäminen osoittautui myös pienoiseksi hasteeksi, sillä vaikka kaikkialta löytyikin apteekkeja, ruokakauppoja ei ollut lähistöllä näkyvissä. Koetin etsiä pariakin paikkaa Google Mapsin avulla, mutta koska en ruuhkaisella kadulla viitsinyt ihan liikaa liikkua puhelin kädessä, niin vasta kolmannella yrittämällä löysin etsimäni. Koska ajattelin pääasiassa kokata suurimman osan aterioistani kotona, koetin ostaa laajalti erilaisia perustarvikkeita. Että eiköhän tällä päästä ruoanlaiton alkuun. Lemppariaamiaisekseni onkin jo noussut tapiokalettu maapähkinävoilla ja hedelmillä. Niin hyvää ja helppoa!

Kotikatuni illalla.

Tänäänkään en juuri mitään sen erikoisempaa tehnyt kuin seurasin ennen töihin lähtöä vähän jalkapallon MM-kisoja ja töiden jälkeen tein ruokaa viikonlopuksi. Mielenkiinnolla kyllä odotan kuinka kisahuuma täällä tulee nousemaan vielä entisestään, ja ihan vain jo elämyksen takia toivon että Brasilia tulisi voittamaan kisat! Huomiselle ja viikonlopulle on taas sitten jo tehtykin suunnitelmia, joten ihan mukavaa oli pitää pari päivää väliä ja ottaa vähän aikaa myös blogin päivittämiseen.

[nuudelikuiskaaja]

Curitiba Calling

Näin on pari ensimmäistä päivää São Paulossa saatu päätökseen, ja nyt onkin mainio aika elvyttää vanhaa blogia. Hain siis keväällä EDUFI:n harjoittelupaikkaa Brasiliasta, ja tietenkin parhaana (ja hyvin suurella todennäköisyydellä ainoana) hakijana kyseinen paikka minulle napsahti. Olin aiemmin katsonut, että mahdolliset harjoitteluajat ovat joko keväällä tai syksyllä, mutta nyt harjoitteluajankohta osui kesälle, joten lähtö tuli ehkä hieman aiottua aikaisemmin. Toisaalta enpähän ehtinyt hirveästi lähtöä sen enempää stressata tai suunnitella, kun kevät meni töiden ja diplomityön kanssa painiessa. Hieman itsellenikin yllätyksenä sain diplomityön valmiiksi ja hyväksyttyä, mutta kesän vietän silti edelleen opiskelijastauksella, sillä opinnoistani puuttuu yksi viiden opintopisteen kurssi, jonka teen kesän aikana, minkä lisäksi myös tuleva harjoitteluni on vain opiskelijoille. Joten mikäpä sen parempi kuin nauttia vielä viimeisistä kuukausista opiskelijana vaikka ylimääräistä diplomityöstressiä.

Mutta takaisin turhasta jaarittelusta itse asiaan. Keskiviikkona ennen seitsemää lähti lento Lissaboniin, missä vaihdoin konetta kohti Brasiliaa. Koko päälle neljätuntinen lentomatka Lissaboniin sujui hyvin nukkuessa, koska sydämeltäni kiinalaisena pystyn nukkumaan koska vaan ja missä vaan. Lissabonista lähtevä kone olikin sitten pari tuntia myöhässä, mutta lopulta pääsimme kuitenkin matkaan kohti São Pauloa. Yllättäen kymmenen tuntia lentokoneessa oli ihan siedettävää, enkä ehtinyt lukea mukaani ottamaani kirjaa sivullistakaan (toisaalta kyseinen kirja on ollut jo melkein vuoden kesken, että sinällään ei mitään uutta asian suhteen). Kuuntelin podcasteja, torkuin ja katsoin Kingsman: The Golden Circle -elokuvan. Perille saavuimme paikallista aikaa puoli kahdeksan maissa, ja koska kone oli ollut niin paljon myöhässä, ei hostellilta tilaamaani kuljetusta kentältä hostellille pystyttykään järjestämään. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä olin koneessa tutustunut erääseen pariskuntaan, joka asui aivan hostellini lähellä, ja pystyimme siis jakamaan Uberin perille. Joskus sitä asiat vaan loksahtaa kohdilleen.

Keskiviikkona hostellille päästyäni olin niin väsynyt, että suuntasin aikalailla suorilta nukkumaan. Ja tietenkin heräsin ensimmäisen kerran virkeänä aamuyöllä neljältä. Kuitenkin unenlahjojeni ansiosta pystyin venyttämään uniani vielä aamuseitsemään, minkä jälkeen vielä makoilin sängyssä selailemassa internettiä, etten olisi ihan hävyttömän aikaisin liikkeellä. Lopulta ihmisille sopivampaan aikaan lähdin ulos ja suuntasin kohti Ibirapueran puistoa, joka oli kävelymatkan (tällä kertaa ihan oikean kävelymatkan eikä kymmenen kilometrin) päässä hostellilta. Olin katsonut jonkun ruokapaikan puiston toiselta puolelta, mutta koska olin ottanut osoitetiedot ja ruokapaikan nimen ylös vähän sinnepäin, en lopulta löytänyt aiottua paikkaa, vaan päädyin syömään pahaa salaattia. Elämä ilman internetiä on hyvin vaikeaa siis. Mutta sainpahan vatsani täyteen ja pääsin kiertelemään rauhassa puistossa. Ibirapueran puistohan on laajempi arkkitehtonien kompleksi, jossa on puistoalueen lisäksi myös useampi museo. Itse päädyin pyörähtämään modernin taiteen museossa katsomassa Ismael Neryn näyttelyn.

Puistokierroksen jälkeen suuntasin hetkeksi hostellille lepäämään. Kuulin lentokonetuttaviltani, että illalla kuuden jälkeen olisi ilmainen sisäänpääsy São Paulon taidemuseoon, joten suuntasin sinne. Näyttely oli hauskasti koostettu ja mielenkiintoinen, eivätkä taidehistorian sivuaineopintoni olleet menneet ihan harakoille, kun edelleen tunnistin Hieronymus Boschin taulun välittömästi. Tosin esillä olleita Picasson tauluja en sitten tunnistanutkaan, että en tiedä kuinka paljon tässä kannattaa alkaa keulimaan. Näyttelyn jälkeen suuntasin sitten ruokapaikan kautta hostellille. Onneksi sentään Googlen kartat olin ymmärtänyt ladata offline-tilaan, muuten en olisi selvinnyt sitä vähääkään vailla nettiyhteyttä. Ja taas kymmeneltä olin ihan simahtamispisteessä.

Tänään oli sitten tarkemmin suunniteltu päiväohjelma, ja mahdollisia ruokapaikkojakin scoutattu useampi kuin yksi vähän sinnepäin. Myös metrolla tuli seikkailtua edellispäivän yhtä pyrähdystä enemmän, ja se olikin oikein toimiva kulkuväline. Aloitin päiväni kolmen ruokalajin lounaalla (koska miksei) ja Beco do Batmanilla, joka on siis graffiteilla täytetty alue São Paulossa. Komiaa oli, ja muukin alue graffittitiivistymän ympärillä oli viehättävää ja mukavaa kulkea, vaikkakin sain reittivalintani takia kulkea melkein pelkästään ylämäkeen.

Beco do Batmanin jälkeen kohteenani oli Edifício Copan, joka on Oscar Niemeyerin suunnittelema pilvenpiirtäjä. Valitettavasti suurin osa rakennuksesta oli vedetty ilmeisesti korjaustöiden takia pakettiin, joten en vaivautunut ottamaan edes kuvaa. Ja jotta taiteelle ja arkkitehtuurille olisi vastapainoa, suuntasin jalkapallomuseoon. Museo rakennettu oli Pacaembun stadionin yhteyteen, ja oli tilana hyvin mielenkiintoinen. Suurin osa näyttelyteksteistä oli pelkästään portugaliksi, ja koska oma portugalini kaipaa vielä vähän harjoitusta, keskityin katselemaan kuvia ja päättelemään sanan sieltä ja toisen täältä. Mutta eiköhän se kielitaito tästä vielä kartu, sillä kovin moni ei täällä englantia puhu.

Museon jälkeen viimeisenä kohteenani oli Liberdaden alue, joka on São Paulon aasialaisen yhteisön keskittymä. Sieltä löytyi paljon japanilaisiin erikoisuuksiin keskittyneitä kauppoja sekä aasialaista (lähinnä japanilaista, kiinalaista ja korealaista) ruokaa tarjoavia ravintoloita. Olin katsonut alueelta yhden ruokapaikan, mutta koska olin paikalla vasta kuuden jälkeen, oli se jo mennyt kiinni. Onneksi alueella oli paljon ruokamestoja, ja päädyinkin Taiwanilaista ruokaa tarjoilevaan ravintolaan, ja sain englaniksi varmistettua että sieltä on mahdollista saada myös vegaaniruokaa. Vaikka olisihan meitsiltä myös edelleen kiinakin taittunut, mikäli olisi ollut tarpeellista.

Ruokailun jälkeen palasin hostellille ja aloin tekemään tätä päivitystä. Eli siinäpä tähänastinen elämäni Brasiliassa pääpiirteittäin. Huomenna lennän Curitibaan, josta ajattelin viimeinkin hommata puhelinliittymän, että elämäni helpottuisi. Maanantaina on paikallisen harjoittelua hoitavan järjestön orientaatiotilaisuus ja tiistaina alkavatkin sitten työt!

[nuudelikuiskaaja]

Viimeistä viedään

Nyt on lopultakin palattu takaisin Suomen kamaralle, ja pitäisi tuottaa vielä jonkinlainen kooste viimeisistä päivistämme Aasiassa. (Oikeastihan istun lentokoneessa matkalla Tukholmasta Helsinki-Vantaalle, mutta päivityksen saan eetteriin vasta Suomessa.)

Viime päivityksen jälkeen jatkoimme illasta vielä hari rayan juhlimista. Kävimme sukulaisilla vierailemassa ja syömässä keksejä. Kymmeneltä illalla oli vielä jonkun sukulaislapsen syntymäpäiväjuhlat, minkä jälkeen piti vielä ampua ilotulitteita. 

Torstaina suuntasimme aamulla Johannan kanssa ilmaiselle kuntosalikäynnille, koska pitäähän jokainen ilmainen mahdollisuus hyödyntää. Illalla lähdimme katsomaan Kuala Lumpurin Chinatownia sekä pienelle automatkalle Putrayaan. Hienoa oli, vaikka puhelimen kamera ei ehkä sitä parhaimmillaan tallentanut.

  Perjantaina lähdimmekin sitten bussilla kohti Singaporea. Yleinen matkan kesto oli ilmeisesti nelisen tuntia, mutta mepä käytimme hommaan noin yhdeksän tuntia. Mutta ollaanhan tässä jo karaistuneita bussissa istujia, ei tunnu missään! Matkan pitkän keston takia emme kuitenkaan sitten illalla jaksaneet oikein muuta kuin käväistä hotellin läheisessä Chinatownissa hakemassa syötävää. Yllättävää kyllä emme päätyneet syömään kiinalaista ruokaa vaan salaattia. Mutta kunnon salaattia alkoikin olla jo ikävä. 

Lauantaina lähdimme aamusta Orchard Roadille pyörimään ja katselemaan. Päivällä pidimme puolestaan pientä taukoa hotellin kattoterassilla sijaitsevassa uima-altaassa. Illasta olikin sitten hyvä aika suunnata kohti satama-aluetta katselemaan öistä Singaporea ja fiilistelemään sen tunnelmaa. 

Pääkohteenamme sunnuntaina oli puolestaan Singaporen Botanic gardens, jonne matka taittui reippaasti kävelemällä. Haluaisinkin julkisesti varoittaa, että mulle kaikki paikat noin viiden kilometrin säteellä ovat "kävelymatkan etäisyydellä". Onneksi Johanna on asiasta kanssani samaa mieltä. Botanic garden oli mahtava paikka, jossa pidimme pienimuotoisen piknikin (eli söimme take away salaattia). Hotellille paluun koittaessa olimme kävelleet varmaan rapiat kymmenen kilometriä, joten joustimme periaatteestamme ja otimme metron takaisin. Hieman saattoivat vaatteet olla hiestä läpimärät, joten pitihän sitä käydä taas uima-altaalla vilvoittelemassa. Illasta kävimme vielä katsastamassa Little Indian ja Arab Streetin. Tällä kertaa menomatka taittui metrolla ja paluumatka kävellen. 

Maanantaina aamulla alkoi lopulta paluuni kohti Suomea. Paluumatka oli tosiaan sellainen parinkymmenen tunnin lentomaraton. Lensin Qatar Airlinesilla ensin Dohaan ja sitten Dohasta Tukholmaan, jossa vaihdoin Finnairin kyytiin kohti Helsinki-Vantaata. Dohassa vaihto oli tiukka mutta äärimmäisen sujuva, Arlandassa puolestaan vaihtoaika oli vielä lyhyempi eikä lainkaan sukkela. Olinkin sitten lopulta yksi niistä ihmisistä, joiden takia kone lähti melkein puoli tuntia myöhässä. Sori siitä. Mutta yleisesti ottaen itse lennot sujuivat kivuttomasti ja Qatarilla oli hyvät ruokatarjoilut. 

Menneet rapiat kymmenen kuukautta ovat kyllä olleet kerrassaan uskomaton elämys. Paljon on kyseiseen aikaan mahtunut monipuolisia kokemuksia, tunteita laidasta laitaan sekä ihania (ja totuuden nimissä muutamia ei-niin-ihania) ihmisiä. Nyt sitten pitäisi taas tottua elämään Suomessa, mikä on varmasti myös aikamoinen haaste. Siispä tässä taitaa olla viimeinen päivitys Kiinan vaihtovuodesta, mutta olettaisin että tulevaisuudessa palaan vielä blogin kirjoittamisen pariin tulevien seikkailuiden myötä! 

P.S. Pääsin myös läpi kirjallisen HSK-testin, jee!

[nuudelikuiskaaja]

Paluumatkalla

Kiina on jo taaksejäänyttä elämää, vaikka sitä ei olekaan ihan vielä täysin hahmottanut. Viimeisinä päivinämme juhlistimme Suvin syntymäpäiviä ruokailun ja Dorya etsimässä -elokuvan merkeissä, tapasimme myös kiinalaisia ystäviämme viimeisiä kertoja. Suvin äiti ja eno saapuivat myös Kiinaan vierailulle, joten kävimme heidän kanssaan Xuanwu-järvellä ja syömässä hotpotia. Vähän harmittaa, että en viimeisillä viikoillani ehtinyt pelaamaan koripalloa niin paljon kuin olisin halunnut, sillä ensin olin kipeä, sitten sää oli huono ja lopulta niin meillä kuin kiinalaisillakin oli valmistujaiskiireitä.

Toki lähtö Kiinasta sujui aika kiinalaiseen tapaan. Tavaroiden pakkaaminen oli ihan hirveää säätöä ja uudelleenjärjestelyä, sillä allekirjoittaneella oli rehellisesti lähemmäs neljäkymmentä kiloa tavaraa, joka piti saada jotenkin survottua matkalaukkuuhin niin, että ruumalaukku ei menisi kiloista yli. Mihin voi ihminen tarvita niin paljon tavaraa? No, pakkaaminen onnistui lopulta suhteellisen kunniakkaasti, ja oli Johannan kanssa aika jättää hyvästit Nanjingille. Pääsimme rautatieasemalle, jossa selvisi että aika moni juna Shanghaihin oli jo loppuunmyyty, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan paikat ennen iltayhdeksää lähtevään junaan. Shanghaissa sitten selvisi, että iltakymmenen maissa Pudongin lentokentälle ei enää mennyt metroa tai lentokenttäbussia. Kukapa nyt miljoonakaupungissa enää siihen aikaan haluaisi lentokentälle? Saimme neuvon, että ensin kannattaa matkata metrolla lähemmäs lentokenttää ja ottaa sitten sieltä taksi. Näin teimme ja pääsimme lopuksi ajoissa lentokentälle, mutta olipahan taas jumalaton säätö ja laukkujen raahaaminen eestaas rappusia. Huh. Lentokentällä kaikki puolestaan sujui kivuttomasti ja pääsimme matkaan kohti Kuala Lumpuria.

Maanantaiaamuna Kuala Lumpurissa äitini ystävän poika tuli meitä lentokentälle vastaan. Ihanaa ettei tarvinnut raahata taas matkatavaroita julkisissa kulkuvälineissä. Koska hotellihuoneemme vapautui vasta lähempänä kolmea, kiertelimme ympäri KL:n keskustaa ja ehdimme syödä niin aamiaista kuin lounastakin. Lopulta hotellihuoneeseemme päästyämme lepäsimme hetken (tai ehkä vähän pidempäänkin) ja lähdimme sitten etsimään ruokaa sekä katselemaan lisää nähtävyyksiä. Yöllä päädyimme vielä katsomaan Italia vs. Espanja -jalkapallomatsia ulkoilmatorille.

Tiistaina puolestaan lähdimme päiväretkelle Melakaan, joka on KL:n lähellä sijaitseva historiallinen kaupunki. Melaka oli todella ihana ja kaunis, ehdottomasti käymisen arvoinen! Vaikka vähän kyllä mennessä ja tullessa kuumotteli, kun paahdettiin parhaimmillaan kahtasataa kilometriä tunnissa moottoritiellä, jonka nopeusrajoitus oli 110 km/h. Mutta hengissä siitäkin (ihme kyllä) selvittiin.

Keskiviikkona kävimme KL Towerissa katselemassa maisemia. Kuala Lumpur vaikutti Kiinan kaupunkien jälkeen kyllä mukavan pieneltä. Niin äkkiä sitä on tottunut eloon yli kahdeksan miljoonan asukkaan kaupungissa. Maisemien ihailun jälkeen suuntasimme KL:n ulkopuolelle äitini ystävän kotiin jättämään osan matkalaukuistamme sinne ennen yöbussimme lähtöä kohti Perhentianin saaria.

Vietimme Perhetian Kecil -saarella viisi aurinkoista rantalöllöilypäivää. Kirin lukuhaastettani lukemalla viisi kirjaa viidessä päivässä. Kävimme snorklaamassa kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla vuokrasimme oikein kanootin, jolla meloimme viereisen saaren rannalle. Ja voi jummijammi kuinka mahtavaa oli snorklata kristallinkirkkaassa vedessä! Näin kaksi valtavaa merikilpikonnaa, pienen riuttahain, kampamaneetin, klovnikaloja, hirmuisen määrän muita kaloja, ja upeaa korallia. Surullisesti samalla näkyi myös valtavat määrät kuollutta korallia meren pohjassa. Saarelta tuli myös bongattua useampi varaani, oudosti käyttäytyviä oravia, lepakoita, rottia sekä gekkoja, jotka tykkäsivät yöllä huudella huoneessamme. Yllättävän kova ääni niin pienistä otuksista lähtee.

Eilen palailimme sitten saarilta takaisin kohti Kuala Lumpuria. Pitkä bussimatka, jonka jälkeen lähdimme etsimään sopivaa vaatetusta hari rayaa varten. Sopivat mekot löytyivät lopulta (sama malli, minulle ruskeana, Johannalle mustana), minkä jälkeen kävimme syömässä japanilaista ruokaa ja ihailemassa öisten Petronas-tornien valoja. Illalla uni maistui, vaikka mitään emme olleet tehneet.

Tänään onkin sitten juhlittu ramadanin päättymistä eli hari rayaa. On syöty paljon keksejä ja muuta ruokaa sekä vierailtu sukulaisten luona. Mukavaa ajanvietettä siis. Huomenna vielä kiertelemme Kuala Lumpuria, ja perjantaiaamuna suuntaamme kohti Singaporea vielä muutamaksi päiväksi.