Riga run, well done
Nyt se on sitten juostu, Riikan maratoni. Tavoitteisiin en päässyt, enkä ennätyksiä rikkonut, mutta toisaalta enhän koskaan sellaisia tälle juoksulle asettanutkaan. Siis ajallisia tavoitteita. Tavoitteena oli mielekäs treeniohjelma, hyvä fiilis ja hyvä juoksu. Nämä toteutuivat kaikki, lisäksi opin projektin aikana valtavasti lisää harjoittelusta, oman kehon kuuntelemisesta, syömisestä ja omista rajoista (myös niiden rikkomisesta). Voisi siis sanoa, että matka oli tärkein, enkä tarkoita nyt pelkästään matkaa Riikaan.
Miten se juoksu sitten meni ja mikä ei mennyt niin kuin piti?
Juoksuun valmistautuminen meni hyvin. Emme syöneet liikaa, mutta söimme tarpeeksi. Nestettä tankatiin ja mikä tärkeintä, lepäsimme edellisen päivän (emme ravanneet ympäri kaupunkia kuin päättömät kanat kuten aikaisemmilla maratonmatkoilla). Lähtöviivalla oli tunne, että kaikki on hyvin, eikä mikään voi mennä vikaan. Eikä mikään mennytkään vikaan, sillä jalat toimivat hienosti koko matkan, hengitys kulki, juoksu oli rentoa, vatsa ei temppuillut. Ainoa ongelma oli, että energia loppui kesken.
Siitäkin huolimatta, että en asettanut aikatavoitteita tälle maratonille, niin kyllähän minulla sellainen oli. Se oli valmentajan antama tavoiteaika (4.10), joka perustui testijuoksuihin ja harjoitusohjelman aikana tapahtuneeseen kehitykseen. Ja sen mukaan oli tietenkin myös väliajat, joita yllä olevassa kuvassa kirjoitetaan käsivarteen. Puolimatkaan asti olin tavoitevauhdissa, mutta sitten hyytyminen alkoi. Ja vaikka kuinka otin lisäenergiaa geeleistä ja hedelmäsokerista, kone ei jaksanut ylläpitää vauhtia. Pääsyynä oli varmasti hellekeli, jota emme odottaneet ja johon emme voineet totutella etukäteen.
Kun tajusin, että tavoiteajan saa unohtaa, aloitin henkisen kamppailun siitä, miksi olen juoksemassa. Päädyin kuitenkin hokemaan mantraa “Tämä on hyvä juoksu, kaikki on hyvin, mikään ei satu, minä vaan juoksen ja tämä on hyvä juoksu”. Tällä jaksoin noin 32 kilometriin asti, jonka jälkeen piti vaihtaa mantraa. Sitten aloin hokemaan, että “Kyllä sinä nyt juokset loppuun asti, vaikka mikä olisi. Tänne on tultu juoksemaan ja nythän sinä sitten juokset.”
Ja niinhän minä juoksin, maaliin asti (okei, pari kertaa lopussa kävelin pari ylämäkeä) ja loppuajaksi tuli 4.29. Maalissa tuntui helpottavan hyvältä, juoksun aikana vähän otti päähän, mutta nyt tässä kaksi päivää jälkeen päin olen enemmän kuin tyytyväinen. Ja mikäs tässä ollessa - upea projekti viety upeasti päätökseen - olen nauttinut joka hetkestä. Ja niin kuin sanoin, olen oppinut paljon ja varmasti aion juosta vielä jatkossakin. Se lienee se tärkein saavutus.
Kiitos yhteisestä matkasta kilpasiskoille ja valmentajalle Jyri Manniselle, joka Karolinan aviomiehen Kolen kanssa hoiti hienosti myös kannustamisen ja huollon maratonin aikana. I love you all!
- Johanna Talikainen -