Tänään oli lääkäriaika. Ei jäänyt täysin hyödytön fiilis, sainhan viimein sanottua että haluaisin alkaa kokeilla ADHD-lääkitystä.
Masennus hellittänyt kesän aikana.
Tästä ei sitten tullutkaan kirjoituskesä, mutta sen sijaan olen oppinut asioita: jos imuroi joka viikko, siinä menee suunnilleen sen verran aikaa, mitä yhdeltä puolelta paistetuilla kananmunilla kestää paistua juuri oikeanlaisiksi levyn ollessa kolmosella.
Toisin sanoen, olen ehkä loppukesää kohden saavuttanut jonkinlaista arkirutiinia siivouksen ja melkein syömisenkin suhteen ja huomannut miten paljon tasaisempi olo itsellä on tämän myötä. ADHD:n kanssa on perseestä ja kyrvästä elää, jos mikään ei auta taistelemaan päänsisäistä kaaosta vastaan. Takerrun myös herkästi kämpän sotkuisuuteen niinä hetkinä, kun olen muutenkin ahdistunut ja ahdistu vain lisää vakuuttuen minuuteissa siitä, että jos en saa edes kämppääni pidettyä siistinä, mitä järkeä yrittää mitään muutakaan.
Niinpä toivon ja rukoilen jotain voimia ja yleistä armollisuutta, että saisin jatkossakin pidettyä jonkinlaisen siivousrutiinin päällä etenkin imuroinnin ja yleisen järjestyksen pitämisen suhteen. Tiskien suhteen olen armollinen itse itselleni: tuleehan ne lopulta aina kuitenkin tiskattua, kun astiat loppuu.
Eilen tuli myös "yllättävä" havainto: jos syön huonosti, voinkin yleensä huonosti, myös henkisesti.
Tämä ei ehkä ole yllätys osalle ihmisistä, mutta syömishäiriöisesti oireilleella ja ylipäänsä huonoon ruokarytmiin kasvaneella minulla tämä on oikeasti aina muistuttamisen paikka. Mieliala laski eilen aamupäivästä välittömästi kuin lehmän häntä, kun olin toissapäivänä syönyt... no, en juuri mitään.
Olen koko kesän yrittänyt korjata syömisiäni ja pieni askel eteenpäin on ainakin se, että olen alkanut ostamaan eineskeittoja. Kyllä. Eineskeittoja. Olen pitänyt niitä jotenkin jokaisen itseään vihaavan ihmisen ratkaisuna, täynnä kaikkea mitä ihminen ei halua kehoonsa. En tiedä olenko oikeassa ja päätin olla ainakin osittain välittämättäkin, koska fakta on se, että mikä tahansa on parempi kuin ei mitään.
Okei, sokerit taas eivät ole hyvä juttu jos verensokeri on muutenkin alhaalla. Tuli huomattua, meinasi meinaan eilen pikkuisen kiehua aivosolut korvista pelkkää väsymyksen sekaista levottomuuttaan, kun vetäisin Pätkis-levyn pahimpaan nälkääni. (Jep.)
Hailuodossa en ole käynyt vieläkään vaikka piti. Ehkäpä sitten kun aurinko paistaa taas vähän ja jos ei, niin... joskus. Semisti kyllä harmittaa, jos jää tuo reissu taas tekemättä. Tosin voihan olla, että se on syyskesällä vielä miellyttävämpi kohde kuin ihan kauheimmilla helteillä?
Toivon kovasti, että masennus ei olisi kohta taas täydellä voimallaan päällä, kun lukuvuosi alkaa taas.
Näin tänään kadulla erään ihmisen, jonka näkeminen tuntui ainakin ihan vitun ahdistavalta, kun tiedän että kys. tyypin kanssa pitää nähdä taas jatkossa enemmänkin. Olen luultavasti ihan itse luonut itselleni hänestä mörön, joka mukamas vihaa minua ja haluaa minulle pahaa, mutta tunne on kyllä ihan todellinen. Kommunikaatiomme ei vain ole pelannut ja meidän välillä sen nimenomaan pitäisi pelata, jotta tietyt asiat pelittää.
Olen myös kesän mittaan tajunnut, miten mahdotonta minulle on elää täyttä elämää, ellen koe että minulla on ystäviä. Sellaisia oikeita ystäviä, ei ainakaan pelkästään niitä hyvänpäiväntuttuja, joita moikkaat ja selität pinnalliset kuulumiset.
Joten joo. Tiettyjä askelia sitä kohti mikä oikeasti rakentaa hyvää oloani on otettu nyt kesän aikana, vaikkakaan ne ei ehkä olleet ihan sitä mitä piti olla. Itsetutkiskeleva kesä nyt siis ainakin tuli.
Tästä tuli sittenkin masennusblogi eikä mikään kirjoitusblogi
Kerronpa miksi.
Minä en ole kirjoittaja. Minä en ole luova ihminen. En ole ollut enää vuosiin. Nyt minun pitäisi varmaan tietää mitä muuta minä sitten olen. Mitään ei ole jäänyt käteen siitä, mitä olen elämäni aikana tehnyt, kaikki on ollut salamanomainen välähdys keskellä harmaata ja vihreää, välillä muistoissani on talvi ja välillä kesä ja välillä välähtää, joku teko, tunne, ihminen joka oli joskus tärkeä, haave, jokin.
Ja sitten se on poissa.
Olen laskujeni mukaan ollut masentunut lähes kymmenen vuotta. Ysiluokalta muistan ensimmäisen kerran, kun revin omin pikku kynsin käsivarren vereslihalle, koska minulla oli riita silloin maailman tärkeimmän ihmiseni kanssa. Ihmisen, joka ei muuten ole elämässäni enää kuin Instagramin virrassa kuvia. Ihmisen, josta kuvittelin joskus että hän kuolee ennen aikuisikää, niin huonosti hänellä aikanaan meni.
Eikä kuollut. Siellä hän on. Elää elämäänsä. On masentunut ja väliin ongelmissa vissiin, mutta puhuu siitä avoimesti ja elää sen kanssa. Elää.
Ysiluokalla revin joka tapauksessa käsivarren auki. Arpi näkyy vieläkin siinä hyvin hyvin haaleasti, laajalla alueella, jos tietää katsoa.
Lukiossa vammailin syömisen kanssa. Ja viiltelin. Ja rakastin niin monia ihmisiä ja kuuntelin niin monen minulle niin rakkaan ihmisen pahaa oloa, varmaan kerroin joskus omastanikin, ainakin osalle, mutta lähinnä silloin kun sillä oli selkeä muoto: ero ekasta tyttöystävästä, syömishäiriöinen oireilu, jokin.
Olen ollut hajalla pitkään. Vitun pitkään. Kun muutin kotoa, olin jo hajalla. Minä en ole elänyt aikuisena ihmisenä vuottakaan olematta hajalla. Minä en ole elänyt lukioikäisenä vuottakaan olemassa hajalla.
Minä olen rikki, tätä ei voi korjata enää, välittäjäaineeni ovat sohjona. Välillä minä räjähdän energiaa joka paikkaan ja olen onnellinen viikkokaupalla. Minulla on päiväkirjassa (niissä mustakantisissa jotka toinen tyttöystäväni muistaakseni osti, ainakin itselleen osti ja minäkin sitten ostin) katkelma, kun asuin Puolivälinkankaalla ja olin niin helvetin onnellinen, varma siitä että silloinkin kun en ole onnellinen ja olenkin hajalla, löydän tien takaisin sinne onneen, että selviän, yksin.
Vitun naiivi luulo: olisihan pitänyt muistaa miltä se oikeasti tuntuu masentuneena. Minulle. Siltä että asiat saattaa muuttua paremmaksi milloin vain,
mutta minulle se on liian vähän liian myöhään.
Olen ihan hajalla, eikä minulla ole aavistustakaan missä on tie ulos.
Olen käymässä kotona ja täällä on ollut stressaavaa, ärsyttävää, väsyttävää, ihan tavallista siis ja olen ollut melko tavallisen ärtynyt ja ihan okei monta päivää. Minä voin kokea negatiivisia tunteita olematta hajalla. Vitutukseen ei kuole.
Tänään minä olen ollut yhtäkkiä taas hajalla ja kun saavuin porukoiden autolla pihaan, muistin: minullahan on tieto siitä, miten ehkä tappaisin itseni jos haluaisin. Ja milloin, missä kuussa.
Tämä on varmaan semmosta settiä, jota pitäisi olla puhumassa ammattilaiselle eikä jonnekin blogiin jota luen vain minä.
Pitäisi niin.
Olen tyhjää täynnä. Mitä vitun väliä millään on, yrittämisellä tai yrittämättä jättämisillä, kun olen tyhjää täynnä enkä näe sellaista asiaa elämässäni joka voisi tehdä minut aidosti onnelliseksi, viedä sen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden pois.
Ketju kireällä
Lautta kylmän veen yllä
Heiluuko se hetken ja kaatuu sitten?
Sähköiskuja
impulsseja
suoraan vitutushermoon, kuten aina sanon,
tai avohaavaan joka tunnen olevani.
Onko tämän kaiken ihan välttämätöntä sattua näin vitusti? "Niin minkä?"
Tämän ei yhtään minkään. "Mitä on sattunut?" Ei mitään. "Onko joku vialla?" Ei oikeastaan. Ei muu kuin että mitään ei ole sattunut ja mikään ei tunnu miltään, mutta.
Ravistelen kylmiä jäseniä, kipeitä harteita, tunnottomia tunteen varjoja,
anelen että joku muu niitä ravistaisi, saisi tuntemaan jotain, enempi parempi.
Anelen. Tai tahtoisin anella:
"Pure mua pliis."
Miten on mahdollista, että ei tunnu miltään mutta silti sattuu ihan vitusti?
Niihin kohtiin, joissa ennen oli tunnetta ja elämää,
niihin kaikista eniten.
Alan olla taas siinä tilanteessa, etten jaksa vaatia tai ottaa mitään hyvää itselleni. En jaksa edes pyytää “pane mua pliis”. En jaksa lähteä tapaamaan hyvää ystävää jonnekin, missä on takuulla kesän tuoksuisia, kuulaita, kirkkaita, ikuisesti kestäviä valoisia öitä.
Ei se mikään kuitenkaan miltään tunnu, ei siitä jää mitään käteen.
Saan hyvänkin tuntumaan pahalta. Kuitenkin saan.
Melkein toivon taas, että jotain oikeasti pahaa tapahtuisi ihan vaan jotta tämä vitun paska fiilis saisi jonkin käsiteltävän, nimettävän muodon.
Harmi (no ei oikeasti vaan “harmi”) etten osaa enää laihduttaa, oirehtia sillä keinoin tätä pahaa oloa. Omaan kehoon kohdistettu inho on sentään jotain konkreettista.
Nyt kun näitä Prideja on kielletty kokoontumasta milloin minnekkin ja yhteistyöpyynnöistä on kieltäydytty, kuulemma siksi että halutaan pysyä neutraalina niin hmm. Ja nyt kun olen monen kanssa jutellut tästä "on se nyt kumma kun mitään ei saa enää sanoa" -diskurssista niin... hmm. HMMMMMMMM.
"Neutraalius" on usein syynä, halutaan olla niin sanottuja "tolkun ihmisiä" eikä "valita puolta."
Ihan alkuun todettakoon, että yrityksillä on toki oikeus valita yhteistyökumppaninsa. Mutta perusteita kannattaisi kyllä miettiä. Jos peruste on, että ei tällä kertaa kiitos vain, niin sen kai jokainen tapahtumia järjestävä ymmärtää: ei ole resursseja, ei aikaa, ei tiloja, ei rahaa. Tai ne saatetaan kohdentaa semmosille yhdistyksille ja muille, jotka liittyy ihan suoraan omaan toimintaan, esimerkiksi oman alan ammattiliitoille ja muille. Semmosta se joskus on.
Mutta siinä vaiheessa, kun perustelu on että "emme halua valita puolta" niin... nnoh, silloin nimenomaan aktiivisesti valitaan se oma puoli. Tuolleinen on nimittäin aika iso "haistakaa paska"-viesti niille ihmisille, joita pridet lähimmin koskettaa ja oikeutus niille, joiden mielipide on se, että homot kuuluu helvettiin tai saunan taakse.
Jos esimerkiksi kaupunginvaltuusto päättää jossain, että Pride on tänne tervetullut, se aiheuttaa armotonta kyrpiintymistä ja vitutusta niissä, joille sateenkaarikansa on yhä edelleen kauhistus. Mutta koska Pride EI ole valtaväestöä vastustava tapahtuma, en näkisi tätä lainkaan niin suurena ongelmana. Enpä ole koskaan kuullut Pridea, jossa julistettaisi että heterot on perseestä ja pilaa kaiken. Joten siihen se jää. Vitutukseen. Mielipiteeseen, että eihän tämmöstä saisi olla tai tarvitsisi olla.
Jos kaupunginvaltuusto taas päättää jossain, että täällähän ei mitään Prideja puuhailla, koska ei haluta ärsyttää niitä joille sateenkaarikansa on ongelma, se on viesti siitä että valtaväestön mielipiteet on tärkeämpi asia, kuin se että kaikille olisi tilaa ja oikeus olla olemassa. Koska siitä Prideissa on kysymys: tilasta ja tasa-arvoisista oikeuksista. Se on yhä edelleen ihmisoikeustaistelua ja vähemmistöjen olemassaolon oikeuden tunnustamista. Se että joku kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön ei ole mielipide tai joku teoreettinen ajatus. Siinä on kyse paljon perustavanlaatuisemmasta yksilön kokemuksesta ja se ei millään tavalla vaaranna eri tavalla kokevien yksilöiden kokemusta: se että naapuri on aloittanut sukupuolenkorjaushoidot ja rakastui lähikaupan samaa sukupuolta olevaan myyjään ei millään tavalla estä cis-sukupuolisia heteroita olemasta onnellisia omassa elämässään. Pridet ei poista näkyvyyttä ja oikeuksia niiltä joilla sitä on, ne tuo sitä lisää niille joilla niitä ei ole.
Muistan yhä Arctic Pridesta sen, kuinka joku puhujista julisti että ne jotka siellä ovat, ovat siellä myös niiden puolesta jotka eivät uskalla tai pysty. Se että Pride kielletään tai sitä vaikeutetaan estää joillekin hyvin merkityksellisen tuen saamista, tunteen siitä että ehkä minäkin saan olla olemassa.
Sama homma semmosissa "harmittomissa vitseissä", joita kerrotaan.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä on yhä vielä nykyäänkin valtavasti itsensä kanssa kamppailevia, läheistensä hylkimiä ihmisiä. Ja me sateenkaariväki ollaan täällä sankkalukuisina jokaikisessä työpaikassa, oppilaitoksessa, harrastusporukassa, baarin terassilla, kaikkialla. Joten syrjivät ja halveeraavat mölähdykset siksi että "asia ei meitä koske eikä kukaan asianosainen ole sitä kuulemassa" on aika riskialtis väite. Hyvin todennäköistä on, että siinäkin porukassa tai sen laitamilla on joku ihminen jota asia henkilökohtaisesti koskettaa joko suoraan tai välillisesti esimerkiksi jonkun läheisen kautta.
Seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti ei ole mikään mielipide. Se on olemisen tapa ja joillekin se oma olemisen tapa on ollut ihan hiton tuskallista hyväksyä. Siksi se sinun mielipiteesi ei ole mikään neutraali, objektiivinen mielipide. Siksi täällä "homorummutetaan" niin aggressiivisesti, siksi ihmiset "ei pysty keskustelemaan siitä neutraalisti". Kun se ei ole neutraalia. Se tuntuu, toisilla syvemmällä ja kipeämmin kuin toisilla. Ja toisinaan kipeämmin kuin toisinaan.
Se että baariporukassa aletaan heittää jotain transfobista tai vaikkapa bifobista läppää ei ole millekään kaukaiselle ilmiölle nauramista. Koska on ihan hyvä tsäänssi että siinä samassa tilassa silläkin hetkellä on joku kyseiseen seksuaalivähemmistöön kuuluva tai sellaisen läheinen. Ei ne (me) pyöritä vain omiemme seurassa ja siinä mystisessä punavihervassarifeministi-kuplassa kuten jotkut tuntuu ajattelevan, ihan samalla lailla meilläkin voi kiinnostaa ihan samat asiat kuin valtaväestöön kuuluvilla joten siellä me teidän kanssanne hengaillaan hyvin todennäköisesti, vaikket sitä tietäisikään.
Ja sille jollekulle se läppä ei ole "niistä joistakin siellä jossain", se on hänelle mitä todennäköisimmin läppä hänestä itsestään. Se on kokemukseni mukaan melko samankaltainen hetki kuin se, missä koko koululuokka kääntyy katsomaan sinua ja nauraa. Kato nyt kun tuokin on tommonen, ei helvetti, naurettavaa, väheksyttävää, vähän ällöttävääkin. Tai kato nyt, kun se sinun velikin on semmonen, ei helvetti, vähän ällöttävää, kamalaa, naurettavaa. Haa haa.
Totta, joillakin vähemmistöihin kuuluvilla se ei tunnu missään. Jotkut vähemmistöjen edustajat nauraa mukana. Jotkut nauraa mukana jopa täysin aidosti, mitäs se tämmönen on? No, tällöin voikin olla, että olet onnistunut ilmaisemaan asiasi niin että se ei tunnu väheksyvältä ja halveksuvalta. Onnea, saatat olla tunneälykäs ja tilannetajuinen ihminen (ehkä). Tai sitten läppä on heitetty niin tutussa ja turvallisessa ilmapiirissä ja porukassa, että te tunnette toistenne rajat ja tiedätte mistä asiasta sopii vitsailla, mihin sävyyn ja missä tilanteessa. Vitsin kohde tuntee rakkauden vitsinheiton takana.
Mutta mitäs sitten, jos näin ei ole? Et tarkoittanut loukata, mutta näet että kaveri menee vaisuksi ja vakavaksi. Ehkä hän yrittää kuitata asian olankohautuksella tai nauraa väkinäisesti päälle, mutta ehkä joko huomaat satuttaneesi, joku paikallaolijoista huomauttaa että olipa inhottavasti sanottu tai tehty, ehkä jopa asianosainen itse sanoo että tuo oli loukkaavaa ja tuntui pahalta.
Mitä sitten tapahtuu tai pitäisi tapahtua? Nnoh, tykkään verrata tilannetta siihen, kun lapset leikkii hiekkalaatikolla.
Lapsena jo opetetaan yleensä, että toista lasta ei saa lyödä lapiolla päähän, koska se sattuu. Eikä toisia saa satuttaa tahallaan. Joskus toki hiekkaleikkien lomassa saattaa tomerana pistää lapion olalle ja kääntyä lähteäkseen vaikka kakalle. Ja sitten ihan vahingossa täräyttääkin kaveria lapiolla naamaan. Toivottavasti oli vain muovilapio, ei teräslapio.
Joka tapauksessa, sellaista sattuu, ei sillekään oikein voi mitään, ihmiset erehtyy. Minulla ainakin on joskus sellainen tunne, että minulla on ainakin kahdeksan lapiota käsissä ja on tuurista kiinni osuuko ne vahingossa johonkuhun ja siinä sitten yritän elellä lapioineni lyömättä ketään koska ei lapiot sitä varten ole suunniteltu.
Mutta nyt on sen määrittävän ajatusleikin paikka: jos lyöt jotakuta vahingossa lapiolla naamaan, mitä teet? Käännytkö ja pyydät anteeksi, kysyt onko toinen kunnossa, kävikö pahasti?
Vai onko vaistomainen reaktio kun se lapio osuu, kääntyä ympäri ja alkaa huutaa lyödylle, että mitäs seisoit edessä äläkä yhtään loukkaannu siinä? Pahimmassa tapauksessa alkaa huutaa hiekkalaatikon reunalla varoitushuudon älähtäneelle kaverillekin, että mitä sääkin siellä sijaisloukkaannut, ei tämä kuulu sinulle.
Ekassa tapauksessa toinen lapsi ehkä vähän ravistelee päätään ja pistää peukkua ylös että eipä mitään, olen kunnossa, ensi kerralla varovaisemmin. Tai kävikin niin kipeää että itku tulee ja vaistomainen reaktio siihen kipuun on joillakin ehkä vähän suuttuakin että varo nyt saatana vähän miten huidot, kävi ihan oikeasti kipeää. Mutta joka tapauksessa, ensi kerralla varovaisemmin. Siitä on suunta jonnekin, missä kaikki kokee että voivat leikkiä samalla hiekkalaatikolla.
Voin kuitenkin kertoa, että jos vastaus on jälkimmäinen, siitä ei varsinaisesti seuraa halu antaa anteeksi. Pikemminkin sitä alkaa vetäytyä jatkossa kauemmaksi toisesta tai lopettaa samalla hiekkalaatikolla leikkiminen kokonaan, koska se toinen ei selvästi välitä vähääkään jos leikkiessään osuu lapioilla muita pentuja naamaan. Ei myöskään ole hirveän vaikea kuvitella, että noin välinpitämätön tyyppi ottaisi ensikerralla sen lapion tietoisesti käteen ja vetelee sillä jotakuta turpaan. Koska se ei välitä, jos muihin sattuu.
Tietty on myös niitä lapsia, jotka lapiosta naamaan saadessaan pidättelee itkua ja antaa anteeksi vaikka homma toistuisi joka päivä. Yleensä ne ihmiset kokee olevansa itse syypäitä siihen, että aina tulee lapiosta naamaan. Että ne ansaitsee tuolla lyödyiksi. Jokainen voi miettiä kuinka hyvinvoivia kansalaisia niistä lapsista tulee.
Tai niitä, jotka ei kysele onko joku pahoillaan vaan lyö takaisin, kovaa ja välittömästi, koska joku jossain sanoi että hyökkäys on paras puolustus. Sitten leikkipaikalla alkaakin kuulua jo hirveä kirkuminen kun penskat hakkaa toisiaan estottomasti lapioilla, hiekkaa heitetään silmiin ja naapurisopu on mennyt kun perheenjäsenillä tulee tarve puolustaa omiaan. Tämäkään ei saa mielestäni olla tavoite.
Eli opetelkaa ihmiset pliis myös varomaan niitten lapioitten kanssa. Ja sitten kun kuitenkin osuu jonkin leikin tiimellyksessä johonkuhun, niin ei ihan oikeasti tee pahaa opetella pyytämään anteeksi. Toki nykyään tuntuu muutenkin, että ihmiset näkee maailman urheilukilpailuna jossa ainoa tarkoitus on voittaa ja saada sponsoreille näkyvyyttä. Mutta jotkut säännöthän taklausten oikeellisuudestahan urheilussakin on ja ottelun päätteeksi toista joukkuetta kätellään hyvän urheiluhengen nimissä? Jos ei niin sehän on vain joukkotappelu.
Nyt ei runotuta eikä tee mieli kirjoittaa kauniisti. Onhan se nyt vaikea kirjoittaa itsestä kauniisti, kun ei selvästi rakasta itseään. Eikä tämä ole mikään “vihaan itseäni, vihaan kaikkea itsessäni” -postaus, koska kyllä minä toisinaan olen rakastunut itseeni.
Rakastun itseeni, omiin luonteenpiirteisiini, heikkouksiinkin, aina välillä. Itsensä kanssa on toisinaan mukava kävellä ihan hiljaa ja huumaantua siitä, että minulla on jalat ja pää ja ajatuksia. Toisinaan on olo, että minä olen ihan kaunis ja ihastuttava ihminen, usealla tapaa.
Mutta kuten asiantuntijatkin taitaa sanoa, ei se ole vielä rakkautta. Mites sitten kun kuherrusvaihe päättyy ja ainahan se päättyy? Sitten pitää olla halua sitoutua ja kantaa huolta siitä, jota väittää rakastavansa. Anteeksiantoa ja armoa ja ainakin tahto tehdä toiselle hyvää.
Tätä minusta ei löydy. Minä en ole sitoutunut itseeni. Minä en kanna huolta itsestäni. Anteeksiannossa ja armossa olen ehkä hieman parempi, mutta tahto tai pyrkimys tehdä itselleen hyvää on niin vähäinen, että oikeastaan se anteeksianto ja armo jää korulauseeksi johonkin korniin seinäkirjoitukseen.
Toimikoon tämä johdatuksena ihan käytännölliseen kysymykseen.
Miksi on niin helppoa sanoa muille kaikkea sellaista kuin "sinulla on oikeus hakea apua", "sinulla on oikeus tuntea noin" ja "älä anna periksi", mutta itselle mieli syöttää aina kaikkea päinvastaista?
TW: itsetuhoisista ajatuksista, masennuksesta, viiltelystä, jne.
Minulla ei ole oikeutta yhtään mihinkään. Ei oikeutta pyytää, ei tarvita, ei tahtoa. Mitäpä se vaikuttaisikaan, “kaikki tulee kuitenkin aina olemaan perseestä, anna periksi.”
Minulla on diagnosoitu ADHD aika tarkalleen viisi vuotta sitten. Hoitoa tai apua kehotettiin kyllä hakemaan Ouluun muuton jälkeen, mutta en useinkaan ole osannut tunnistaa ongelmiani, puhumattakaan että osaisin hakea niihin apua. Lopulta, kun opintopisteet alkoivat kolmantena opiskeluvuonna jäädä ihan toden teolla lojuskelemaan kun itsenäisen työn määrä aineopintojen lisääntyessä tuplaantui, menin uudelleen opintopsykologille ja YTHS:lle.
Minä olen saanut YTHS:stä verrattain hyvää palvelua: minulle ei räkytetä ja ongelmani ei ole vähätelty. Apuakin on yritetty antaa. Sain muistaakseni viime vuonna suosituksen hakea neurokognitiiviseen kuntoutukseen, jonka yhteydessä saisin todennäköisesti psykoterapiaa masennusoireiluihini.
Ongelma on siinä, että minä itse räkytän itselleni. Minä itse vähättelen ongelmiani. Enkä tee sitä niin tietoisesti, että osaisin lopettaa. Masennuksesta en ole osannut puhua, puhun yhä "pikku stressistä" ja "vähän on itsetuhoisia ajatuksia :-)".
Viime kesänä kävelin sekavan uuden työnaloituksen jälkeen terveyskeskuksen päivystykseen välittömästi sillä hetkellä, kun olo oli hirvein. Itsemurha-ajatukset huusi päässä ihan täysillä. Vedetkin on lämmenneet, niihinhän on varmaan melkein miellyttävä hukkua.
Ja ensimmäistä kertaa pääsin vastaanotolla ja puheissa lähimmäs sitä oloa, mikä minulla oikeasti on silloin, kun oikeasti tarvitsen apua. Silloin EI ole mikään pikku stressi, vaan olen ihan loppu enkä jaksa, pää räjähtää, tekee mieli itkeä, mutta itku ei tule ja tekee mieli kirkua, mutta ei voi, naapuritkin kuulee.
Olen hävittänyt sen oikeasti terävän terän muistaakseni muuton yhteydessä tai jo aiemmin, joten se ei ole enää niin helppoa. Luulisi ainakin. Silloin kun olo tulee, etsin hädissäni mitä tahansa tarpeeksi terävää millä vetää käsi tai reisi auki.
Olen pyörinyt pitkin kämppää, koittanut pientä ja maailman tylsintä puukkoa. Yrittänyt sommitella kynsisaksia käteen, todennut ettei onnistu. Olen joskus yrittänyt kenkä jalassa talloa partahöylää rikki, että saisi siitä terän ulos. Ettei tarvisi tyytyä keittiösaksiin, ne on isot ja kömpelöt. Ja lopulta kun partaterä ei luovuta, tyydyn niihin keittiösaksiin. Jotka ovat tylsät, onneksi tai onnettomuudeksi: en edes saa sitä helpotusta, mitä sairas mieleni muistelee saaneensa kun vaivattomasti sai terottimen terällä viiltoja, verta vuotavia viiltoja aikaan.
Joku tuttu tms. joskus taannoin muuten sanoi että “no eihän nuo ole pahakaan” tai jotain sinne päin. Niin no, onhan tämä aika vaatimatonta. Tiedän kaksikin kaveria, jotka viilteli mattoveitsillä eikä käteen milloinkin sattuvilla kodin käyttöesineillä.
Varmasti viiltelisin enemmänkin tai olisin viillellyt etenkin silloin kun olin töissä, jos olisin säästänyt jotain oikeasti terävää. Tai jos vaikka terottaisin sen keittiöveitsen, kuten tomaatteja litistellessä aina toivoo ja kuten minua sipuleja pilkottaessa aina muistutetaan.
Mitä minä en tee on se, mitä ehkä oikeasti pitäisi tehdä jos rakastaa itseään.
Minä en itke, en yleensä huuda enkä yleensä myöskään kävele päivystykseen tai soita mielenterveyspalveluihin. En soita edes kaverille. Kaikki noista tuntuvat minulle ylipääsemättömiltä toimenpiteiltä juuri silloin, kun olo on pahin.
Viime kuitenkin kesänä kävelin päivystykseen, kuten ennen inhottavaa viiltelykuvausta mainitsin. Siellä jotenkin jämptin ja vakavan oloinen sairaanhoitaja otti minut vastaan, katseli ja kuunteli, pyysi lääkärin paikalle kirjoittamaan sairasloman alkavaksi heti ja antoi ohjeet miten mennä mt-päivystykseen. Huolehti, että minunhan täytyy saada terapiaa. Koska olen itsetuhoinen.
Tämä kerta poikkesi muista kerroista positiivisesti, vaikka olin ihan hirvittävässä paikassa henkisesti. Eikä se oikeastaan ole minua hoitavien tahojen vika. Se on minun oma vikani.
Minä itse en osaa puhua YTHS:n psykologeille tai sairaanhoitajille olostani aidosti. Minä naurahtelen, rupattelen, selitän asioita elämästäni, pohdin asioita, totean että aika ironista kun ADHD-oireinen yrittää hakea kuntoutusta yksinään, kun eihän se ole aivoille mahdollista, ei ainakaan minun aivoille.
Ja tällöin myös apu on sen mukaista: rupattelemme mukavia ruokarytmistäni, kissastani, byrokratiasta, ihmissuhteista, harrastuksista. Ne ovat asioita mistä minä pystyn puhumaan. Siitä että minulla on ollut matala hemoglobiini, “voikohan se väsyttää? Kyllä voi.”
Mitä vittua, ei? En minä soita sitä apua siksi, että selittäisin siitä monelta menen nukkumaan. Varmasti noilla on kokonaisvoinnin kannalta väliä ja kyllä minä haluan korjata syömiseni, koska minua pelottaa että saan syövän tai kuolen aliravitsemukseen.
Hetki, mitä. Pelkään, että..? Joo. Minä pelkään myös nykyään vähän väliä, että sairastun ja kuolen. Ei se estä minua käyttämästä alkoholia, polttamasta tupakkaa, jättämästä aurinkorasvaa kauppaan ja syömästä huonosti, mutta pelkään minä silti. Tämä oli yksi asia, jonka olisin halunnut mainita vastaanotolla, saa arvata juttelinko.
Minun pitäisi rupatella "mukavia" viiltelytahdistani ja masennuspäikkäreistäni. Siitä miten kissan mölinä ahdistaa minua niin että löydän itseni aika ajoin huutamasta ääneen mitä tahansa vokaalia. Miten jokainen byrokratian käänne kuntoutushakemukseni yhteydessä saa harkitsemaan ensin partaterää, sitten saksiin tyytymistä. Tekee mieli huutaa apua, että joku tulisi kertomaan mitä paperissa edes lukee kun en kapulakieleltä tai ahdistukseltani edes ymmärrä mitä saatanan paperia siellä nyt odotellaan. Tai sitten vilkaisen kirjettä, totean että jaa ja annan olla. Laitan lapun ehkä seinälle, mutten edes toivo että muistan ja jaksan tehdä asialle jotain. Koska tiedän, että en muista enkä jaksa.
Miten olen ensimmäistä kertaa ihmissuhteessa, jossa toinen osapuoli ei toisaalta ole ihan yhtä romuna ellei romumpana kuin minäkin ja kuinka epäilen sen olevan sekä siunaus että kirous. (ja kuinka kovasti haluaisinkaan jutella polyamoriasta jonkun kanssa joka tajuaa. Mutta se lienee toisen jutun aihe.) Miten palavasti haluaisin kirjoittaa, piirtää, harrastaa teatteria, ryömiä suolla jonkun puolihullun taiteilijaporukan kanssa, oppia esiintymään ja puhumaan hienosti, luoda saatana jotain ja tuntea siitä aitoa iloa enkä hirvittävänä hyökyvää kateutta ja huonommuuden tunnetta kun näen muiden pystyvän ja tekevän ja toimivan ja luovan ja nauttivan.
Siitä, miten minä olen täynnä kumisevaa tyhjyyttä ja muut on täynnä elämää. Siitä kuinka minä kuljen vain vinoon tai takaisin päin tai paikoillaan siinä ajassa, missä muut kulkee eteen ja ylös . Nekin joista luulin lukiossa, että ne varmaan kuolee sairauksiinsa, koska ne on niin kipeitä, paljon kipeämpiä kuin minä.
Siitä miten lapsena halusin kauheasti olla isin tyttö. Ja nyt kun näen itsessäni vuosi vuodelta enemmän samaa kuin isässäni, haluaisin aivan kamalasti lopettaa tämän kehityksen.
Sen sijaan minä naurahtelen ja heitän läppää niitten ihmisten kanssa, jotka saa palkkaa siitä että juttelevat minun kanssani ja auttavat minua.
Luen ihmisten kirjoituksia siitä, kuinka he eivät saa apua ongelmiinsa vaikka hakevat ja vaikka sanovat, että tappavat itsensä pian. Luen niitä kuopasta jota minä itse kaivan ja kaivan ja josta en pääse pois, koska turhautuneisuudessani tai "hyvänä päivänä" tai silkkaa hajamielisyyttäni heitän tikapuut kuopan reunalle ja vilkutan perään.
Mikä tähän auttaisi, en oikein tiedä. Olen kokenut, että hoitavat tahoni eivät saisi lähteä minun kohdallani mukaan siihen rentoon rupatteluun ja hymyillä liikaa takaisin. Tai päästä sitä vitun ärsyttävää myötätuntoista äännähdystä. Tarvitsen vissiin jonkun peilineuronittoman, empatiakyvyttömän psykopaattilääkärin joka näkee päännä hohtavan kiltin, harmeja aiheuttamattoman kiltin tytön kuoren läpi. Menisköhän läpi, jos sanoisin puhelimessa aikaa varatessa, että joku paskalehtien hysteerisen otsikoinnin mukainen psykopaattilääkäri, kiitos :--D
Ei vaan, tarvisin ehkä oikeasti sen kuntoutuksen joka mielellään myös kestäisi sen vuoden, kuten lupailtiin. Ja jossa ihan oikeasti tehtäisi sitten kans jotain ihan muuta kuin piirrettäisi paperille jotain aikatauluja ja to do-listoja ja leikittäisi clockwork tomatolla. (Miten niin olen lisäksi skeptinen koko kuntoutuksesta?)
Minulla oli kaunis vuosi, edellinen. Sain esimerkiksi uusia ystäviä, joilta olen oppinut todella paljon. Siitä toivon kirjoittavani joskus vielä.
Nyt olen kuitenkin niin normaali ja tavallinen ja aloitan tästä: rakastuin ihan saatanasti.
“Ja tulivat korskeat, pärskyvät puheet
Kutsu jonnekin mihin en ehkä kuulu mutta olen tervetullut
ja tummansiniset yöt, jälleen pikemmin kuin ennen,
tai kenties sittenkin hitaammin?” (3.8.2017)
Sieluuni puhallettiin leikkisästi ja utelias kanssaolio taisi katsella mitä siitä seurasi:
Puhalluksesta sieluni lennähti savuna taivaalle ja pitkin kaupunkia ja uuteen syliin ja uuteen kännipäissään jaettuun suudelmaan ja kantakapakan nurkkaan ja valon saliin, kahvin tuoksuun nauramaan ihmislaumassa ja kaikkialle minne mahdollisesti sieluni sen jälkeen on kaivannut. Ja pieni pala, kokonainen minä, jäi siihen kapealle sängylle ja oli niin läsnä, ettei ikinä ja huusi naapurit hereille.
Ristiriitaista, niin kulttuuri on oppinut siitä ajattelemaan: että jos haluaa jäädä, on jäätävä kokonaan. Joustettava, annettava periksi. Lakattava nauramasta muiden ihanien kanssaolioiden jutuille liian paljon, vältettävä muiden kosketusta ja katsetta. Sitouduttava omistettavaksi. Olen sinun ja sinä olet minun ja jos asia muuttuu, olemme epäonnistuneet. Niin ne (ketkä? jotkut) haluavat meidän uskovan.
Niin minäkin varmasti olen ajatellut, en niin kauan aikaa sitten.
Sitten tuli joku jolle tapahtui jotain ja se jokin sai sen jonkun heittämään sovinnaisuudella ja muiden ihmisten odotuksilla vesilintua. Tai tällaisen narratiivin minä olen mielessäni sille kehitellyt, en suoraan sanottuna tiedä oliko se niin.
Ja niin minun sieluuni puhalsi leikkisästi tällaisen vision saanut ihmeellinen olento ja minä opin silmänräpäyksessä mitä on heittää se sovinnaisuus ja muiden odotukset romukoppaan.
Paitsi etten tietenkään oppinut, noin vain.
“Älä nukahda liian kauas vaikka meillä onkin tilaa tehdä niin.” (20.7.2017)
Totta kai siihen on liittynyt pelkojakin. Toisinaan syyttelen itseäni itsekkyydestä: minua pelottaa antaa toiselle se sama vapaus, jonka mielihyvin otan itselleni. Toisinaan tämä tuntuu kamalan väliaikaiselta juuri siksi, että tämä vapaus ja sopimattomuus ja riippumattomuus jättää molemmille oven jatkuvasti auki. Joskus mietin, että mitä tällaisesta salamaihastumisesta jää jäljelle, kun viimeinenkin alkuhuuman pilkahdus on poissa. Mitä jos minä en jaksa tuota ihmistä, sen tapoja ja huumorintajua ja leffamakua ja vaitonaisuutta.
Totta on, että osa noista peloistahan voi pitää paikkaansa: minähän voin alkaa näyttää harmaalta ja mitäänsanomattomalta jonkun valovoimaisemman rinnalla, jonkun joka suutelee paremmin ja kommunikoi sinulle sopivammin. Tämähän voi olla täysin väliaikaista. Vuosi tästä eteenpäin voin olla jo kaukana tästä ihmisestä. Tätä on jatkunut nyt yli vuoden ajan ja alkuhuuma on tietysti ohi, tietysti. Jotkut hurmaavat erikoisuudet ovat nyt jo toisinaan sietämättömiä ärsyttävyyksiä. Toisinaan tekee mieli kirkua, niin turhauttavaa on toisinaan sovittaa omaa persoonaansa toiseen, hyvin erilaiseen persoonaan.
Eräs oudoimmista ja mykistävimmistä ajatuksen alkioista, joita olen (en toki ensimmäisenä) viime aikoina ajatellut on, ettei yhden ihmisen kenties olekaan tarkoitus vastata kaikkiin tarpeisiin.
Tämä on minulle, kavereihinsa ja ystäviinsä rakastujalle melko uutta: olen tottunut siihen, että ihminen jonka kanssa yösi ja aamusi vietät on myös sillä hetkellä yksi parhaimmista ystävistäsi, jolle voit puhua ja joka haluaa tehdä kanssasi sellaisia asioita, joita sinäkin haluat tehdä. Joka nauraa vitseillesi ja toisinpäin, koska jaatte samanlaisen huumorintajun. Joka suuttuu samoista asioista ja ilahtuu samoista asioista, ainakin niin usein että voitte yhdessä suuttua ja ilahtua.
Tässä ihmissuhteessa näin ei läheskään aina ole.
Se voi ajan kanssa muodostua ongelmaksikin, sitä en kiellä. Minun sisälläni muljahtelee valtava onni aina, kun koen saavani luontevan yhteyden johonkin ihmiseen ja tiedostan, että olen myös tällä hetkellä altis ihastumaan ihmisiin, joiden kanssa tämä on mahdollista. Kun täydennellään niitä toistensa lauseita ja koetaan suuria tunteita samoista asioista. Tai kun muuten vain kokee, että se mitä sanot on toiselle hyvin mielenkiintoista, ei vain ihan jännää.
Toisaalta on mielestäni hyvin opettavaista nähdä tämäkin puoli ihmissuhteista. Että toisinaan ette oikeastaan ymmärrä sanaakaan mitä toinen puhuu tai ei puhu ja jos haluat ymmärtää, on oltava hiljaa ja opittava. Että jokin mikä on sinulle päivänselvää ja arkista on toiselle jokin outo kaiku ihan toisesta maailmasta ja jos haluat että toinen ymmärtää, on oltava kärsivällinen.
Ja se voi olla myös vapauttavaa: hänen ei tarvitse vastata kaikkiin minun tarpeisiini. Hän saa etsiä erilaisia yhteyksiä ystävistä, kavereista, ihastuksista, kuumotuksista. Ja samoin minä saan etsiä erilaisia yhteyksiä ystävistäni, kavereistani, säädöistäni, ihastuksistani.
Vastuuta on, mutta se ei paina.
“En tunnista askelia käytävässä,
en kuule ääntäkään, en edes kaikua.
Saavut niin hiljaa, että pelästyn.
Etkä sinä muuta tee, kuin naurat säikähdykselleni.
Tulit luo, hiljaa ja huomaamatta.
Pelästyin sitäkin
ja sillekin sinä vain nauroit.
Olet osoittanut pelkoni turhaksi, olethan?” (16.9.2017)
Kesken tiskaamisen aikomisen aloittamisen se tuli sieltä taas: nyt minä otan ja kirjoitan, ylös, jonnekin muualle kuin pöytälaatikkoon. Korneja runoja, runollista proosaa(ko) ja arkisten asioiden kaunistelua tuloillaan. Toisaalta toivon että uskallan alkaa kirjoittaa myös ne epäoikeudenmukaisuudelle ja empatiakyvyttömyydelle vihaiset sanat julki.
Kaiken kaikkiaan, minulla on tarve sanoa jotain. Vaikka vain itselleni. Varmaan myös jaan jotain joskus jollekin.
Minulla oli kaunis vuosi, edellinen. Kipeäkin, välillä, mutta kaunis kuitenkin. Kun vertaan sitä tähän kauheaan kevääseen, joka juuri kääntyi kesäksi. Ja kun yritän muistaa potkia itseäni pintaan (kuinka uniikia, masennuksen vertaaminen veteen) haukkomaan happea, koen että yksi isoimmista asioista joita voin tehdä voidakseni hyvin, on luoda jotain. Kirjoitin noloon bullet journaliini yhden kesän tavoitteista: “haluan luoda jotain”. Nopeasti olen oppinut kirjaamaan ylös visuaaliset mielikuvat jotka tahdon piirtää ja lauseet, tarinat, asetelmat jotka haluan kirjoittaa.
Tämä kokeilu kirjoittaa päiväkirjamaisemminkin johonkin saa luvan olla yksi yritys tehdä tästä kesästä kesä, jolloin annan itselleni luvan levätä ja etsiä. Olen minä muutkin kesät istunut kotona tekemättä mitään ja varmasti välillä kirjoittanutkin jotain. Mutta on aivan eri asia antaa itselleen lupa tehdä niin, tehdä se tietoisesti, etsiä tapoja jolla saa hiottua tästä haavasärkyolosta ja kauneuden nälästä pahimmat reunat pois ja tulla täydemmäksi.
Askel askel hyppy @taustakohinaa - Tumblr Blog | Tumgag
