Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 17)
Tämän luukun sanamäärä: noin 1000
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40054424
Luukun summary:
“Entä nyt? Tämän jälkeen?” Riitaoja kysyy, vaikka ei pitäisi.
“Ehkä”, Lehto sanoo, ja Riitaoja on hölmö ja antaa itsensä ajatella, että ehkä Lehto tarkoittaa häntä eikä ihmisiä yleensä. Hän halaa Lehdon vähän lähemmäs ja silittää tämän niskaa. Hän tuntee Lehdon sulkevan silmänsä; hän on niin lähellä, että ripset pyyhkäisevät kevyesti kaulan ihoa.
Notes: Postaan tämän nyt tosiaan tänne päivän myöhässä, koska eilen boikotoin. Kohta tulee myös tämän päivän luukku :)
***
Luukku 17 - Maanantai
Lehto katselee epäilevästi ympärilleen Riitaojan asunnossa, ja Riitaojaa jännittää. Mitäköhän Lehto ajattelee värikkäästä räsymatosta, muumilakanoista ja jouluvaloista? Entä pikkuisesta tv:stä ja kirjahyllyn kulmaan kiinnitetystä pienestä sateenkaarilipusta?
Lehto näyttää väsyneeltä, hänellä on varmaan ollut rankka päivä töissä. Voi olla, että Riitaoja projektoi omia tunteitaan, mutta hän kuvittelee Lehdon katsovan häntä odottavasti, niin kuin tarvitsisi ja haluaisi hellyyttä heti.
“Mennäänkö sänkyyn”, Riitaoja aloittaa, ja lehahtaa kirkkaanpunaiseksi heti kun tajuaa, mitä sanoi. Lehto yskähtää ja punastuu hänkin.
“Tai siis”, Riitaoja korjaa, “se on mukavampi ku tuo minun sohva. Niin ajattelin että. Niin.”
Lehto huokaisee syvään ja peittää hetkeksi kasvonsa kädellään. “Toki.”
Riitaoja kömpii sänkyyn ja käy makuulle, kerää perässä seuranneen Lehdon siihen syliinsä. Niin kuin ennenkin, kiusallisuus vähenee heti kun he pääsevät tähän, koska tämä tuntuu niin luonnolliselta. Siltä, että tässä heidän kuuluukin olla.
Riitaoja sulkee silmänsä ja hengittää Lehdon hiusten tuoksua. Hänellä on ollut koko päivän vähän paha olo. Lehto taitaa huomata sen, ehkä siitä, että hän ei höpötä yhtä tasaiseen tahtiin kuin normaalisti.
“No mikä”, Lehto kysyy ja sanojen kiusaantuneen ärtynyt sävy saa Riitaojan hymyilemään.
“Minun pitäis tässä joku päivä soittaa kotiin minun pikkusiskolle, ja ehkä vanhemmatkin haluaa puhuu minun kanssa”, Riitaoja selittää. “Se ahdistaa… monestaki syystä, mutta lähinnä siksi kun minun vanhemmat ei oikein hyväksy sitä, että minä oon homo.”
“Onko sulla sitten joku.”
“Ei, ei”, Riitaoja naurahtaa hermostuneena, “On ollu yks poikaystävä ja sit joskus… muuta vähän rennompaa -” hän takeltelee sanoihinsa, ei halua kuulostaa miltään rattopojalta. “Mutta nyt ei oo kettään.”
Kuvitteleeko hän vain, vai vilahtaako Lehdon kasvoilla vihamielinen ilme, kun Riitoja mainitsee entisen poikaystävänsä? Onkohan Lehtokin homofobinen, vai ehkä sittenkin… mustasukkainen?
Tuskin kumpaakaan, Riitaoja yrittää puhua itselleen järkeä. Varmaan Lehto on vain ärtynyt, että Riitaoja höpöttää tällaisia. Hän ei vaan voi sille mitään, se tulee niin luonnostaan etenkin kun Lehto oikeasti osoittaa, että häntä jollain tasolla kiinnostaa, mitä Riitaojalle kuuluu.
“Vaikka olis joku niin en oikein tiiä miten se toimis, en tiiä miten hän suhtautuis tähän minun työhön.” Ei siinä periaatteessa pitäisi olla mitään, koska työtähän se vain on, mutta kyllä Riitaoja periaatteessa ymmärtäisi, jos hänen poikaystävänsä ei pitäisi siitä, että hän tekee tällaista. Onhan tämä nyt vähän erikoista, vaikkei edes ottaisi lukuun sitä, mitä hän tuntee Lehtoa kohtaan.
“No jos sillä olis jotakin valittamista niin se olis paskiainen. Kannattaako sellasen kanssa edes olla”, Lehto murahtaa. “Tää on kuitenkin vaan sun työ.”
Riitaoja vastustaa halua haudata kasvonsa Lehdon hiuksiin. Voisiko Lehto olla enää yhtään ihanampi? Onko Riitaoja tehnyt jotain pahaa, josta häntä nyt rankaistaan näin? Koska nimenomaan, tämä on vain työtä. Välillä Riitaojasta tuntuu muulta, mutta Lehto näkee tämän vain niin.
“Mites sinä?” Riitaoja uskaltautuu kysymään. Hän ei ole nähnyt missään mitään merkkiä minkäänlaisesta kumppanista, mutta haluaa varmistaa.
“No mä en ikinä edes koske ihmisiin. Päättele siitä.”
Niin, totta. Seurustelu olisi varmasti hankalaa.
Lehto kuitenkin ansaitsisi jonkun, joka rakastaisi häntä ja olisi hänelle hyvä. Jonkun, jota hän voisi koskettaa ja jonka kosketusta hän kestäisi.
Riitaojan ajatukset lähtevät ilman lupaa pahoille teille. Tarkoittaako Lehto, ettei hän ole koskaan koskenut ketään? Jos niin olisi, ja jos Riitaoja jotenkin saisi Lehdon kiinnostumaan itsestään ja rentoutumaan tarpeeksi että sallisi sen… silloin hän saattaisi olla ensimmäinen ihminen ikinä, joka saisi koskea Lehtoa kaikkialta. Ajatus on vaarallinen, vaarallisen ihana, ja Riitaoja yrittää unohtaa sen saman tien. Hänen ei pitäisi innostua; ei heillä ole kuin työsuhde. Ja ehkä, ehkä myös vähän jonkinlaista jännitettä, ellei Riitaoja ole langennut toiveajatteluun ja kuvittelemaan omiaan.
“Entä nyt? Tämän jälkeen?” hän kuitenkin kysyy, vaikka ei pitäisi.
“Ehkä”, Lehto sanoo, ja Riitaoja on hölmö ja antaa itsensä ajatella, että ehkä Lehto tarkoittaa häntä eikä ihmisiä yleensä. Hän halaa Lehdon vähän lähemmäs ja silittää tämän niskaa. Tuntee Lehdon sulkevan silmänsä; hän on niin lähellä, että ripset pyyhkäisevät kevyesti kaulan ihoa.
“Millaisen ihmisen sinä haluisit, jos haluisit jonkun?”
“Enpä oo tollasta miettiny”, Lehto sanoo jurosti. “Niitä montaa ole jotka ees kestäis mua.”
Riitaoja tuhahtaa ja pörröttää hellästi Lehdon hiuksia. “Ihan varmasti on.”
Esimerkiksi minä, hän ei sano. Vaihtaa vain asentoaan vähän, ja päätyy nenäkkäin Lehdon kanssa. Hän on niin lähellä, että tuntee Lehdon hengityksen. Muutama senttimetri lähemmäs, niin tämä olisi suudelma.
Riitaoja avaa silmänsä ja katsoo Lehtoa, joka on puristanut omat silmänsä tiukasti kiinni. Lehto on niin lähellä, että katse ei kunnolla tarkennu häneen, mutta hän on silti kaunis. Silmäkulmissa on hentoja naururyppyjä ja poskia peittää muutaman päivän sänki.
Riitaoja liu’uttaa kätensä hitaasti Lehdon niskasta tämän poskelle. Iho on pehmeää ja kuumaa, ja sänki tuntuu hyvältä sormenpäissä. Riitaoja kallistaa päätään, ja heidän nenänsä hieroutuvat yhteen. Lehto huokaisee hiljaa ja rentoutuu, liikahtaa hiukan lähemmäs -
Ja hänen puhelimensa soi. Riitaoja hätkähtää, ja Lehto avaa silmänsä säikähtäneen näköisenä, perääntyy ja nousee istumaan. Hän kaivaa puhelimen taskustaan hiljaa kiroten.
“Rahikainen”, hän selittää Riitaojalle, ja vastaa. Hänen poskensa ovat punaiset ja ilmeensä vihainen. Hän näyttää valmiilta huutamaan Rahikaiselle, mutta kalpenee ja vakavoituu kuullessaan, mitä Rahikainen sanoo.
Riitaoja kuulee puhetta, muttei erota sanoja. Lehto kuuntelee pitkään.
“Okei”, hän sanoo Rahikaisen pitäessä tauon. “Tottakai jäät. Joo. Kerroitko Määtälle? Hyvä.”
Rahikainen jatkaa vielä, ja Lehto kuuntelee vakavana.
“Kyllä se. Kyllä se siitä", Lehto sanoo vähän kömpelösti. "Soita jos tulee jotain.”
Hän lopettaa puhelun näyttäen edelleen vähän häkeltyneeltä.
“Mitä on tapahtunu?” Riitaoja kysyy ja laskee kätensä varovasti Lehdon käsivarrelle.
“Lammio on sairaalassa. Se Rahikaisen jätkä”, Lehto tarkentaa Riitaojan hämmentyneen ilmeen takia.
“Voi ei”, Riitaoja huolestuu, “Jotain vakavaa?”
“Sai puukosta.”
“Mitä?”
“Se on poliisi”, Lehto selittää. “Joku pidätys mennyt huonosti.”
Se selittää paljon, mutta tuollaisesta on kamalaa kuulla. “Toipuuhan hän?”
“Joo, Rahikainen vaan hermoilee. Se on tikattavana nyt, ihan tajuissaan kuulemma.”
“Okei, hyvä”, Riitaoja empii hetken. “Tuletko takasin tähän?”
Lehto käpertyy takaisin Riitaojan viereen, eikä tämä onneksi tunnu liian kiusalliselta, vaikka kumpikin tiedostaa, mitä heiltä äsken jäi kesken.
Riitaoja silittää taas Lehdon hiuksia.
“Kyllä se siitä”, hän vakuuttaa. “Jos vaan tikataan eikä oo mitään leikkausta, niin varmasti se paranee nopeesti.”
Hän ei voi kuitenkaan olla huolehtimatta, vaikkei edes tunne koko ihmistä. Rahikainen näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta puhuessaan siitä Henrikistään. Hänen täytyy olla ihan hirveän huolissaan.
Riitaoja ei voi olla miettimättä miten kamalaa olisi, jos tuollainen sattuisi omalle kohdalle. Vaikka tilanne ei tietenkään ole sama, vaikka heillä ei ole suhdetta eikä Lehto ole hänen, hän tietää että menisi silti aivan rikki, jos Lehdolle tapahtuisi jotakin.
Hän painaa kevyesti huulensa Lehdon otsalle ja pitää kättä tämän selällä, vakaata hengitystä tunnustellen. Hän toivoo niin kovasti, että voisi suojella Lehtoa. Että voisi jäädä tähän ja olla Lehdon, sittenkin kun se lahjakortti ei enää sido heitä yhteen.
