Pohdintoja pedin pohjalta
Olen ollut Uuden Vuoden päivästä asti flunssassa. Se on vetänyt niin veteläksi, että en jaksa tehdä juuri muuta kuin nukkua. Viime viikolla kirjoitin pitkähkön pohdinnan kehitysavun ongelmista Nepalissa. Tässä poimintoja siitä:
"Eräs ongelma, johon olen törmännyt tutustuessani Kathmandun laaksossa toimiviin järjestöihin, on järjestöihin liittyvä kontekstiin liiallinen raha ja status. Järjestötoiminta on muodostunut Nepalissa yhdeksi merkittävistä toimeentulon lähteistä. Ulkomaalaiset avustusjärjestöt eivät aina ole perillä Nepalin naurettavan alhaisesta hintatasosta, ja siksi järjestöillä on yleensä paremmat työolot sekä palkat paikallisella rahoituksella toimiviin työnantajiin verrattuna. Useammin kuin kerran olen pistänyt merkille järjestöjen paikallisten pomojen yksityisautot ja rehvakkaat elkeet. On itsestäänselvää, etteivät nämä (yleensä) miehet ole kutsumusammatissaan, vaan yksinkertaisesti tyytyväisiä omaan kohonneeseen statukseensa ja elintasoonsa. Nepal on sen verran alikehittynyt ja köyhä maa, että sen kansalaiset ovat eläneet jo ties kuinka kauan äärimmäisessä köyhyydessä. He ovat tarponeet (ja tarpovat yhä) vaikeakulkuisia vuoristoteitä naurettavan painavat taakat niskassaan. Kathmandu on kaupunki, jossa polkupyörällä ajavat lähinnä intialaiset roskakuskit ja -hedelmäkauppiaat, joita ei arvosteta kovinkaan paljon. Polkupyörä mielletään köyhien, alempikastisten kulkuvälineeksi. Heti, kun nepalilainen tienaa vähänkään enemmän rahaa, hän sijoittaa ne moottoripyörään. Sitten, kun rahaa tulee enemmän, on yksityisauton vuoro. Talouden kohentuminen alkaa näkyä myös yksittäispakattujen tuontitavaroiden ja -elintarvikkeiden kulutuksen nousuna. Koska nepalilaisilla ei ole kunnon koulutusta, eikä myöskään kunnon jätehuoltoa, he poikkeuksetta heittävät suklaapatukan kääreen maahan. Miten tämä on linjassa kehitystavoitteiden saatikka ilmastotavoitteiden kanssa?! !
Muutaman kuukauden Kathmandun jätevuoria ja saasteita nuuhkittuani on alkanut tuntua siltä, että nepalilaiset ovat omaksuneet ainoastaan huonot puolet länsimaalaisesta elämäntyylistä ja arvomaailmasta. Toki on varmasti myös niitä nepalilaisia, jotka valitsevat kehitysavun työkseen sen takia, että kokevat paremman huomisen rakentamisen oikeaksi. Mutta kasvava joukko järjestöjen työntekijöistä on rahan ja statuksen perässä, valitettavasti. Tähän ongelmaan sopiva lääke olisi parempi monitorointi ja evaluointi, joka ottaisi huomioon myös maantieteelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset aspektit. Tämä on haastavaa kehitysmaissa, sillä paikalliset ovat usein tietämättömiä, huonostikoulutettuja ja usein myös lukutaidottomia. Länsimaalaiset paikallaolijat taas ovat hyvin jäävejä arvioimaan kehitysapua, sillä heidän tulonsa on yleensä kehitysavusta riippuvainen, elleivät he muuten vain satu asumaan kyseisessä kehitysmaassa. (Tämä taitaa olla aika epätodennäköistä.) Itse olen myös törmännyt nepalilaisten hiukan kateelliseen tai ylimieliseen asenteeseen länsimaalaista vapaaehtoistyöntekijää kohtaan. En tiedä onko kyseessä kateus stereotyyppisesti rikkaista länsimaalaisista vai jokin muu ylenkatse. Luulen, että kyse on kateudesta, sillä nepalilaiset olettavat, että valkoihoiset ovat poikkeuksetta rikkaita. Toisaalta olen myös kokenut, että nepalilaiset ihannoivat länsimaita. Ristiriitainen asetelma siis, tai paljon yksilöllisiä mielipide-eroja.
Nepal ei nähdäkseni toimi länsimaalaisten yleisesti palvomien perinteisten taloustieteen periaatteiden mukaan. Esimerkiksi Naisten Pankin hankkeessa tapaamani naisten opettivat minulle, että Nepalissa aika ei todellakaan aina ole rahaa. Esimerkiksi Lalitpurin syrjäseuduilla ravintolayrittäjänä toimiva nainen teki töitä kellon ympäri minimaalisen pienellä voitolla. Kysyessäni, kokeeko hän yrittäjyyden positiivisena asiana elämässään hän toteaa, että pääasia on, että on jotain mitä tehdä. Tuntipalkkoja ei lasketa ja tyytyväisiä ollaan."
Mielelläni, uteliaisuudesta lukisin myös Matti Kääriäisen uutuuskirjan "Kehitysavun kirous". Se on kehitysavun parissa työskenteleville varmasti joka tapauksessa mielenkiintoinen kirja, jonka avulla toisten virheistä voisi oppia.
