Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 14/31
"Kun lähijuna pysähtyi asemalle ja ihmiset astuivat ulos vaunusta, joku ulkopuolinen olisi helposti huomannut, miten erilaisilta Guylainin kuulijat muihin matkustajiin verrattuna vaikuttivat. Heidän kasvoillaan ei näkynyt tyhjää maskia, jota muut matkustajat kantoivat kasvoillaan. He kaikki näyttivät tyytyväisiltä sylivauvoilta."
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen)
Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaani on ylistyslaulu lukemiselle. Mies päättää lukea junassa ääneen. Jos tämä aluksi onkin outoa, tuntuu se lopulta tyynnyttävältä. Matkustaja aamusta toiseen osaa jo odottaa lukijaa. Tarina etenee ja siihen kasvaa kiinni. Lopuksi kirja on rakkaustarina. Lukija löytää muistitikun, jossa olevan kertojan hän haluaa löytää. Muutenkin kirja on jonkinlainen tarina elämän ”etsinnästä”, jonkinlaisesta täyttymyksen hakemisesta. Toinen etsii jalkojaan, toinen rakkauttaan.
Julien kertoo tarinaansa tavalla joka pinnalta muistuttaa liian tarkkaa kuvausta irrelevanteista asioista, kuten seinässä olevasta halkeamasta, ja toisaalta syvenee merkitsemään jotakin enemmän.
”En voi olla asiasta varma, mutta minusta tuntuu, että se on taas kasvanut. Ei paljon, vain muutaman senttimetrin, mutta tätä menoa se tavoittaa naisten puolen suuret peilit ennen vuosikymmenen loppua. Tätini kertoi, että liskomainen halkeama ilmestyi seinään lähes kolmekymmentä vuotta sitten, kun suuri keskusportaikko tuhottiin ja sen paikalle asennettiin uudet liukuportaat. Se syntyi pohjoiseen nurkkaan pesualtaiden alle ilmeisesti porien ensimmäisten iskujen seurauksena ja asettui sitten taloksi. Tuohon aikaan se ei vielä ollut suurikaan. Vain vähän hiusta paksumpi, tuskin heinänvartta pidempi, mutta kulkiessaan valkoisen aavikon halki se leveni ja koristi tielleen osuneet kaakelit ohuella tummalla viivalla. Sen jälkeen se on jatkanut matkaansa, tapahtui sitten mitä vain, muuttamatta päämääräänsä milliäkään, oli edessä sitten mitä tahansa. Halkeama syntyi presidentti Mitterandin aikana, se juhli ensimmäistä metriään ennen kuin venäläiset lähtivät Afganistanista, saavutti toisen metrin rajapyykin, kun paavi Johannes-Paavali II haudattiin. Tällä hetkellä se on jo lähes kolmemetrinen. Se on kuin kasvoissa oleva ryppy, merkki ajan kulusta. Pidän halkeamasta, se jatkaa kulkuaan tapahtuu mitä tahansa, se kulkee omaa tietään vähät välittämättä maailman touhuista.”
Didierlaurentilta on vuonna 2016 ilmestynyt toinen romaani, jota ei ainakaan vielä ole suomennettu.
Hesarin arvio kirjasta oli aika vähättelevä: höpsöjä ja hölmöläisiä sisältävä satukirja, josta oli helppo pitää.
Sen sijaan ”Omppu” tavoittaa arviossaan ainakin omasta mielestäni kirjan hengen paremmin.
Vuonna 2015 olen tuoreeltaan lukukokemuksen jälkeen itse tehnyt tästä kirjasta pienen arvion Nykypäivä-lehteen:
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen) Tammi 2015, 189 s.
"Kun lähijuna pysähtyi asemalle ja ihmiset astuivat ulos vaunusta, joku ulkopuolinen olisi helposti huomannut, miten erilaisilta Guylainin kuulijat muihin matkustajiin verrattuna vaikuttivat. Heidän kasvoillaan ei näkynyt tyhjää maskia, jota muut matkustajat kantoivat kasvoillaan. He kaikki näyttivät tyytyväisiltä sylivauvoilta."
Arkiaamuisin kello 6.27 Guylain astuu junaan. Hän istuu taittotuolille, kaivaa paperit ja alkaa lukea ääneen. Junan saapuessa asemalle hän nousee ja menee töihin. Häntä ei ole pyydetty lukemaan, häntä ei siitä erityisesti kiitetä joskaan ei haukutakaan. Ujo mies, joka kuitenkin altistuu sellaiselle omituisuudelle, että lukee junassa ääneen. Ei edes romaania, novelleja, runoja tai jotain kokonaisuutta. Vaan irrallisia sivuja eri kirjoista. Miksi?
Lukijaa aamujunassa kuvaillaan "aikuisten saduksi". Termistä huolimatta kirja kannattaa lukea. Satu tai ei, pieni tarina, joka on kiehtovan monimuotoinen pinnallisen keveyden alla.
Guylain Vignolles on ammatikseen teurastaja. Kirjan edetessä tulee ilmi missä. Hän käyttää Konetta tuhotakseen kirjoja, makulointikone tuhoaa päivittäin rekkalasteittain myymättä jääneitä kirjoja. Kerran päivässä Kone pysäytetään ja se pitää siivota. Tällöin Guylain esimieheltään piilossa kerää koneeseen jääneet kokonaiset sivut, vie ne junaan ja lukee niitä aamuisin kanssamatkustajille.
Eräänä päivänä hän löytää junasta muistitikun ja alkaa lukea niin itselleen kuin muillekin tytön tarinaa.
Kirjassa tylsistynyt, työhönsä tympeästi suhtautuva mies löytää elämälleen tarkoituksen. Vanha Giuseppe, jonka jalat Kone on syönyt, etsii kirjaimellisesti jalkojaan eli niitä kirjoja, jotka tuosta makuloinnista on tehty, jossa myös Giuseppen jalat olivat. Guylain etsii tyttöä, joka on kirjoittanut elämästään. "Tuntuu siltä, että sinäkin olet nyt löytänyt oman projektisi, vanha mies sanoi huvittuneena." Kukapa meistä ei tarvitsisi omaa projektiaan.
Tämä kirja on ylistys kirjoille ja lukemiselle. Jos aamujunassa kulkevat näyttävät lukemisen jälkeen tyytyväisiltä sylivauvoilta, voi miettiä olisiko lukemisessa muutoinkin jotain sellaista mitä hektinen ja yhä digitaalisempi todellisuus kaipaa vastapainokseen.
Jean-Paul Didierlaurent on parinkymmenen vuoden ajan kirjoittanut palkittuja novelleja. Tämä on hänen esikoisromaaninsa.
"Tätismi" numero 3: Vessassa valta on aina sillä, jolla on paperi. Mitäkö tarkoittaa? Lue kirja!
