Aikansa elänyt järjestelmä yrittää säilyttää itsensä keinotekoisesti ja ajaa yhteiskunnan samalla koomaan Kaksikymmentä vuotta sitten Neuvostoliitto hävisi maailmankartalta. Maailma ei edelleenkään ole selviytynyt tämän tapahtuman seurauksista. Kansainvälinen järjestelmä "politbyroineen" (YK:n turvallisuusneuvosto) tukeutuu edelleen voiman tasapainoon suurvaltojen välillä, joista yhtä ei enää ole olemassa, ja on näin säilyttänyt viime vuosisadan puolivälin todellisuuden. Menetettyään vastustajansa Länsi vajosi uneen, unohti missionsa ja arvonsa, ja turvautui tilannekohtaiseen pragmatismiin. Neuvostoliiton romahdus ja antikommunismi legitimoivat "venäläisen matriisin" jäljennöksen, mutta nyt uudessa pakkauksessa. Kun haasteeseen ei vastata Kun brittiläinen historioitsija Arnold Toynbee analysoi maailman sivilisaatioiden syntymää, nousua ja kuolemaa tarkastellen sivilisaatioiden kohtaamia haasteita ja niiden tarjoamia vastauksia haasteisiin, hän kehitti aksiooman, joka on edelleen ajankohtainen. Toynbee osoitti, että maailman sivilisaatioiden kehityksessä keskeisiä olivat ulkoiset ja sisäiset haasteet, jotka pakottivat ihmisyhteisöjä etsimään yhä kehittyneempiä tapoja järjestää yhteiskuntaelämä. Kuivuus ja taudit, kansojen muuttoliikkeet ja ulkoiset uhat, maantieteellinen sijainti ja klaanisodat, kansannousut ja uskonnollinen vihanpito sekä luonnonkatastrofit ja uudet teknologiat kannustivat ihmisyhteisöjä rakentamaan yhä kehittyneempiä muotoja yhteiskuntien järjestämiseksi. Ne yhteiskunnat, jotka itsepintaisesti toistivat itseään nykymuodossaan, kuolivat. Siten menivät hautaan sellaiset suuret sivilisaatiot kuten muinainen Egypti, Sumerin sivilisaatio, kreikkalais-roomalainen sivilisaatio, Bysantin valtakunta ja Ottomaanien imperiumi. Ainoa menestyksekäs sivilisaatio oli eurooppalainen, joka löysi ajoissa tavan vastata globaaleihin ja sisäisiin haasteisiin: järjestämällä yhteiskunnan lain, yksityisen omistusoikeuden ja yksilön oikeuksien perustalle. Ei-eurooppalaiset yhteiskunnat (Intia, Japani, Turkki, Etelä-Korea) saavuttivat uuden kukoistuksen länsimaistamalla sosiaalisen ja valtiollisen rakenteensa. Intia ja Japani ottivat vastaan länsimaiset mallit ulkopuolisen paineen alla: Intiassa "reformaattorin" roolissa oli brittiläinen siirtomaavalta, Japanissa yhdysvaltalainen miehityshallinto ja kenraali MacArthur. Sekä Intia että Japani ovat onnistuneet löytämään tasapainon läntisten normien ja kulttuurisen erityislaatuisuuden välillä. Turkki ja Etelä-Korea sen sijaan kieltäytyivät noudattamasta yhteiskuntamallia, joka johti niiden turmeltumiseen, ja alkoivat itse lainata eurooppalaisia hallintoperiaatteita ja varmistivat näin itselleen paikan maailman vaikutusvaltaisimpien toimijoiden joukossa. Muut maailman suuret sivilisaatiot (islamilainen, kiinalainen, venäläinen) eivät ole vielä vakuuttaneet kyvyllään löytää oma tapa tulla maailmanyhteisön täysivaltaisiksi ja menestyksekkäiksi jäseniksi. Kiinan tämänhetkinen taloudellinen nousu voi olla vain hetkellinen välähdys Kiinan keskusvallan matkalla kohti auringonlaskua — keskusvallan, joka vain vaivoin kykenee pidättelemään aisoissa heräävää yhteiskuntaa. Maailmanhistorian ylä- ja alamäet paljastavat lainalaisuuksia, jotka kaikissa historian vaiheissa ovat johtaneet menneiden yhteiskuntien rappeutumiseen ja kuolemaan. Merkit, jotka osoittavat, että sivilisaatio on menettämässä elinvoimaisuutensa, ovat: - edistyksellisen vähemmistön kyvyttömyys muodostaa uudistusten kantava voima; - vallan keskittäminen vastauksena uusiin haasteisiin; - riippuvuus johtajasta ja vallanvaihdoksen hylkääminen; - yhteiskunnan konsolidointi etsimällä ulkoisia ja sisäisiä vihollisia; - hallinnon ja poliittisen mentaliteetin militarisointi; - jättiläismäisten hankkeiden luominen huomion kääntämiseksi pois kasaantuvista ongelmista; - yritykset järjestelmän kosmeettiseksi uudistamiseksi muuttamatta sen perusluonnetta. Eivätkö nämä lainalaisuudet tunnukin tutuilta? Restauraatio muutoksen sijaan Jos tarkastelemme venäläisen sivilisaation kehitystä haasteiden ja vastauksien kautta, näemme, että Venäjän eliitti, joka kerta kun se on lähestynyt uutta kriisiä, ei ole tarjonnut mitään uusia periaatteita yhteiskunnan järjestämiseksi, vaan uusia tapoja vanhojen periaatteiden toteuttamiseksi. Tarkoitan aina ja alituisesti toistuvaa kolmiyhteyttä: personifioitua valtaa, poliittisen vallan ja omaisuuden yhteensulautumista sekä pyrkimystä säilyttää geopoliittinen vaikutuspiiri. Kaikki yritykset Venäjän uudistamiseksi ovat olleet vain keinoja säilyttää tämä kolmiyhteys. Venäjä on ainutlaatuinen sivilisaatio, joka on kyennyt pysymään pystyssä ja astumaan nykyaikaan hyödyntämällä tekijöitä, jotka ovat romahduttaneet muut sivilisaatiot. Tarkoitan vallan keskittämistä, militarisointia ja maan ihmisresurssien loppuun kuluttamista. Venäjän järjestelmä ja sen henkilöitymät vastasivat haasteisiin keskittämällä vallan hirviömäisellä tavalla ja käyttämällä väkivaltamonopolin instrumentteja sekä uhraamalla oman kansansa. Sosiologi ja valtiotieteilijä Igor Kljamkin muistuttaa vielä yhdestä tekijästä, joka on pitänyt Venäjän itsevaltiutta elossa: sen kyky omaksua länsimaista teknologiaa. Tämä on tehnyt mahdolliseksi kehittää sotilaallista teknologiaa muuttamatta valtajärjestelmän periaatteita. Tämä oli Pietari Suuren toteuttaman modernisaation perusajatus, jota myös Stalin toisti. Atomipommi, joka soi Neuvostoliitolle mahdollisuuden säilyttää suurvalta-asemansa monen vuoden ajan kilpailussa Lännen kanssa, oli pääasiassa Neuvostoliiton ulkomaantiedustelupalvelujen menestyksekkään työn ansiota eli "lainapolitiikkaa". Stalinin valtakausi oli kuitenkin suurvallan viimeinen itsevaltiuden huokaus. Stalinin kuoltua järjestelmä alkoi hitaasti menettää elinkelpoisuutensa. Mihail Gorbatshov oli ensimmäinen Neuvostoliiton johtaja, joka tajusi Venäjän kehityksen vektorin ja yritti uudistaa yksinvaltaista järjestelmää, mutta lopulta vain vahvisti, että järjestelmä ei kykene uudistumaan. Perestroika antoi sysäyksen neuvostojärjestelmän purkamiseksi. Pian kävi kuitenkin ilmi, että "venäläinen matriisi" oli säilynyt hengissä luomalla vain vanhan valtiollisen nahkansa. Mikä oli Neuvostoliiton romahduksen lopputulos? Personifioidun valtiovallan uudistaminen yhteiskunnan yläpuolella seisovan ja sen valvonnan ulkopuolella olevan presidentti-instituution muodossa; valtiovallan ja yksityisen omaisuuden yhteensulautuminen; ja poliittisen luokan pyrkimys säilyttää etupiirit eli imperialistiset elementit (vaikkakin simuloidut). Jopa monet Venäjän liberaalit uskovat edelleen, että Venäjä voi olla olemassa vain "oman galaksinsa" keskuksena. Lyhyesti sanottuna 1990-luvun alussa Venäjä oli umpikujassa: se ei kyennyt luopumaan aiemmin mainitusta kolmiyhteydestä, vaan juuttui kiinni historiaan. Tässä kontekstissa Boris Jeltsin ei vaikuta vallankumouksen, vaan restauraation johtajalta, joka johti Venäjän paluuta personifioituun valtajärjestelmään, tällä kertaa "nimitetyn monarkian" muodossa, ja joka legitimoi itsensä hallinnoitujen vaalien avulla. Olisi toki väärin sälyttää kaikki vastuu kykenemättömyydestä irrottautua menneisyydestä yksinomaan Jeltsin harteille. Venäjän eliitti, ja varsinkin ne, jotka pitivät itseään demokraatteina ja liberaaleina, kieltäytyivät itse muutoksesta tukeutumalla johtajaan Venäjän kehityksen kantavana voimana. Nykyään on tunnustettava epämiellyttävä totuus Venäjän "edistyksellisestä vähemmistöstä" ja sen roolista itsevaltiuden palauttamisessa. Dmitri Furman oli yksi ensimmäisistä — mahdollisesti jopa ensimmäinen — demokraattisen siiven edustaja, joka teki johtopäätöksen, että vika ei ollut "pimeässä kansassa", joka esti älykkäitä demokraatteja johtamasta kansa valoisaan tulevaisuuteen. Vika oli nimenomaan demokraateissa, jotka tulivat valtaan vuonna 1991 ja sen jälkeen tarkasti ja johdonmukaisesti polkivat maahan kaikki demokratian taimet. Vastuu Venäjän paluusta menneisyyteen ei kuulu vain järjestelmän sisällä vaikuttaneille liberaaleille. Se kuuluu meille kaikille, jotka nostimme Jeltsinin korokkeelle kuin Vapahtajan ja luovutimme hänelle vastuun Venäjän kohtalosta koska meillä ei ollut rohkeutta ja uskallusta ottaa maan kohtaloa omiin käsiimme. Vuonna 1993 hyväksyttiin Venäjän uusi perustuslaki, joka teki valtiojärjestelmästä äärimmäisen presidenttivaltaisen. Vuonna 1996 vaaleja manipuloitiin Jeltsinin hyväksi ja kehitettiin "ohjailtujen vaalien" malli. Vuonna 1999 Vladimir Putin nimitettiin Jeltsinin seuraajaksi olemassaolevan järjestelmän takuumieheksi. Nämä ovat Venäjän itsevaltiuden palauttamisen virstanpylväitä. Jos oletetaan, että lähtökohdat aiheuttavat myöhemmän kehityskulun, 1990-luvulla personifioidun vallan uudistamisen aloittaneen Jeltsinin ajan eliitin vastuu Venäjän nykytilasta on paljon suurempi kuin Putinin joukkion, joka vakiinnutti järjestelmän 2000-luvun ensi vuosikymmenen aikana. Tässä yhteydessä on syytä arvioida uudelleen ei ainoastaan Jeltsinin rooli Venäjän poliittisen kentän demokraattisen siiven edustajana, vaan myös 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun tapahumat. Silloin Venäjällä vaihtui valtio ja sitten myös omistusmuodot. Mutta näiden muutosten vallankumouksellinen luonne ei ollut vain keino pitkittää vanhanmallisen päätöksentekojärjestelmän olemassaoloa, vaan myös hallitsevan luokan keino vapautua sen toimintaa rajoittavista neuvostoaikaisista ideologisista ja poliittisista tekijöistä. Kahdenkymmenen vuoden ja kolmen presidentin aikana Venäjän yksinvaltius mukautui uusiin olosuhteisiin jäljittelemällä läntisiä instituutioita. Samalla eliitti integroitui henkilökohtaisesti Länteen. Kiehtova paradoksi on siinä, että vanhentunut järjestelmä pitkittää olemassaoloaan kehittyneimmän, länsimaisen yhteiskunnan avulla! Useat tekijät ovat edesauttaneet sellaisen venäläisen sivilisaation säilyttämistä, joka periaatteidensa puolesta kuuluu menneisyyteen: aina ja kaikissa yhteiskunnissa läpimurtoja synnyttävän "luovan vähemmistön" voimattomuus; Venäjän eliitin yleinen kyvyttömyys nousta omien itsekkäiden etujensa yli (päinvastoin kuin Itä-Euroopan eliitit); ja Lännen laiminlyönnit. Läntinen yhteisö ei aluksi ymmärtänyt, mihin suuntaan Jeltsinin Venäjä oli menossa, ja kun se lopulta tajusi, että Venäjä on palannut "itseensä", päätti, että yksinvaltius on maan kohtalo. Vallitseva olotila ja hidas kuolema Venäjä tarjoaa esimerkin siitä, miten taktiset voitot johtavat strategisiin tappioihin. "Taktisilla voitoilla" tarkoitan Venäjän eliitin käyttämiä selviytymiskeinoja. Yhtäältä ne helpottavat eliitin tämänhetkisten etujen toteuttamista, mutta toisaalta vahvistavat suuntausta kohti maan romahdusta. Demokraattisten instituutioiden, muun muassa vaalien, jäljittely Venäjällä antaa maata hallitsevalle joukkiolle mahdollisuuden säilyttää valtajärjestelmänsä ja jopa antaa itsestään sivistyneemmän kuvan. Opposition osallistuminen loputtomiin keskusteluihin siitä, miten reagoida vaaleihin, jotka sen mielestä on väärennetty, ja opposition erään osan valmius osallistua niihin on paras lahja, mitä nykyhallinto voi toivoa. Samaan aikaan demokraattisten instituutioiden avoin manipulointi delegitimoi nykyhallinnon, jolla ei ole muita mekanismeja (kuten periytyvä valta tai ideologinen pohja) oman valtansa perustelemiseksi. Samalla oppositio, joka on mukana lahoavan järjestelmän toiminnassa, diskreditoi itsensä. Raaka-ainetalous pitkittää arkaaisen järjestelmän olemassaoloa ja samalla syventää valtajärjestelmän ja yhteiskunnan alennustilaa. Säyseät instituutit takaavat ulkoisen rauhan. Väestön eri intressejä edustavien kanavien puute työntää ihmisiä kaduille ja heiluttaa vallitsevaa olotilaa. Täytyy tunnustaa, että Kremlin hallinto osaa käyttää keppiä ja porkkanaa, vuorotellen yhtäältä pelottelun ja sortotoimien ja toisaalta yhteistyön ja almujen välillä. Tämä taktiikka toimii, kietoen nykyhallinnon piiriin yhteiskunnan monia eri kerroksia ja neutralisoiden ne, jotka eivät hyväksy tätä todellisuutta. Yhteiskunnan ajaminen keinotekoiseen koomaan riistää siltä kaiken energian ja innon. Vakavin isku Venäjän tulevaisuudelle oli Venäjän älymystön kuolema. Jo vuonna 1993 sosiologit Lev Gudkov ja Boris Dubin osoittivat, että Venäjän älymystö oli lakannut olemasta. Todellakin Venäjän intellektuellien funktio yksinvaltiuden moraalisena mallimittana ja vastustajana lakkasi kun kommunistinen järjestelmä romahti vuonna 1991. Uuden yksivaltiuden muotoutumisen myötä Venäjän intellektuellit ovat kadottaneet itsensä. Useimmat heistä eivät ole uskaltaneet ryhtyä vastavoimaksi uudelle demokraattiseksi naamioidulle personifioidulle vallalle. Monet ovat sen sijaan ryhtyneet regiimin propagandisteiksi, pr-miehiksi ja asiantuntijoiksi. Molemmat yhdessä ovat kaivaneet hautaa Venäjän intelligentsialle yhteiskunnan moraalin ja arvokkuuden kantajana. Samalla myönnän, että me, jotka jatkoimme nykyhallinnon vastustamista, emme tehneet sen enempää kuin vain esitimme kritiikkiä, mikä ilman varsinaisten tavoitteiden asettelua ei ole mitään muuta kuin keino päästää ulos höyryjä. Venäjän todellisuus synnytti ilmiöitä, joita on mahdoton kuvitella yhteiskunnissa, joissa on olemassa yksilön kunnioittamisen ja kansalaisvapauksien perinne: intellektuellien osallistuminen autoritaarisen valtion elinten toimintaan; intellektuellien lukemattomat vetoomukset johtajan tueksi ja kirjeet johtajalle pyyntöineen osoittaa "hyvää tahtoa" ja "tehdä työtä yhteisen hyvän hyväksi"; valmius luoda hallinnon taskussa istuvia puolueita ja muita yhteistyön muotoja hallinnon kanssa. Kaikki tällainen merkitsisi intellektuellien maineen menetystä Itä-Euroopan sekä "vanhoissa" että uusissa yhteiskunnissa. Venäjällä kuuliaisuus vallalle on ajattelevan vähemmistön yhteinen rituaali. Intellektuaalisen kehyksen ansiosta hallinto näyttää säädylliseltä. Tämän seurauksena maasta kuitenkin puuttuu se yhteiskunnan tärkein uudistusvoima, mikä ajattelevan vähemmistön tulisi olla. Eräs onnistuneen muutoksen takeista on vanhan järjestelmän sisällä vaikuttavien pragmaatikkojen olemassaolo. Yhtäältä he ymmärtävät, miten järjestelmä toimii, ja tietävät, mitä nappeja tulee painaa, ja toisaalta ymmärtävät järjestelmän elinkelvottomuuden. Yhteiskunnallisen protestiaallon syntyessä pragmaatikkojen siirtyminen järjestelmän vastustajien puolelle ja näiden kahden ryhmän välinen sopimus on onnistuneen muutoksen välttämätön edellytys. Venäjän pragmaatikkojen suora osallistuminen lahoavan järjestelmän vallankäyttöön tekee valitettavasti mahdottomaksi heidän osallistumisensa todellisiin muutoksiin. Hallinnon turmelus ei voi olla koskettamatta myös pragmaatikkojen mainetta, ja siksi heidän osallistumisensa vanhan järjestelmän purkamiseen ja uuden rakentamiseen voi kyseenalaistaa koko prosessin. Pragmaatikkojen puute muutosprosessissa kuitenkin tekee prosessin hankalammaksi ja kivuliaammaksi. Monien tarkkailijoiden toiveet, että Dmitri Medvedevin presidenttikauden liberaalinen retoriikka ja jotkut (varsin nimelliset) myönnytykset voisivat laajentaa vapauksien kenttää, olivat turhia. Näimme jotain aivan muuta: liberaali retoriikka ahdasmielisessä todellisuudessa ja tukahduttavan oireyhtymän jopa vahvistuessa vain lisäsi yhteiskunnan kyynisyyttä ja kaksinaismoralismia. On olemassa myös eräs toinen seikka, joka ajaa Venäjää kohti auringonlaskua: yhteiskunnan laajojen kerrosten pelko, että vallitsevan olotilan rikkominen johtaa jälleen valtion romahdukseen. Tähän eivät ole valmiita edes järjestelmän vastustajat. Kuitenkin nykyisessä "puoli-imperialistisessa" tilassaan Venäjä, lykkäämällä ratkaisua koskien sen identiteettiä ja hallinnon legitimiteettiä, itse heikentää sen valtiollista itsenäisyyttä. Hallinnon tahallinen aggressiivisuus ja sen riippuvuus voimankäytöstä peittää sen kehikon rappeutuneisuuden, minkä varassa järjestelmä lepää. Yhtenä osoituksena Venäjän valtion hauraudesta on hinta, mitä Kreml maksaa Tshetshenian ja koko Pohjois-Kaukasian "rauhoittamiseksi". Kremlin suostumus Venäjän perustuslain vastaisten hallintojen muodostamiseksi alueella heijastaa maan valtiollisen itsenäisyyden surkastumista. Oikeastaan Tshetshenian nykyjärjestelmä on Kremlin tieten ja luvalla suoritettu perustuslain vastainen vallankaappaus. On mahdotonta kuvitella, että tämä tervettä järkeä uhmaava rakennelma voisi kestää pitkään: Venäjä maksaa veroa Tshetshenialle ja samaan aikaan määrittelee itsensä alueelliseksi ja jopa globaaliksi suurvallaksi! Tällainen rakenne sisältää räjähdyksen tai hajoamisen siemenet. Yhteensopimattomista paloista valettu valtiollinen rakennelma uhkaa hajota joka tapauksessa — sekä silloin, jos hallintoa liberalisoidaan, että silloin, jos yksinvaltiutta vahvistetaan. Yksi asia on kuitenkin varma: niin kauan kuin Pohjois-Kaukasian ongelmaa ei ole ratkaistu, Venäjällä ei voi tapahtua muutosta. Ainakaan nykyisen kaltaisen Pohjois-Kaukasian kanssa Venäjä ei pysty rakentamaan nykyaikaista valtiota. Hallinnon taktiset liikkeet, joiden tarkoituksena on pitkittää nykyisen järjestelmän olemassaoloa, vaikeuttavat järjestelmän muutoksen etsintää. Tässä on toinen paradoksi: Venäjän vallitseva olotila vain nopeuttaa järjestelmän ja maan valtiollisen itsenäisyyden kuolemaa. Kysymys kuuluu: miten Venäjä ihmisyhteisönä kykenee lykkäämään tämän kuoleman ja mitä se maksaa tavallisille kansalaisille? Kärsimysnäytelmä lähestyy On olemassa aivan käytännön tekijöitä, jotka nopeuttavat järjestelmän loppua. Ennen kaikkea tähän johtaa hallitsijoiden vaihtumattomuus. Niin kauan kuin ei ole poliittista kilpailua, ei ole myöskään kehitystä. Kuinka tärkeää on, kuka edustaa valtiovaltaa? Arvioikaa itse: Putin, joka edustaa ennustettavuutta (me tiedämme, mitä häneltä voi odottaa), voi nopeuttaa hajaantumisen prosessia. Dmitri Medvedev sen sijaan kannanottojensa epämääräisyydellä ja taipumuksellaan teeskentelyyn voi hidastaa prosessia. Mutta kumpi on parempi Venäjälle: nopea vai hidas kuolema? Medvedeviin keskittyvä tulevaisuudenkuva on kuitenkin vain kuvitelma. Putinin luoma järjestelmä, joka perustuu turvallisuuspalveluiden valtaan ja omaisuuden hallintaan, on geneettisesti repressiivinen ja kykenemätön uudistumaan. Tämänkaltaiset järjestelmät ovat tuomittuja ja vievät mukanaan kuiluun koko sen valtion, jota ne edustavat. On olemassa vielä yksi tekijä, joka vie Venäjää kohti rappiota: maan valtarakenteiden, erityisesti turvallisuuskoneiston, henkilökohtaisen rikastumisen pakkomielle. Kaikki sivilisaatiot ovat romahtaneet, kun niiden eliitit ovat alkaneet ajatella kukkaroaan. Romahdusta nopeuttavat turvavallisuuskoneistot, jos ne keskittyvät omien taloudellisten etujensa turvaamiseen eivätkä kykene enää puolustamaan järjestelmää. Sekä Sparta että Ottomaanien imperiumi olivat voittamattomia kunnes spartalaiset ja janitsaarit ryhtyivät harjoittamaan kauppaa. Venäjän rappiota kuvastaa neuvostoaikaisen teknologisen infrastruktuurin murentuminen. Tässä on jälleen ironia: me pysymme elossa edelleen kiitos Neuvostoliiton! Tänään kuitenkin koko neuvostoajan perintö — lentokoneet, junat, laivat, kaivokset, tiet ja yritykset — on ei ainoastaan painolasti, vaan suorastaan hengenvaaraksi koko väestölle. "Kushtshevskajan syndrooma"(1) — eli rikollisuuden, liike-elämän, valtiovallan ja väkivaltakoneiston nivoutuminen yhteen — on toistunut monta kertaa ympäri Venäjänmaan, ja se vahvistaa myös osaltaan, että järjestelmä on hajoamassa. Se osoittaa, että järjestelmä ei kykene toimimaan edes omilla säännöillään. Miksi viranomaiset eivät kykene siivoamaan tallejaan ja lopettamaan laittomuuden tilaa? Miksi valtaapitävät suojelevat niitä rattaiden osia, jotka olivat osallisia Sergei Magnitskin tapaukseen,(2) siitäkin huolimatta, että regiimi sai maksaa tästä kalliisti maineellaan? Ei ole kyse siitä, että valtaapitävät olisivat sekaantuneet jokaiseen rikokseen ja siksi pelkäisivät purkaa solmua. Kyse on siitä, että kaikki puhdistukset hajottavat "vallan vertikaalia". Puhdistustoimet rikkoisivat sitä periaatetta, että viranomaisten uskollisuus taataan heidän rankaisemattomuudellaan. Tätä periaatetta täydentävät valtiovallan ja sitä tukevien elinten rikolliset keskinäiset turvallisuustakeet. Tämä merkitsee sitä, että järjestelmä on astunut rappeutumisen lopulliseen vaiheeseen. Öljy-yhtiö Jukosin entisten johtajien Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin tapaus osoittaa järjestelmän toisen lainalaisuuden: "Näytä nyrkkiä!" Siksi Putin, joka on tehnyt Hodorkovskista ja Lebedevistä oman kaikkivaltansa kriteerin, ei voi päästää heitä vapaiksi: heidän vapauttamisensa tulkittaisiin Putinin kauden lopuksi(3). "Venäläisen matriisin" lait, jotka perustuvat hallitsijoiden kammoihin ja vammoihin, tekevät itse järjestelmästä ihmisyyden, yhteiskunnan ja kansakunnan vastaisen. Nyky-Venäjä ei tiedä, mitä tehdä militarismille, joka on järjestelmän geneettisen muistin osa. Eliitti, joka on itse henkilökohtaisesti integroitunut Länteen, ei halua kahnauksia vanhan vastustajansa kanssa. Kuitenkin koska sillä ei ole muita keinoja yhteiskunnan yhdistämiseksi, eliitti toistaa suurvallan militaristista mantraa ja etsii yhä uusia vihollisia. Ranskalaisten Mistral-lentotukialusten osto (kenen torjumiseksi?), Naton vastainen retoriikka (IVY:n Kollektiivisen turvallisuusjärjestön rakentaminen Naton vastapainoksi), ydinasekilven kalistelu ja valtion budjetin militarisointi (vuonna 2012 puolustusmenot ja väkivaltakoneiston kulut kasvavat 57,7 %) ovat kaikki osoituksia siitä, että järjestelmä turvautuu vanhoihin keinoihin jäädäkseen eloon. "Rintamamielialan" uudelleen nostattaminen ennen vaaleja(4) on myös osoitus valtiovallan militaristisesta ajattelutavasta, jota muut yhteiskunnalliset voimat pyrkivät jäljittelemään. On kuitenkin huomattava, että militaristisen hengen nostattaminen on aina johtanut kansakunnan itsetuhoon. Valtiovallan intohimo valtaviin hankkeisiin — Sotshin olympialaisista APEC:n(5) huippukokoukseen ja jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin — on niin ikään osoitus siitä, että kehitys vie kohti umpikujaa. Yksikään maa, jossa on vastuullinen hallitus, ei lähtisi tämänkaltaisiin hankkeisiin jos se ei olisi ratkaissut väestönsä kannalta elintärkeitä kysymyksiä. Toynbeeta lainaten: "Kun yhteiskunta, joka on romahtamassa, pyrkii lykkäämään lopun hetkeä suuntaamalla elinvoimansa jättimäisiin hankkeisiin, se ei ole muuta kuin pyrkimys pettää väistämätöntä kohtaloa." Läntisen teknologian omaksuminen keinona yksinvaltiuden ylläpitämiseksi on myös käytetty loppuun. Uuden sukupolven teknologisten uutuuksien juurruttaminen edellyttää vapaata yhteiskuntaa ja vapaata yksilöä. Esimerkki onnistuneesta teknologian omaksumisesta on Etelä-Korea. Sielläkin teknologinen modernisaatio alkoi kuitenkin toimia vasta sitten, kun maa ryhtyi noudattamaan laillisia normeja. Venäjän hallituksen säälittävä yritys luoda Skolkovon teknologiakeskuksesta suljettu "modernisaation leiri" vahvistaa, että yksinvaltiuden ylläpitämisen vanha malli ei toimi. "Kyllä, Venäjä on haasteiden edessä", myöntää ikuinen optimisti. "Mutta Länsi on myös sellaisten haasteiden edessä, joihin se ei osaa vastata!" Totta. Vieläpä läntinen sivilisaatio ei kärsi pysähtyneisyydestä suinkaan ensimmäistä kertaa. Oswald Spengler kirjoitti jo viime vuosisadalla "Länsimaiden perikadosta". Kuitenkin liberaalin sivilisaation kyky löytää yksilön vapaudesta aina uusia virikkeitä antaa aihetta toivoa, että se kykenee tälläkin kertaa nousemaan alennustilastaan. Samaan aikaan Venäjän hallitseva eliitti pyrkii säilyttämään maassa tasapainon luomalla kuvitteellisia haasteita ja imitoimalla vastauksia niihin. Sen sijaan, että eliitti loisi edellytykset yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvattamiseksi, se taistelee Natoa vastaan, valmistautuu torjumaan ydinaseilla tehtyä hyökkäystä ja jopa käymään ydinsotaa (ks. Venäjän sotilaallinen doktriini); se pyrkii pitämään naapurivaltiot hallinnassa, puhdistaa omaa näyttämöään vastustajista ja samalla kuluttaa suunnattomia summia luodakseen kuvaa sivystyneestä valtiosta. Venäjän hallitseva luokka ei ainoastaan riistä yhteiskunnalta sen elinkelpoisuuden, vaan se rakentaa ansaa itselleen. Kaikkein onnistunein keino oman (myös eliitin) olemassaolon turvaamiseksi, mitä ihmiskunta on keksinyt, on vapaa kilpailu. Kun Itä-Euroopan maiden eliitit sopivat, että ne eivät enää pitäisi kiinni vallasta, ne loivat samalla takeet sekä yhteiskunnalliselle kehitykselle että omalle turvallisuudelle. Se, että Venäjän hallitseva eliitti pyrkii varmistamaan itselleen loppumattoman tai elinikäisen vallan monopolin, todistaa, että se ei uskalla eikä kykene hallitsemaan vapaata yhteiskuntaa. Monopoli edellyttää, että sitä tulee jatkuvasti puolustaa, ja se tarkoittaa, että vallasta luopuminen ilman hengenvaaraa on mahdotonta. Se on suljettu kehä, ja siitä on onnistunut murtautumaan ulos ilman pelkoa omasta turvallisuudesta ainoastaan Mihail Gorbatshov. Valtansa menettäneiden tai sitä epätoivoisesti puolustavien arabihallitsijoiden kohtalo on varmasti herättänyt huolta Venäjän hallitsijoiden ajatuksissa. Jos he toivovat, että heidän onnistuu välttää muiden yksinvaltiaiden kohtalo, heitä odottaa suuri pettymys: viimeisten 20 vuoden aikana yksikään yksinvaltainen regiimi ei ole loppunut onnellisesti. Kremlin isännät ovat ehkä jo menettäneet mahdollisuutensa luopua vallasta kuten Filippiinien Ferdinand Marcos tai Tunisian Zine El Abidine Ben Ali, jotka saivat turvapaikan ulkomailta. Venäjän hallitseva regiimi olisi voinut käyttää Medvedevin presidenttikauden tuoman tauon hyväkseen ja etsiä mekanismia, joka olisi taannut sille henkilökohtaisen turvallisuuden ja mahdollisuuden lähteä Venäjältä. Se olisi luonut edellytykset rauhanomaiselle siirtymiselle nopeasti murenevasta järjestelmästä. Valtaapitävät päättivät kuitenkin pelata loppuun saakka; samalla he kirjoittavat maalle dramaattista käsikirjoitusta. Onko loppu kaukana? Venäjällä kaikki alkaa murentua. Johtajien aiemmin kaikkivoipa valtainstituutio menettää merkitystään. Poliittisen järjestelmän sisällä kypsyy ymmärrys, että tukeutuminen Putiniin turvallisuuden takuumiehenä voi pian muodostua uhaksi omalle eloonjäämiselle. Väestö kokee valtiovallan ja sen väkivaltakoneiston suhtautuvan vihamielisesti kansaan. Kyselyiden mukaan 73 % venäläisistä arvioi eron rikkaiden ja köyhien välillä kasvaneen viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yli puolet (52 %) on sitä mieltä, että maan johdossa on nyt enemmän varkaita ja korruptiota kuin 1990-luvulla. Yli puolet ei myöskään odota tulevien vaalien olevan rehelliset(6). Kaikki tämä todistaa kansan vieraantuneen valtaapitävistä. On toki olemassa korvaavia mekanismeja, jotka pitävät järjestelmää pinnalla. Raaka-ainevarat korvaavat toimivan talouden. Ydinaseet ovat hallitsevan eliitin väline pitää yllä suurvalta-ajatusta. Yhteiskunnan atomisoituminen vaikeuttaa yhteiskunnallisten vaihtoehtojen ja järjestäytyneen protestin muodostumista. Kun ihmisillä ei ole enää sosiaalisia estoja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, he voivat ryhtyä darwinimaiseen eloonjäämiskamppailuun. Kuolevaa hirviötä palveleva monipäinen koneisto ja ne, jotka vain pelkäävät muutosta, pyrkivät pitämään hirviötä elossa. Kuitenkin järjestelmän sisälläkin toimivat tunnustavat, että katastrofi on lähestymässä. He kiistelevät ainoastaan lopun ajankohdasta ja siitä, millainen se tulee olemaan. Tällä aivan yleisesti ennustetulla maailmanlopulla on ehdottomasti myös poliittinen merkitys: tavallisesti seurauksena on joko diktatuuri tai kärsimysnäytelmä. Toistaiseksi eturyhmät käyttävät katastrofista kertovaa kertosäettä poliittisena keinona muodostaa oma käsitys johtajakeskeisestä järjestelmästä ja omasta asemastaan siinä. Järjestelmän sisällä hälytyskelloja soittelevat ehdottavat "toista restauraatiota", kehottaen Johtajaa (Putinia, Medvedeviä tai jotakuta kolmatta) aloittamaan taloudelliset uudistukset. Edistyksellisimmät kehottavat Johtajaa ryhtymään rakentamaan demokratiaa ja jopa "liittymään Eurooppaan". Lukuisat "strategiat", joita Venäjän johtavat asiantuntijat laativat salamannopealla tahdilla, ovat myös suunnattu Johtajalle, ei yhteiskunnalle. Tuntuu kuin olisimme nähneet tämän jo aiemmin; ihan kuin Venäjä olisi palannut vuoteen 1991 ymmärtämättä, että personifioitu valtajärjestelmä ei voi tehdä itsemurhaa eli luopua vallan monopolistaan. Ilman tätä ymmärrystä kaikki "reformistrategiat", kuinka järkeviä niiden konkreettiset ehdotukset sitten ovatkaan, on tuomittu muuttumaan pölyksi. Samaan aikaan 22 % Venäjän aikuisväestöstä haluaa muuttaa maasta ja 28 % nuorista on valmis muuttamaan pois Venäjältä pysyvästi. Se tarkoittaa, että yhteiskunnan toimintakykyisin osa ei aio taistella maan uudestisyntymisen puolesta. Tämä on äärimmäisen huolestuttava ennusmerkki, ja se voi tarkoittaa sitä, että Venäjä on lähellä pistettä, josta ei ole enää paluuta. Jotkut voivat väittää, että Venäjällä ei ole samanlaisia ulkoisia merkkejä rappiosta kuin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa: palkkojen maksamatta jättäminen, tuotannon laajamittainen luhistuminen, valtiovallan romahdus ja rikollisuuden räjähtäminen. Vaikutelma vakaudesta on kuitenkin petollinen. Järjestelmä on jo murtumassa. Siitä, kuinka pitkälle prosessi on edennyt, kertovat seuraavat avainsanat: Kushtshevskaja, Sagra, Ramzan Kadyrov, Bulgarija, Gelendzhikin palatsi, Magnitskin tapaus, syyttäjänviraston kasino. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. On myös huomattava, että järjestelmä ei voi taata hallitsevan luokan turvallisuutta. Juuri siksi monet sen edustajat ovat kiirehtineet hankkimaan itselleen laskuvarjot Lännessä.(7) Järjestelmän tuleva kuolonkamppailu tulee olemaan dramaattinen koettelemus yhteiskunnalle. Niin kauan kuin meillä ei ole mahdollisuutta uudistaa järjestelmää sisältäpäin ja niin kauan kuin meillä ei ole voimaa purkaa järjestelmää ulkoapäin, on välttämätöntä ainakin tiedostaa sen lopun välttämättömyys ja valmistautua siihen. Me emme voi sallia vuoden 1991 toistoa, jolloin valtion romahdus johti yksinvaltiuden palauttamiseen. On mietittävä myös rauhanomaisia keinoja "venäläisen matriisin" purkamiseksi. On monta asiaa, mitä tulee miettiä: uusi perustuslaki, uudet markkinamekanismit, rehellinen vaalijärjestelmä, todellinen monipuoluejärjestelmä ja kansalaisten sosiaalinen turvaverkosto. Pääasia on, että emme joudu tilanteeseen, missä romahdus tapahtuu ennen kuin olemme siihen valmiita. Valitettavasti kärsimysnäytelmä lähestyy toistaiseksi nopeammin kuin me tiedostamme sen vääjäämättömyyden. Lilija Shevtsova Novaja Gazeta, 12.09.2011 Lilija Shevtsova on venäläinen valtiotieteilijä, Carnegie-säätiön ja Chatham Housen johtava tutkija. Kerkko Paanasen suomentama kirjoitus on julkaistu Suomen Novaja Gazetan numerossa 13. --- Alaviitteet: (1) Etelä-Venäjällä Krasnodarin aluepiirissä sijaitsevassa Kushtshevskajan kylässä rikollisryhmä tappoi lokakuussa 2010 kaikkiaan 12 ihmistä samasta perheestä. Tutkimuksissa selvisi, että paikallisviranomaiset olivat olleet pitkään läheisessä yhteistyössä rikollisryhmän kanssa. (2) Sergei Magnitski toimi erään Venäjän suurimman sijoitusrahaston, Hermitage Capital Managementin, lakimiehenä. Kun Magnitski sai selville, että viranomaiset olivat ryöstäneet rahaston varat, hänet heitettiin vankilaan, missä hän kuoli kidutukseen. (3) Artikkeli julkaistiin syyskuussa 2011. Presidentti Vladimir Putin armahti Mihail Hodorkovskin yllättäen 20. joulukuuta 2013. (4) Pääministeri Vladimir Putin perusti toukokuussa 2011 “Yleisvenäläisen kansanrintaman”, jonka tarkoituksena on keskittää eri yhteiskunnallisten ryhmien ja järjestöjen poliittinen tuki hänen taakseen. (5) Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestö APEC (Asia-Pacific Economic Cooperation) on talousliitto, johon kuuluu valtioita Tyynen valtameren ympäriltä. (6) Artikkeli ilmestyi ennen joulukuussa 2011 pidettyjä Venäjän duuman vaaleja. Vaaleissa esiintynyt laajamittainen vaalivilppi johti mittaviin mielenosoituksiin monissa Venäjän kaupungeissa. (7) Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin joulukuussa järjestämässä FINROSFORUM 2011 -tapahtumassa kerrottiin, että Venäjän Suomen suurlähetystöllä on Helsingin ydinkeskustassa n. 60 luksusasuntoa typöpyhjänä. Asuntojen arvellaan olevan “laskeutumisalustoja” Venäjän nykyregiimin edustajille.
