Taiteilijaelämää

[taiteilijaelamaa]

Sain residenssipaikan marraskuulle Italiasta ja ensi vuoden tammikuulle järjestyi myös ryhmänäyttely Porvooseen. Lisäksi mulla on lähtökuopissa yksi kirja-/zine-projekti. Ja yhdet skannerilla toteutetut levynkannet just työnalla. Halusin, että ois kiintopiste. Jotain mitä kohti mennä, mutta nyt kun mulla on niin silti olo on jokseenkin tyhjä ja samalla kaoottinen. Tulevat ja meneillään olevat asiat, ne todella kivat ja mielenkiintoisetkin, saa mut tällä hetkellä ahdistumaan ja ylikierroksille. Mun ajatukset poukkoilee asiasta toiseen - näyttelyistä levynkansiin, uusiin teoksiin jotka odottaa syntyään, materiaali- ja kokovalintoihin, kirjoihin joita haluaisin lukea ja ihmisiin joita tavata. Ja tietysti ois paljon perusasioita joita pitäis hoitaa, Mela ja apurahaselvitys varmaan päällimmäisenä. Oon pohjimmiltani iloinen kaikista hyvistä asioista joita tapahtuu ja on edessä, mutta samalla ihmettelen tätä mun päässä vilisevää tyhjältä tuntuvaa sekasortoa. Et miks näin. Miks tuntuu tältä. Miks on niin vaikea tarttua asioihin ja keskittyä tähän hetkeen, tähän iltaan, ehkä huomiseen päivään. Miks hyppään mielessäni niin herkästi ajallisesti tai maantieteellisesti kaukaisempiin asioihin. Yksi mun pieni unelma kyllä toteutui just. Asia, jota oon haaveillu. Alivuokrasin kaverin työhuoneen kesä- ja heinäkuuksi, joten nyt mulla on vielä tän kuun loppuun asti kaksi työtilaa. On Arabianrannan kotityöhuone, jossa teen muun muassa mosaiikkitöitä ja sitten on tää Pasilan väliaikainen kesätyötila, jonne oon rahdannu skannerin ja muun tarpeellisen. Ajatuksena oli et voisin hetkellisesti kokeilla miltä erillinen työtila tuntuu ja voisin näin mahdollisesti keskittyä paremmin skannaus-, luku- ja kirjoitushommiin. Toimiiko? No toimii! On omaa rauhaa ja hiljaisuutta eli tasan sitä mitä oon kaivannu. Ja mikä parasta, täällä Pasilan työhuoneella mulla on oma kattoikkuna ja kaapista löytyy kofeiinitonta pikakahvia. Tää on taivas.

[taiteilijaelamaa]

Huomaan, että kurkkailen vähän väliä sähköpostia ja odotan kokoajan vastausta johonkin hakemukseen tai viestiin. Eilen tuli päätös yhdestä näyttelypaikasta - en saanut näyttelyaikaa ja nyt pettymys kolahti vähän enemmän kuin yleensä. Jotenkin kuvittelin - olin jopa mielessäni lähes varma, että saisin sieltä ajan, koska tein todella hyvän, selkeän ja ytimekkään hakemuksen. Olin miettinyt koko konseptin tosi pitkälle tilankäyttöä myöten. No vielä on onneksi kaksi muuta paikkaa, joihin mulla on hakemus sisällä, joten niitä edelleen odottelen. Ja muutaman kilpailun tuloksia ja residenssihakemusten päätöksiä. Tiedän ettei pitäisi odottaa. Pitäisi vain keskittyä tekemään muuta, vastaukset kun tulee joka tapauksessa omalla ajallaan ja musta riippumatta, mutta silti vilkuilen meiliä toiveikkaana. Toivoisin, että saisin kiintopisteen - näyttelyajan tai residenssipaikan, joka osaltaan jäsentäisi ensi vuoden kulkua.  Nyt oltiin suurin osa tästä kuusta Mikon kanssa New Yorkissa, melkein kolme viikkoa siis. Asunto otettiin Airbnb:n kautta ja museokäyntien ohessa työskenneltiin omien ja yhteisten projektien parissa. Käytännössä kuvattiin ja äänitettiin ympäri kaupunkia ja koluttiin sekä meille tuttuja että tuntemattomia asuinalueita. Ite tykästyin erityisesti Brooklyniin, varsinkin Greenpointiiin ja meidän kotihuudeihin eli Kensingtoniin. Lisäksi meitä sykähdytti 1900-luvun puolivälissä pitkälti suomalaisten siirtolaisten (mun isoisoäitini mukaanlukien) asuttama Sunset Parkin ympärille levittäytyvä alue, jota aikanaan kutsuttiin Finntowniksi. Nyt Finntownin valtakieliksi oli suomen sijaan vaihtuneet meksikon espanja ja kiina.

Kaupunkina New York tuntui edelleen aika käsittämättömältä ja mittakaavaltaan hengästyttävältä. Aikaisemmilla reissuilla se on ollut mulle samalla tuttu, mutta etäinen. Siitä on ollut vaikea saada otetta. Nyt vajaan kolmen viikon aikana löysin ensimmäistä kertaa paikkoja ja hetkiä, jolloin New York alkoi vihdoin tuntumaan mestalta, jossa voisin asua joitain kuukausia. Ja haluaisinkin. Samalla kuitenkin myös totesin, ettei Helsinki jää ainakaan taidetarjonnan osalta yhtään Nykkiä huonommaksi. Täälläkin on nykyään pirun paljon loistavia näyttelyitä ja upeaa musiikkia. Kaikessa yltäkylläisyydessään New York näyttäytyi myös tukahduttavana ja repivänä - en enää jossain vaiheessa tiennyt minne olisin mennyt kun pelkästään näyttelytarjonta oli niin laaja. Koko reissun ajan jatkunut univaje ei myöskään yhtään helpottanut omia fiiliksiä ja jaksamista. Huomio tulevia reissuja ajatellen: älä ota kämppää risteyksen vierestä, jossa on tauoton auto- ja rekkaliikenne, joka kuuluu sisälle asti. Siinä menee hermot aika kireelle. Eniten jäin siis New Yorkissa kaipaamaan työskentelyrauhaa ja siksi, vaikka täällä koti-Helsingissäkin on tosi hyvä, niin toivon nyt entistä enemmän, että pääsisin ensi vuonna jonnekin residenssiin. Luin aamupalan ääressä Paul Osipowin Taidehallin näyttelyn yhteydessä julkaistua kirjaa ja siellä oli pitkä pätkä Osipowin viettämästä ajasta eri taiteilijaresidensseissä. Perinteistä taiteilijaresidenssiä verrattiin askeettisuudessaan luostariin, mikä sai mut heti ajattelemaan, et niinpä! Ah, se askeettisuus ja oma rauha! Monissa uusissa residenssipaikoissa painotus tuntuu olevan enemmän yhteisöllisyydessä ja verkostoitumisessa, mitä vierastan todella paljon. Mä haluaisin vaan ajan ja tilan, jossa työskennellä. Täällä Helsingissä meillä molemmilla, mulla ja Mikolla on työhuone kodin yhteydessä (mulla vieläpä avoimessa tilassa) joten oma rauha on välillä kortilla ja keskittyminen monesti vaikeeta. Hetkittäin se turhauttaa tosi paljon. Erillinen, kodin ulkopuolinen työhuone vois sopia mulle paremmin, mutta nyt tässä hetkessä ja tilanteessa tää on silti selvästi järkevin ratkaisu. Nyt vietän kiireetöntä viikkoa Helsingissä. Lauantaina on sitten jälleen lähtö uuteen reissuun. Tällä kertaa puhtaasti lomailemaan ja suuntana on Italia, mukaanlukien yhden yön paluu viime vuotiseen taiteilijaresidenssimaisemaan eli Mazzano Romanoon. 

[taiteilijaelamaa]

Kevät tulee jo kovaa vauhtia. Oon jatkanut läpikuultavien ja kerrostettujen väripintojen parissa sekä työstänyt muutamia viime vuonna syntyneitä kuvatiedostoja valmiiksi, eli toisin sanoen poistanut jokaisen kuviin eksyneen roskan tai pölyhiukkasen. Se on aikalailla hullun hommaa - yhden kuvan parissa vierähtää helposti kokonainen työpäivä, mutta silti se on välttämätöntä. Vaikka mun työskentelyprosessi pohjautuukin pitkälti improvisaatioon ja mukana on sattumaa, niin haluan jokaisen valmiin teoksen olevan tarkoin viimeistelty, niin että lopputulos on kirkas ja selkeä. Toki jätän kuviin tekstuuria, repeämiäkin, mutta harkitusti. Vain mustavalkoisten skanografien kohdalla koen, että pöly ja muu roska toimii ja saa jäädä osaksi kuvaa.

Nyt ihan uusimpia kuvia tehdessä oon vaihtanut skannerin tallennusasetuksiin suunnilleen 1:3 mittasuhteet, jolloin skanneri tallentaa normaalin 2:3 kuvan sijaan pitkän ja matalan panoraaman. Näin oon saanu korostettua kuvapinnalla tapahtuvaa rytmiä ja toistoa. Mukaan on myös tullut uusia värejä: lohenpunaista, magentaa ja vaaleansinistä yhdistettynä oranssiin ja hailakan vihreään. Suoraan en ois tollasia värejä varmaan koskaan valinnu, mutta nyt noi syntyi hieman vahingossa useampaa eri väriä kerrostamalla ja lopputulos oli yllättävän hyvä. Sellainen mielenkiintoinen yhdistelmä, josta en ensin osannut sanoa, että onko se hirveä ja korni vai pirun hyvä. Mutta mitä enemmän noita katson, niin sitä enemmän tykkään.

Käytin tällä viikolla jopa yhtä noista uusista skanografeista lähtökohtana ihan uudelle puupiirrokselle. Homma siis todella menee molempiin suuntiin: puupiirros vaikuttaa skanografeihin, skanografit puupiirroksiin. Kuvanveistokurssilla en oo ikävä kyllä saanu hommia samalla tavalla lentoon. Siellä oon lähinnä jumittanu muutaman pienen 50-60-lukuhenkisen saviveistoksen parissa. Luonnoskirjassa on ideoita ja piirroksia, mutta en ymmärrä miten voisin tarttua niihin. Miten saada ne toteutumaan, ja sitten oon vain jäänyt niiden savimöykkyjen äärelle. Jatkamaan sellaista mikä tuntuu turvalliselta. Tänään onkin sitten jo viimeinen kurssikerta, mikä tuntuu sekä harmilliselta, että jotenkin helpottavalta. Yritän silti olla tuntematta syyllisyyttä. Nimittäin vaikken saanut kurssilla paljoakaan aikaan, niin siellä oli todella kiva olla ja siksi ajattelin jatkaa syksyllä puupiirroksen lisäksi myös tuolla kuvanveistossa. Ehkä sitten rohkaistun tarttumaan ideoihin vapaammin ja tekemään enemmän. Taidekurssien ja tasoskannerityöskentelyn ohella oon kirjoitellu paljon hakemuksia: apuraha-, residenssi- ja näyttelyaikahakemuksia eli matoa koukkuun ja koukku veteen. Sitähän tää on. Oisin tosi onnellinen jos saisin jatkaa apurahatyöskentelyä tai työskennellä residenssissä tai sitten edes esittää Chroma- ja Vertical Horizons -sarjojen teoksia jossain ensi vuonna, siis keskittyä omaan taiteeseeni. Samalla huomaan jälleen pohtivani, et onko tässä mitään järkeä. Miksi mä teen mitä teen, ja onko mulla oikeutta haluta esim. pariksi kuukaudeksi Pariisiin työskentelemään tasoskannerilla. Kun onhan tää homma myös hölmöä ja tosi turhaa, ja samalla kuitenkin niin olennaista ja merkityksellistä - ainakin mulle itselle. Teen mitä teen, koska on pakko. Koska en osaisi olla tekemättä. Koska saan taiteen tekemisestä sellaisia elämyksiä, joita en saa muualta ja toivon, että pystyn välittämään edes osan tästä myös ulospäin, muille. Sitähän tää on. 

[taiteilijaelamaa]

Oon ollu nyt pari kuukautta työskentelyapurahalla. Järjettömän iso osa ajasta on mennyt asioiden järjestelyyn ja omaan taiteeseen liittyvään oheistoimintaan, mutta skannerin ääreen en ole joitain yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta ehtinyt kunnolla kuin vasta tällä viikolla. Maanantaina keskityin läpikuultaviin väripintoihin ja rytmiin, tiistaina rytmiin ja uusien väriyhdistelmien kokeilemiseen ja keskiviikkona rakensin kiiltäväpintaisesta paperista kauniita tummansinisiä kartioita, joita sitten skannasin terrakotan sävyistä taustaa vasten. 

Mun heikko kohta on keskittyminen. Mua hieman jopa hävettää myöntää, että yleensä työskentelen kerrallaan vain puolesta tunnista tuntiin ja jos mitään mielenkiintoista ei lähde syntymään, niin lopetan. Eli siirryn käytännössä tekemään jotain aivan muuta ja skannerin avaan uudestaan aikaisintaan seuraavana päivänä. Toisaalta koen, että myös muutaman onnistuneen kuvan jälkeen on vaikea jatkaa työskentelyä, koska kun tunnen, että asiat osuu kunnolla kohdilleen, niin mun on vaikea nähdä miten voisin siitä enää edetä. Onnistumiset antaa hyvän olon, mutta samalla huomaan, että ne myös osittain lukitsee luovaa ajattelua. Loistava kuva onkin este, joka mun täytyy ylittää, jotta voin taas nähdä ja löytää taiteen tekemisen kautta jotain itselleni uutta. 

Tällä viikolla annoin skannerin ääressä työskentelylle enemmän aikaa - tunnin sijaan kaksi tai kolme per päivä. Jokaiselta päivältä jäi käteen jotain mielenkiintoista. Lupaavimmalta vaikuttivat läpikuultavat kerroksellisuudella ja rytmillä leikittelevät kuvat, joihin syntyi pirstaloitunut, mutta toisteinen rakenne. Läpikuultavuus toi myös mukanaan uudenlaisia hempeitä ja murrettuja sävyjä yksittäisten vahvojen ja kylläisten värien rinnalle. Tämä taisi olla ensimmäisiä kertoja kun olen antanut tilaa levollisemmalle värimaailmalle. Tajuan, että voiman ei tarvitse sulkea pois pehmeyttä tai herkkyyttä. Luulen, että kerroksellisuus tuntuu mulle nyt luontevalta senkin takia, että käyn kerran viikossa Heli Kurunsaaren vetämällä puupiirroskurssilla, jossa koko tekniikka perustuu värien kerrostamiseen. Siellä työstän puupiirroksen kautta uusia versioita skanografeista, ja samalla huomaan miten kerroksellinen ajattelu hiipii osaksi mun skannerityöskentelyä. Prosessit limittyvät ja ruokkivat toinen toisiaan.  Sen lisäksi, että työstän nyt uutta materiaalia, niin yritän muistaa antaa itselleni aikaa palata myös jo syntyneeseen kuvamateriaaliin. Sitä nimittäin riittää. Pelkästään vuosi sitten Mazzanon residenssin aikana tuotin niin paljon uutta matskua, että joka kerta kun selaan kuvakansioita läpi niin löydän jotain jännää tai mielenkiintoista. Jotain joka pienillä värikorjauksilla ja roskien poistolla voisi päätyä jopa seuraavaan näyttelyyni. Siksi onkin aivan typerää, suorastaan idioottimaista etten ole käynyt tätä kuvamassaa jo aikoja sitten kunnolla ja ajatuksen kanssa läpi. En ole ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt. Ainoa hyvä puoli on se, että voin nyt katsoa kyseisiä kuvia uusin silmin. Kenties tulen nyt tarttumaan sellaisiinkin kuviin, jotka olin jo vuosi sitten mielessäni hylännyt. 

[taiteilijaelamaa]

Käyn parhaillaan läpi vanhoja muistiinpanoja, kahden, neljän ja viiden vuoden takaa. Paperilla on pyörineet paljolti samat asiat. Värit, niiden merkitys ja voima, halu löytää tinkimätön ja omaleimainen ilmaisukieli, jossa vältän kompromisseja, pyrkimys selittää sitä millaisia muotoja haen: orgaanisia, sellaisia joissa on liikettä ja eloa, aivan kuin jokainen muoto edelleen etsisi omaa paikkaansa ja tapaansa olla. Aikaisemmin ajattelin, että kyse on väristä ja muodosta. Nyt ajattelen, että kyse on pohjimmiltaan tunteista, värien ja muotojen välittämistä tuntemuksista, tunnetiloista ja energiasta. Eletyt kokemukset ja värien intensiteetti sanoittavat toisiaan, väri toimii kokemuksen - tunteen ilmentäjänä. 

Punainen on vahvin kaikista. Se on elämä itse - verenväri, kapina, vallankumous, syntymä ja kuolema, Kristuksen veri, kipu, kärsimys, murrosikä, naiseksi kasvaminen, seksuaalisuus, mahdollisuus luoda elämää. Punainen toistuu kerta toisensa jälkeen mun teoksissa enkä osaa jättää sitä pois. Kai se sisältää niin paljon voimaa ja draamaa. Punaisella värillä on hyvin pitkä kielitieteellinen historia, pisin kaikista väreistä. Valon ja varjon jälkeen maailman eri kieliin on ilmaantunut poikkeuksetta ensimmäisenä punaista merkitsevä sana ja vasta sen jälkeen keltainen tai vihreä, sitten sininen. Suomenkielessä sana karvainen on alunperin merkinnyt nimenomaan punaista väriä. Vincent Van Gogh pohti värien symboliikkaa ja haaveili luovansa niille kieliopin. Wassily Kandinsky taas vertasi värejä musiikkiin ja loi tästä oman teoriansa.

Värin ohella olen kirjoittanut paljon valokuvan olemuksesta ja valokuvan ja todellisuuden välisestä suhteesta. Siitä miten valokuva on aina jollain tavalla kiinni todellisuudessa; joskus tuntuvammin, toisinaan taas vain seitinohuesti. Se on tuntunut todella kiehtovalta ja merkitykselliseltä, että se mistä kuva on peräisin on todella ollut olemassa. Miksi? Kai siihen liittyy tunne aitoudesta, ajatus jäljitettävästä alkuperästä, mutta myös halu haastaa oma todellisuus ja käsitys siitä. Halu löytää näkökulma, joka nostaa jonkin arkisen asian tai havainnon arkipäivän ylä- tai ulkopuolelle. Valokuva voi olla toteava ja dokumentaarinen, mutta se voi olla myös kummallinen ja hullutteleva, runonkin kaltainen - tai sitten tunnistamaton, minimalistinen ja abstrakti. 

Valokuva voi olla paljon, mutta taide voi olla mitä vain.

Onneksi olen löytänyt valokuvan ja skanografian rinnalle runsaasti uutta; tuoreita tekniikoita ja tapoja taiteen tekemiseen. Tarvitsen ehdottomasti digitaalisuuden rinnalle orgaanisuutta, fyysisyyttä ja konkretiaa, on se sitten kaakelilaattojen rikkomista, vanerilevyn kaivertamista, mosaiikin ladontaa, kankaan kudontaa tai savimöykyn muovailua. Näin syntyy vapaus ja tila hengittää.

[taiteilijaelamaa]

Vasta kun ehdin kirjoittamaan apurahahauista niin sain Alfred Kordelinin säätiöltä myönteisen päätöksen: puolen vuoden työskentelyapurahan ensi vuodelle. Se poisti painon hartioilta - ei heti, mutta vähitellen kun ymmärsin ja sisäistin asian. Tuntuu uskomattoman hyvältä, että pystyn nyt taas hetken suunnittelemaan asioita eteenpäin ja keskittymään taiteelliseen työskentelyyn koko ensi vuoden alkupuoliskon. Todellakin. Ensi vuoden alku on turvattu. Se on ihmeellistä.  Päätöksen myötä jäin miettimään, että mahtaisinko olla ihmisenä tasapainoisempi ja aikaansaavampi mikäli minulla olisi säännölliset tulot. Onhan se nimittäin äärimmäisen huojentavaa ettei tarvitse kokoajan pohtia mistä saan rahat seuraavan tai sitä seuraavan kuun vuokraan. Rahan sijaan voin keskittyä itse asiaan eli työhön. Onhan se vapautta.  Tämä syksy meni nopeasti. Olin Heli Kurunsaaren vetämällä värillisellä puupiirroskurssilla, jossa työskenneltiin vain yhdellä laatalla ja värejä kerrostamalla, niin että laattaa työstettiin aina eri värikerrosten välissä. Toi tekniikka vei mut heti mukanaan, niin että jatkan samalla kurssilla myös ensi kevään. Puupiirroksen ohella palasin myös syksyn aikana katutaiteen ja mosaiikin pariin - tässä vaiheessa vielä erikseen, vaikka toivonkin, että saan vielä joskus toteutettua katutaideteoksen mosaiikkitekniikalla. Mimmit peinttaa -katutaideporukan kanssa maalattiin Vuosaaressa/Rastilassa kaksi alikulkutunnelia ja aivan Helsingin ytimessä keskustakirjasto Oodia ympäröineet työmaa-aidat sai myös alkusyksystä väriä pintaansa. Itse maalasin Oodin ja Sanomatalon välisestä aidasta lähes 20 metrin pituisen pätkän. Eihän siinä meinannu yhden viikonlopun tunnit riittää. Mosaiikkia tein pienimuotoisemmin, parin tarjottimen ja yhden puutarhapöydän muodossa. Kaiken edellä kerrotun lisäksi kävin yhtenä loppukesän iltana Hilmalassa eli Hietsun Paviljongissa Anu Jokelan vapaakudontakurssilla, jossa nimen mukaisesti kudottiin vapaasti ja rennosti pirtakangaspuilla. Se oli helppoa ja nopeaa, suoranaista langoilla iloittelua jota olisin mielelläni jatkanut pidempäänkin. Kurssin inspiroimana ostin viikkoa myöhemmin kudontakehyksen ja lankoja, ja sillä tein syksyn mittaan muutaman kokeilun, mutta siitä oli pirtakangaspuiden sisältämä tekemisen keveys ja nopeus kaukana. Parin kerran jälkeen kyllästyin alati sotkeutuviin loimilankoihin ja hylkäsin kehyksen huoneen nurkkaan. Kutominen kuitenkin houkuttaisi edelleen, joten ehkä annan kudontakehykselle uuden mahdollisuuden tai jopa hommaan omat pirtakangaspuut jos homma ei muuten luonnistu. Nyt vuodenvaihdetta kohti ja alkuvuodesta takaisin taidehommiin. 

[taiteilijaelamaa]

Apurahahaut mietityttää. Tiedostan, että mun oma taiteilijaidentiteetti on vahvasti kiinni valokuvassa. Se on sitä sekä valokuvataiteen koulutuksen, että sitä edeltäneen pitkän valokuvaharrastuksen kautta. Vaikka oonkin työskennellyt viimeiset neljä vuotta intensiivisesti erilaisia digitaalisia kuvaskannaustekniikoita hyödyntäen, niin oon kokoajan mieltänyt itseni valokuvataiteilijaksi ja kokenut, että teen nimenomaan valokuvaa. Abstraktia, ehkä kokeellista, ainakin epätyypillisella tekniikalla, mutta silti valokuvaa ja valokuvataidetta. Sen takia myös apurahahakemusten lähettäminen valokuvataiteen alle on tuntunut musta niin luontevalta ja oonkin niin tehnyt, aina kun se on ollut mahdollista.

Virhe. Nimittäin nyt kun selasin läpi mun hakemuksia niin huomasin, että yhtä lukuunottamatta kaikki myönteiset päätökset jotka oon saanu on tulleet silloin kun mun hakemus on arvioitu joko kuvataiteen tai digitaalisen taiteen alaan kuuluvana. Noita hakemuksia oon lähettänyt viisi - ja neljä on menny läpi. Valokuvaiteeseen suunnattuja hakemuksia taas oon lähettänyt viimeisen neljän vuoden aikana parikymmentä, joista yksi on palannut myönteisen päätöksen kera. Oikeesti. 1/20.

Ensin ajattelin, että vika on mun hakemuksissa, siinä miten kirjoitan tai mitä kirjoitan, tai miten sanon liikaa tai liian vähän. Tai miten oon vasta niin alussa, mutta turha mun on lyödä päätä seinään. Jostain syystä mun teokset ei vetoa valokuvataiteen rahoittajiin. Onko ne liian abstrakteja? Varmaan, ja ehkä mun teoksia ei yksinkertaisesti edes mielletä valokuvaksi. Toisaalta sekin tuntuu hassulta - olihan mun kaksi viimeisintä yksityisnäyttelyä nimenomaan alueellisissa valokuvakeskuksissa, Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella ja Valokuvakeskus Perissä Turussa. Tosin näidenkään näyttelyiden kuluihin en saanut apurahaa vaan maksoin lopulta sekä teosten tuotantokulut, että kahden näyttelytilan vuokrat kokonaan omasta pussistani. Se oli suoraan pois mun omasta elämisestä, mutta olin sikäli onnellisessa tilanteessa, että pystyin raapimaan tarvittavat rahat kasaan. Lopullinen lasku kahdesta näyttelystä oli noin 4500 euroa. Lähes kaksituhatta tilavuokriin ja vajaat kolmetuhatta teosten tuotantoon. Apurahahakemuksia kirjoittaessani pidin jokseenkin itsestään selvänä, että saan ainakin puolet näyttelyiden kokonaiskuluista katettua jollain apurahalla. Se olis tuntunut kohtuulliselta ja oikeudenmukaiselta, mutta vaikka asiaa miten pyörittelisin niin apurahapäätökset ei ole oikeudenmukaisia eikä näyttelyaika tai kaksikaan takaa mitään. Mielestäni tein silloin hyvät hakemukset moneen suuntaan, mutta taisin vain nakata ne kategorisesti väärään osoitteeseen, valokuvataiteen alle. En tietenkään tiedä olisinko onnistunut jos olisin lähettänyt hakemukset kuvataiteen puolelle. Silti, nyt jälkeenpäin katsottuna mahdollisuudet olisi varmasti olleet paremmat. Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että huolimatta kaikista kielteisistä päätöksistä ja näyttelyiden toteuttamiseen käyttämistäni euroista, oon onnellinen, että oon voinu toteuttaa jokaisen yksityisnäyttelyn täydellä laadulla ja omasta näkemyksestäni tinkimättä. 

[taiteilijaelamaa]

Miten yhden tekstin kirjoittamisesta voikaan tulla niin raskas ja läpipääsemätön möykky. Aina kun ajattelen sitä niin se takertuu kurkkuun ja painaa rinnassa. Apuraha- ja näyttelyhakemukset saan kirjoitettua, samoin lehdistötiedotteet, mutta englanninkielinen artist statement ei valmistu. Onhan mulla tekstiä olemassa, kolme tai neljä vaihtoehtoista versiota, joista jokin on ehkä parempi kuin toinen, mutta ei mitään mihin olisin tyytyväinen. Mikä tuntuisi valmiilta. Näkemys siitä miksi teen mitä teen syntyy hitaasti. Yksi ongelma piilee nimenomaan tässä: työskentelen sarjallisesti ja usein nopeissa sykleissä, mutta kirjoitan ja jäsentelen omaa tekemistäni huomattavan paljon hitaammin.

Työstin maaliskuussa Mazzanon residenssissä kuvasarjaa, joka kulkee nimellä Vertical Horizons. Toteutin nämä kuvat älypuhelimen skannaussovelluksella typistäen ilmaisuni pelkkiin vaakasuuntaisiin raitoihin ja värialueisiin. Halusin nähdä kuinka suuri ilmaisuvoima sisältyy värien välisiin rytmeihin ja kontrasteihin, liukumiin väristä toiseen; värin ja valon vaihteluun. Tärkeänä innoittajana Vertical Horizons -sarjan teoksilleni olivat raanut, perinteiset suomalaiset seinätekstiilit - erityisesti tekstiilitaiteilija Elsa Montellin raanuperinnettä uudistaneet vapaamuotoiset ja luonnosta inspiroituneet kudonnaiset. Näen omissa teoksissanikin maiseman, mutta urbaanin kaupunkimaiseman joka sijoittuu Istanbuliin, Bangkokiin tai Mexico Cityyn. 

Mark Rothko toivoi, että hänen maalauksiaan katsottaisiin läheltä. Välimatkan poistuessa katsoja päätyy teoksen ympäröimäksi, osaksi teosta; teokseen. Samankaltainen kokemus on myös Vertical Horizons -sarjani taustalla. Minua kiehtoo suurkaupunkien luoma loputon ja immersiivinen kaupunkitila, jossa toistuvat ärsykkeet täyttävät aistit niin, että yksityiskohdat pelkistyvät ja sulautuvat yhteen. Pelkistän teoksissani viivoihin ja värialueisiin, jotta tavoittaisin tämän kokemuksen.

Haluaisin kirjoittaa tekemisestäni ja teoksistani ytimekkäästi, mutta runollisesti. Mitä enemmän luen muiden taiteilijoiden tekstejä, niin sitä paremmin tunnistan sen mitä itse pidän hyvänä ja onnistuneena tekstinä, mutta samalla huomaan, että hyviä tekstejä on todella vähän. Siis sellaisia jotka osuvat. Monesti mietinkin, että miksi taiteilijan pitää ylipäätään kirjoittaa omista teoksistaan. En ole kirjoitusalan ammattilainen, joten miksi räpiköin ja räpellän.  Onneksi olen sentään löytänyt sen mitä haluan sanoa. Ajatukset. Ongelma on enää siinä miten sanon; miten löydän oikeat merkitykset ja vivahteet englanniksi.

[taiteilijaelamaa]

Viimeiset pari kuukautta on menneet kovalla vauhdilla. Sunnuntaina päättyi yksityisnäyttelyni Valokuvakeskus Perissä, Turussa. Tammikuun lopulla kun kävin purkamassa näyttelyni Tampereella koin vahvaa haikeutta, mutta nyt vastaavia tunteita ei tullut. Olinhan jo aiemmin samalla viikolla matkustanut tänne Italiaan. Niinpä maanantaina sain puhelimeeni vain kuvan josta näkyi, että kuplamuovitetut ja kaikin puolin pehmustetut näyttelyteokseni olivat saapuneet meille kotiin Helsingin Arabianrantaan. Siinä meni taas yksi homma pakettiin.

Italia on ollut sateinen, kaunis ja rauhoittava. Saavuin viikko sitten Rooman kautta tänne idylliseen Mazzano Romanoon, jonka vanhimmassa keskiaikaisessa osassa residenssiasuntoni sijaitsee. Rooman näin vain vilaukselta: Terminin rautatieaseman, metron, Piazza del Popolon vaihtaessani metrosta Flaminion asemalla paikallisjunaan, puolisen tusinaa ohitettuja juna-asemia ja Saxa Rubran bussiaseman, josta jatkoin bussilla Mazzanoon. Päivä oli pilvinen ja harmaa, mutta Rooma tuntui valoisalta, lempeältäkin. En aistinut historian tunkkaista painolastia, jota olin mielessäni pelännyt. 

Ylipäätään ennen tänne lähtöä pelkäsin aika tavalla. Tunsin ikään kuin enteenomaisesti, että jokin menisi pieleen, mutta koneen laskeutuessa Roomaan tuo tunne kaikkosi eikä ole tullut takaisin. Mazzano on sympaattinen ja kaupungin alapuolella levittyvä Valle del Treja mitä lumoavin. Kevät on täällä vasta tuloillaan, joten laakso ei ole vielä vehreimmillään, mutta kävelimme silti jo sunnuntaina hyviä patikointireittejä pitkin läheiseen Calcatan kaupunkiin. Keskiaikainen osa Calcatasta oli niin kaunis, että en muistanut ottaa sieltä yhtään kuvaa. Vanhan keskusaukion kirkosta ostin kuitenkin kahdellakymmenellä sentillä valkoisen vahamaisen rukousnauhan ja kitsch-henkisen Jeesus-kuvakortin.

Eilen taas kävelin joenvartta päinvastaiseen suuntaan ja lumouduin täysin ympäröivistä kallioista, joiden välissä reitti välillä kulki. Kävelin lopulta vesiputouksille asti, noin viisi kilometriä suuntaansa, vaikka suurin osa matkasta olikin asfaltoitua autotietä keskellä maalaistalojen kansoittamaa peltomaisemaa. Kartan mukaan putouksille olisi ollut toinenkin reitti, mutta olin väärällä puolella jokea ja täten pakotettu kulkemaan autoteitä pitkin. Paluumatkalla kaatosade iski niskaan ja asunnolle tullessani olin kuin uitettu koira.

[taiteilijaelamaa]

Tällä viikolla oli ihana tajuta, että siellä se näyttelyni nyt on. Valmiina ja avoinna.  Sen seurauksena stressitasoni putosi minimiin, lainasin kirjastosta Mark Rothko -kirjan ja sitä yhden illan selailtuani, tartuin toimeen. Uusia, Rothkon innoittamia, kapeita, mutta korkeita kuvia syntyi nopeasti. Käytin kuvien luomiseen tasoskannerin sijaan puhelimeeni lataamaani slit scan -sovellusta. Työskentelytapa ja jälki olivat yllättävän erilaisia kuin tasoskannerilla tehdessä. Sain värialueiden rajat piirtymään ituisempina, aivan kuin vesivärillä laveerattuina. Syntyi hehkuvaa keltaista, oranssia ja punaista, mutta myös uusia värejä: purppuraa, turkoosinsinistä ja vihreää. Näissä uusissa kuvissa värialueiden päälle muodostui paikoitellen erittäin selvästikin erottuvaa digitaalisten artefaktien muodostamaa pystysuuntaista raidoitusta. Olen huomannut saman ilmiön silloin tällöin myös tasoskannerilla työskennellessä kun työskentely-ympäristöni on ollut liian valoisa. Niinpä olen tähän saakka minimoinut ongelman esiintymisen pimentämällä työskentelytilani. Nyt näiden uusien kuvien kohdalla raidat eivät kuitenkaan yllättäen tuntuneet irrallisilta virheiltä, vaan luonnolliselta osalta lopullista kuvaa. Tämä tarkentui vielä eilen kun tein kuvista ensimmäiset testiprintit. Suurensin yhden kuvan 120x50 cm kokoiseksi ja rajasin siitä koepalan, jonka tulostin A4:selle. Suuremmassa mittakaavassa kuvaa katsoessani tajusin, että raidat ovat kuin kankaassa pystysuunnassa kulkevat loimet. Kuvan kapea formaatti on myös omiaan luomaan mielleyhtymän seinälle ripustettavasta raanusta, mikä ei mielestäni yhtään haittaa. En ole koskaan ollut hyvä pitämään taidettani ns. pöytälaatikossa. Nyt yritän kuitenkin malttaa näiden uusien kuvien kanssa. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen minusta nimittäin tuntuu, että kuvantekoprosessini on taas vaivatonta. Se soljuu puolittain itsestään, ja kuvia syntyy yksi toisensa perään. Näissä kuvissa on uutta, mutta silti ne ovat mielestäni vähintäänkin yhtä vahvasti minun itseni näköisiä kuin vuosi tai kaksi sitten tekemäni skanografit. Nyt kun on hyvä flow, niin keskityn tekemiseen ja vaalin sitä luomisen vapautta, jonka äärellä olen saanut viettää tämän kuluneen viikon.

[taiteilijaelamaa]

Viime viikon perjantaina (5.1.2018) aukesi yksityisnäyttelyni ‘Morrina’ Valokuvakeskus Nykyajassa, Tampereella. On se ihmeellistä miten näyttelyn valmistuminen pyyhki pois epäilyt, pelot ja sen sisintäni syksyn mittaan kalvaneen tunteen, että tämä on täysin järjetöntä. En saanut tähän, enkä tulevaan Perin näyttelyyni ulkopuolista rahoitusta. Viimeistään ripustuspäivänä tämä kuitenkin unohtui. Teosteni kirjaimellisesti löytäessä paikkansa näyttelytilassa, tunsin itsekin jälleen löytäväni oman paikkani taiteilijana. Sen miksi teen mitä teen.  Ripustuspäivänä äitini oli minulle autokuskina ja korvaamattomana ripustusapuna. Teosteni koon ja lukumäärän suhteen olin myös onnekas: näyttelysettini mahtui kokonaisuudessaan yhteen henkilöautoon. Koko torstaipäivä siinä meni, mutta ripustuksesta tuli hyvä ja tasapainoinen. Neljä eri teoskokoa: suurimmat 125x90 cm ja pienimmät vain 16x22 cm. Merkittävät kokovaihtelut toivat kokonaisuuteen kontrastia ja rytmiä. Värillisten lisäksi esille tuli viisi mustavalkoista skanografia. Niistä tein kooltaan 35x49 cm ja kehyksen väriksi valitsin aikaisemmista teoksistani poiketen hopeanharmaan. Ajattelin sen olevan tarpeeksi neutraali mustavalkoisiin kuviin, mutta silti mielenkiintoisempi kuin mustan tai valkoisen. Olen kuulemma ensimmäinen, joka on tilannut Artproofilta kyseisen väriset kehykset. Valmiit teokset näin vasta päivää ennen näyttelyni ripustamista. Silloin kotona Arabianrannassa, huonossa valossa, kääriessäni teoksia auki kuplamuoveista, pelkäsin tosissani, että nyt olin valinnut väärin. Kehyksen sävy tuntui tunkkaiselta, mutta galleriatilassa tilanne kääntyi onneksi toisin. Hyvässä valossa, ja hopeanharmaiden kehyksten rinnastuessa Valokuvakeskus Nykyajan katutason galleriatilan harmaisiin seiniin - siis harmaata harmaalla - olin lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Avajaisetkin menivät mukavasti ja jäi hyvä fiilis.  Seuraavan kerran menen Tampereelle sunnuntaina 21.1.2018, jolloin toteutan Valokuvakeskus Nykyajassa näyttelyni yhteydessä kansanlaulaja Amanda Kauranteen ja mieheni, äänitaiteilija Mikko H. Haapojan kanssa live-esityksen. Omana ilmaisuvälineenäni on jälleen luonnollisesti tasoskanneri, eli luvassa on liveskanografiaa yhdistettynä ääni-improvisaatioon, live-elektroniikkaan ja jouhikkoon. Odotan innolla millainen äänen ja kuvan vuoropuhelu esityksestämme muodostuu.  

[taiteilijaelamaa]

Siitä on reilu vuosi kun valmistuin valokuvataiteilijaksi. Opinnäytetyötä kirjoittaessani minulla oli usein tunne, etten oikeastaan tiedä mitä olen tekemässä tai varsinkaan, mihin tämä johtaa. Järjen tasolla sitä oli vaikea nähdä, vaikka tunteen tasolla olin kaikesta epävarmuudestani huolimatta jotenkin varma. Varma siitä, että tämä mitä nyt teen tuntuu omalta ja sitä kautta oikealta. Tätä haluan tehdä. Tätä mun täytyy tehdä. Valmistumisen jälkeen minua ja äänitaiteilija-miestäni odotti iloinen yllätys - myönteinen apurahapäätös, jonka turvin pääsisimme aloittamaan ensimmäisen yhteisen taideprojektimme: Helsingin reitit - KATVE. Helsingin sisäpihat odottivat kuvaajaansa ja äänittäjäänsä. Lisäksi sain myönteisen päätöksen myös näyttelyhakemukseeni. Pitäisin ensimmäisen yksityisnäyttelyni maaliskuussa 2017 Galleria Huudossa Uudenmaankadulla, tilassa jota olin katsellut jo useamman vuoden. Galleria sijaitsi katutasossa, ikkunoista tulvi luonnonvaloa ja tila oli kaksiosainen: oli suuri etutila sekä sisäpihan puolelle suuntautuva kapeampi takatila. Ei liian suuri, ei liian pieni. Minusta tuntui, että se oli kaikinpuolin sopiva ensimmäiselle näyttelylleni. Puolentoista kuukauden projektiapurahan jälkeen olin työtön. Sitä jatkui syksyn. Tilanteeseen liittyvä byrokratia ja tilivelvollisuus eri tahoille ahdisti. Samalla pääsin kuitenkin, Helsinki Schoolin ansiosta, tuntuvammin kiinni taidemaailmaan - teoksiani oli ensimmäisen kerran esillä ulkomaisilla taidemessuilla, Vienna Contemporaryssä Wienissä. Halusin päästä paikan päälle, mutta lennot Wieniin olivat liian kalliit, joten ratkaisimme mieheni kanssa asian ostamalla menolennot Prahaan ja paluun Budapestista. Välimatkat Praha-Wien-Budapest matkustaisimme busseilla. Prahassa avasimme skumppapullon, sillä oli syytä juhlaan - minulta oli myyty teos heti messujen avajaisiltana. Tuntui uskomattomalta.

Syksy meni pitkälti apurahahakemuksia kirjoittaessa. Tarvitsin rahoitusta tulevan yksityisnäyttelyni tilavuokraan sekä ennen kaikkea teoskuluihin. Halusin toteuttaa kaikki teokset samalla tavalla: mustiin kehyksiin kehystettyinä Diaseceinä. Suurin teos olisi kooltaan 165x118 cm, pienimmät 85x60 cm. Väkersin tilasta pienoismallin. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä tehdä sitä aivan mittakaavaan, mutta se ajoi asiansa. Keskusteltuani useamman taiteilijan ja taidealan ihmisen kanssa, päätin että tilaan tulisi vain seitsemän teosta. Näin kukin teos pääsisi nousemaan esille sekä itsenäisesti, että osana kokonaisuutta. Pahin virhe olisi ampua tila liian täyteen. Vaikka prosessin edetessä hetkittäin epäilinkin päätöstäni ja harkitsin yhden lisäteoksen mukaanottamista, niin seitsemän teoksen päätös piti. Hyvä niin. Kokonaisuudesta tuli minimalistinen ja ilmava. Se tuntui harkitulta ja itsevarmalta. Yhtenä tärkeänä osana näyttelyni suunnitteluprosessia toimi Suomen valokuvataiteen museon järjestämä porfolio-päivä, jonka ansiosta sain keskustella teoksistani ja aluillaan olevasta näyttelykokonaisuudesta seitsemän alan ammattilaisen kanssa. Päivä oli hektinen. Mielipiteitä oli yhtä monta kuin ihmisiäkin, mutta kaikilta sain ehdottomasti jotain. Suurin mielipiteitä jakava seikka tuntui olevan värillisten ja mustavalkoisten teosten välinen suhde. Tulisiko näyttelykokonaisuuteen ottaa mukaan molempia, vai vain värillisiä kuvia? Näkemykset jakautuivat päivän aikana kutakuinkin puoliksi niin mustavalkoisten teosten puolesta kuin niitä vastaan. Päätös jäi siis auttamatta minulle itselleni ja kun päätös oli lopulta tehtävä, jätin mustavalkoiset teokset näyttelykokonaisuuden ulkopuolelle. En nimittäin osannut päättää millä tavoin haluaisin kyseiset teokset esittää. Kehyksillä vai ilman, mattaa vai kiiltävää, entä missä koossa? Ja miten mustavalkoiset teokset sopisivat yhteen suurikokoisten ja värikkäiden Diasecien kanssa? Kysymyksiä ja vaihtoehtoja oli liikaa, joten jätin ongelman hautumaan. Marraskuussa 2016 matkustimme mieheni töiden perässä puoleksitoista viikoksi New Yorkiin. Whitney Museumissa kävimme katsomassa kuubalaissyntyisen Carmen Herreran äärimmäisen vaikuttavan “Lines of Sight” -näyttelyn, joka tulvi vahvoja värejä ja tiukan minimalistisia, geometrisia muotoja. Teosten säntillisissä suorissa linjoissa oli jotain minulle vierasta, turhan pedanttista, mutta silti vaikutuin, jopa rakastuin. Teoksissa oli ytyä ja ihailtavaa periksiantamattomuutta. Museon kirjakaupassa käytin viimeisetkin rahani. Ostin luonnollisesti Carmen Herreran “Lines of Sight” -kirjan, sekä sen tueksi teoksen ”Concrete Cuba - Cuban Geometric Abstraction from the 1950s”. Tammikuun alussa oli aika lyödä oman näyttelyni teosvalinnat lukkoon. Yötä myöten jatkuneen teoskokojen pyörittelyn jälkeen laitoin teostilauksen lopulta menemään Artproofille ja sovin ajan, jolloin menisin paikanpäälle valvomaan teosten proofausta. Olo oli kaikkea muuta kuin itsevarma. Samalla tajusin, että jokainen taho, jolta olin syksyn mittaan hakenut näyttelyyni apurahaa, oli antanut kielteisen päätöksen. En saisi ulkopuolista rahoitusta vaan maksaisin kaiken itse. Onneksi minulla on sentään mieheni, ja sukulaisia joilta lainata, muuten näyttelyn toteuttaminen olisi ollut täysin mahdotonta. Näyttelyni maksoi minulle lopulta noin 7 000 euroa. Summa tuntui järjettömältä. Niin järjettömältä, että näyttelyn aikana ja sen jälkeen olen nauranut, että tätäkö tämä taiteilijuus on. Että laitetaan tuhansia euroja objekteihin, jotka ovat kuukauden verran esillä ja ihmisten katsottavana. Sitten nämä objektit pehmustetaan ja kääritään huolellisesti näteiksi paketeiksi, jotka viedään työhuoneelle odottamaan seuraavaa näyttelyä. Niin, sitähän tämä on, mutta myös paljon muuta. Näyttely tuli. Nimesin näyttelyn sen pääteoksen mukaan, “Sabroso”, espanjankielellä herkullinen tai maukas. Tuli näyttelyn ripustaminen, valvominen ja lopulta saattaminen pakettiin. Väliin mahtui paljon, niin kohtaamisia ihmisten kanssa kuin kasvava ymmärrys siitä, mitä näyttelyn pitäminen vaatii. Mikä toimii ja mitä taas tekisin nyt toisin. Avajaisiltana ihmisiä tuli enemmän kuin olin osannut odottaa ja koska olin yksin vastuussa kaikesta, oli lopputuloksena juomatarjoilun hetkittäinen tyrehtyminen. Olin kuitenkin tyytyväinen näyttelykokonaisuuteen. Se tuntui hyvältä. Teokset oli ripustettu tilaan hieman aiottua korkeammalle, mutta siitäkin sain ainoastaan kiitosta. Valvoin näyttelyä itse viikonloppuisin ja otin tavakseni istua näyttelytilan nurkassa ikkunan vieressä, selkä kiinni lämpöä hohkaavassa patterissa. Toisinaan kävijöitä oli päivän aikana vain kourallinen, parhaimmillaan taas yli kaksikymmentä. Suurin osa kävijöistä oli kiinnostunut kuulemaan teosten taustoista ja käyttämästäni tekniikasta. Keskustelut olivat antoisia. Näyttelyn viimeisellä viikolla paikalle tuli myös pariskunta, joka osti yhden näyttelyni teoksista. Olin ostosta erittäin kiitollinen. Saisin ainakin osan näyttelyyn laittamistani rahoista takaisin. Näyttelyni toiseksi viimeisenä aukiolopäivänä järjestin “Live scanography meets Kauranne x Haapoja x illmari” -peformanssi-illan. Livenä toteutettavan tasoskanneritaiteen, ääni-improvisaation, spoken wordin ja kaupunkiäänimaisemien yhdistäminen yhdeksi esityskonseptiksi syntyi hetken mielijohteessa, mutta se kannatti. Pystyin näin avaamaan teosteni syntyprosessia yleisölle aivan uudella ja äärimmäisen konkreettisella tavalla. Lisäksi olin itsekin utelias näkemään millaiseksi kuvat muodostuisivat yleisön edessä ja äänen ja musiikin vuorovaikutuksessa. Yleisöä oli paikalla kolmisenkymmentä ja toteutin illan aikana tasoskannerilla yhteensä 40 uutta kuvaa. Jokainen kuva oli improvisoitu ja väriyhdistelmätkin siinä hetkessä valittuja. Vaikka minulle muutama kuvallinen huti tulikin, niin ilta oli kaikin puolin hyvä ja onnistunut, erikoinen ja erityinen eikä vähiten kiitos kanssani esiintyneiden Amanda Kauranteen (+Gigi Abaudin) ja haapoja & illmari kollektiivin. Alkuvuoteni oli kiireinen, ei vain yksityisnäyttelyni vuoksi, vaan myös siksi, että siirryin samalla työttömästä yrittäjäksi. Päätös oli aluksi enemmän pakon sanelemaa ja vaihtoehtojen puutteesta johtuvaa kuin todellista halua toimia yrittäjänä, mutta alun pelkojen jälkeen päätös on tuntunut hyvältä. Ennen kaikkea on ollut ilo ja onni saada yhdistää niinkin marginaalista kuvataiteen alaa kuin skanografiaa eli tasoskannerilla toteutettua taidetta erilaisiin tilaustöihin. Lisäksi olen yllättäen saanut tehdä sitä mistä jo varhaisessa teini-iässä haaveilin: suunnitella levynkansia. Pian ovat neljännet suunnittelemani levynkannet lähdössä painoon.