Uusi sivusto
Kermankuorijat siirtyy uuteen sijaintiin. Tarinoitamme löytyy jatkossa osoitteesta kermankuorijat.fi, nähdään siellä!
$LAYYYTER
ojovivo

Kaledo Art

Andulka
Aqua Utopia|海の底で記憶を紡ぐ
Peter Solarz
taylor price
tumblr dot com
will byers stan first human second
RMH
One Nice Bug Per Day
Cosmic Funnies
let's talk about Bridgerton tea, my ask is open

No title available

roma★
todays bird
sheepfilms
trying on a metaphor
NASA
🪼
seen from United States
seen from Italy
seen from Argentina
seen from United States

seen from United States
seen from United States
seen from United States

seen from United States
seen from United States
seen from United States

seen from United States

seen from United States

seen from United States
seen from United States

seen from United States
seen from United States
seen from India

seen from Ethiopia

seen from Singapore
seen from Indonesia
@kermankuorijat
Uusi sivusto
Kermankuorijat siirtyy uuteen sijaintiin. Tarinoitamme löytyy jatkossa osoitteesta kermankuorijat.fi, nähdään siellä!
Vaahtera ja kauhujen kasvot
Pohjoistuuli vihmoo kylmyyttä, syksy on jo pitkällä. Haen ämpärin jonka käännän ylösalaisin, asetellen päälle viltin. Istun pihan suurimman vaahteran alle ämpäripenkin päälle. Taiteilen vaahteranlehtiruusukkeita pajupunoksen ympärille rautalangalla kiinni sitoen.
Sormet kohmettuvat ja muuttuvat kankeiksi, ruusukkeet alkavat muistuttaa lähinnä rytistettyjä lehtimyttyjä. Juurrutan itseni sinnikkäästi puun alle ja väännän lehtiä kiinni punokseen.
Olin kuuden vanha kun kotitalomme valmistui. Muutaman vuoden kuluttua pihamme etuosaan istutettiin kolme vaahteraa. Onnettomat raipat pystyssä ne lähtivät kasvamaan, ja saivat suojaksi muutaman kepin kai lähinnä muistuttamaan ettei vaahteranalkujen päältä saanut juosta. Kuka nyt istuttaa puut keskelle kulkuväylääni joka vei talolta navettaan.
Puut kasvoivat, kepit onnistuivat suojelemaan hentoja varsia ja antoivat niiden vahvistua vuosi vuodelta. Puut kasvoivat ehkä hieman liikaakin joten kaksi vaahteraa kaadettiin.
Nyt istun sen pihan komeimman ja ainoan vaahteran alla, vääntäen kohmeisin sormin kranssia oveeni, tarkkaan valiten ne kauneimmat lehdet ja nauttien niiden värikirjosta.
Syksy on haikeaa aikaa, tuntuu kuin kaikki päättyisi. Vihreys ja valo katoaa, tilalle saapuu pimeys ja kylmyys, pauhaava pohjoistuuli. Luonto vaipuu horrokseen odottamaan uutta valoa ja sen mukanaan tuomaa lämpöä, elämää. Me emme valitettavasti voi hidastuttaa ruumiin toimintaamme joidenkin eläinten lailla ja vaipua horrokseen pehmeään pesään talviunille.
Käärimme itsemme valtaviin vaatekokonaisuuksiin etsien valoa kynttilöistä ja kirkasvaloista. Nautimme sadonkorjuusta ja valmistaudumme jouluun. Haravoimme kotipihamme vaahteranlehdet tuulen tarttuessa niiden purjeisiin.
Kaivoin kasvimaalta maa-artisokan mukuloita, jotka yllättivät kaivajansa iloisesti suuruudellaan.
Puna kasvoillani häärin keittiössä valmistellen ruokaa leivinuunin lämmössä.
Vaikka syksy tuntuukin välillä haikealta, kannattaa sen pimeydelle irvistää takaisin.
Maa-artisokka kurpitsakeitto
500 g maa-artisokkaa Kurpitsaa 1 prk Koskenlaskija Ruoka, maustamaton 2 tl suola ½ tl valkopippuria ½ tl muskottipähkinää ½ tl mustapippuria
Paloittele kurpitsa ja laita uunipellille, anna pehmentyä uunissa n. 30 min 250c. Kuori maa-artisokat ja keitä suolavedessä. Kun maa-artisokat ovat kypsiä ja kurpitsa pehmentynyt, soseuta ne sauvasekoittimella sekaisin kattilassa. Lisää Koskenlaskija Ruoka ja mausta mielesi mukaan.
Parasta ruisleivän kanssa nautittuna.
Kurpitsa on loistava sadonkorjuuherkku, joka muuntuu moneksi. Kurpitsasta loihtii hillot sekä pikkelssit. Se sopii keittoihin ja vaikka paahdettuina lohkoina pihvin seuraksi punaviinikastikkeen kanssa. Koko kasvimaan komistus on hyödynnettävissä. Siemenet voi kuivata ja paahtaa ja kuoresta saa pimeydelle irvistävät kauhujen kasvot.
Kokeellinen kurpitsapiirakka
100g voita 1 dl sokeria 2 kanamunaa 1 dl kaurahiutaleita 2 dl vehnäjauhoja 1 tl leivinjauhetta Kurpitsaa 1/2 dl sokeria 1tl kanelia 1 tl kardemummaa 1 tl inkivääriä
2 dl kermaa 2 dl rahkaa ½ dl sitruunamehua 3 liivatelehteä
Pilko kurpitsa ja laita se uuniin pehmenemään. Voitele piirakkavuoka. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kananmunat. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita joukkoon. Soseuta pehmennyt kurpitsa, lisää sokeri ja mausteet.
Painele taikina piirakkavuokaan sekä reunoille, paista pohjaa uunissa 10 min 225 asteessa. Vaahdota kerma ja lisää joukkoon rahka. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä. Laita piirakkapohjan päälle n 2 dl kurpitsasosetta.
Kuumenna sitruunamehu ja laita siihen liivatelehdet. Sekoita kermarahka seoksen joukkoon kurpitsasosetta noin 2 dl ja kaada siihen sitruunamehu ohuena nauhana. Kaada seos piirakkapohjan päälle ja paista uunissa 45 min 200 asteessa. Anna hyytyä viileässä 3 tuntia.
Lady in red
Pidän työstäni, se on fyysistä ja usein myös vaihtelevaa, henkilöistä nyt puhumattakaan.
Yleensä rakennustyömaat ovat vain huomiovaatteisiin sonnustautuneiden ihmisten pakkoleiri, mutta välillä havahtuu olevansa asiakaspalveluammatissa joka tuo kohtaamisillaan mukavan lisän arkeen.
Harvoin suoraa kiitosta tulee ainakaan tilaajan suusta ja arvelen niiden mahdollisesti tulleiden kehujen jäävän vain pomon haltuun, vaikka olisihan se mukavaa saada kuulla kuinka on onnistunut.
Eräässä julkisivukohteessa sain nauttia itsekseni syksyn aurinkoisista ilmoista, välillä etsien taivaalta hanhiauroja, jotka paljastivat muuttopuuhansa kovalla kaakatuksellaan. Siinä kohteessa sain kiitoksen suoraan, jopa kukkien kera. Vaikka peri suomalainen vaatimattomuus pakotti sanomaan: ”työtänihän tämä vaan on”, ihaillen katselen parvekkeellani niin kauniisti kukkivaa krysanteemiruukkua.
Nykyisessä kohteessa joutuu olemaan tiiviistikin tekemisissä asukkaiden kanssa, linjasaneeraus on varmaan kaikkien painajainen. Työ on pölyistä, kovaäänistä ja tekijätään fyysisesti verottavaa, asukkaan piinasta puhumattakaan.
Vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon koneineen ja rojuineen. Tässä koen empaattisuuden, ymmärryksen ja uteliaisuuden ihmisiä kohtaan olevan edukseen. Vaikka tehtävämme onkin räjäyttää vanhat kylpyhuoneet ja putkilinjastot luoden uudet, hohdokkaat ja nykyaikaiset pinnat tilalle, ei yhteistoiminta ole aina mutkatonta.
Eräässä asunnossa asuu noin 90 vuoden saavuttanut rouva. Oikein virkeä ja napakka. Hän tuntuu olevan tietoinen omista eduistaan ja pitääkin niistä tiukkaan kiinni saaden työmiesten hampaat pureutumaan joskus yhteen. Minusta tämä rouva on miellyttävä omalla humoristisella oikukkuudellaan.
Työmaan läheinen sijainti mahdollisti minulle kauan kaipaamani työmatkapyöräilyn. Aamuun herää aivan erilailla kun saa haistella ja tuntea syksyn viileyden. Jokisillan ylittäessä näkee aamuisen usvan nousevan ja puusta pudonneiden lehtien rapisevan tuulen vireestä asfaltilla.
Kanttasin työmaan pihaan ja tämä rouva olikin jo ulkosalla. Sain ripityksen välittömästi kypärän puutteesta ja vannoin sen olevan seuraavana hankintalistallani. Päivä eteni työntouhussa. Porraskäytävällä tämä rouva tuli eteeni pussin kanssa ja ojensi sen minulle. Pussissa oli punainen pyöräilykypärä. Hänen pyöräilyt on jo pyöräilty, mutta ehkä siitä on turvaa vielä sinun matkoillesi. Laitoin kypärän päähäni ja se sattui kun kenkä Tuhkimon jalkaan.
Fúsi
Sali on täynnä, olemme hiukan myöhässä. Painan päätäni kumaraan juostessamme täyden salin etureunan kautta ystävämme varaamille paikoille.
Riisun nopeasti takkini, hymyilen ystävälleni ja asettelen kuulokkeet korviini. Kuulokkeista kuulen edessä haastateltavana olevan Islantilaisen elokuvaohjaajan haastattelun tulkattuna. Ohjaaja on nuori, innokas ja luovuudella luotu pörröpäinen mies, tulkkaaja selvästikin yli keski-iän saavuttanut, kyllästyneitä huokauksia ja laiskoja kommentteja heittävä harmaantunut mies.
Ihmiset kuuntelevat haastattelua kiinnostuneina, minä seuraan heitä. Nauran myös tulkkauksille, sille elottomuudelle puheessa. Ohjaajan heittämät vitsit eivät pääse oikeuksiinsa kuulokkeissa.
Haastattelu on ohi, siirrymme elokuvateatterin puolelle. Olemme jonossa ensimmäisten joukossa. Haluan päästä valitsemaan hyvän paikan, takaa ja rivin reunimmaisen. Varmistan että voin lähteä kesken näytöksen aiheuttamatta häiriötä jos koen sen tarpeelliseksi.
Elokuvat iskevät joskus todella voimakkaasti sisimpään, suoraan tunteisiin tai kehoon, joskus molempiin. Haluan valita itselleni kevyttä katsottavaa välttääkseni liian voimakkaat tunnereaktiot. Joskus ahdistus voi ottaa liikaa vallan ja jäädä hetkellisesti päälle, haluan suojella itseäni.
Juttelen ennen elokuvan alkua ystäväni kanssa, puhe menee myös sisimpään kysymyksillään. Ystäväni kysyy; Mitä sinulla on sisällä, mitä se pieni osa sinussa haluaa? En osaa vastata, valot sammuu ja elokuva alkaa, onneksi.
Painan pääni tuolin selkämykseeni, kyyneleet valuvat silmäkulmistani, ei elokuvan takia vaan ystäväni esittämästä kysymyksestä. Mitä minä haluan?
Elokuva on vakuuttava, se kertoo aikuisesta miehestä joka asuu edelleen äitinsä kanssa. Se kertoo siitä kuinka elämä voi muuttua, mutta myös siitä kuinka helposti sitä vain tyytyy tekemään asioita, jumittuu kaavoihinsa. Islantilainen taidonnäyte on väritetty hyvällä huumorilla ja riipaisevalla kiltteydellään, mitä harvemmin enää tuodaan esille. Elokuvasta huokuu ettei sitä ole tehty suurille valkokankaille, se on tehty tarpeesta, halusta.
Pohdimme elokuvan jälkeen sen kulkua ja roolisuorituksia. Kerron pitäneeni siitä kovasti, koska sen aihepiiri ei kosketa omaa elämääni eikä silloin pääse koskettamaan liian syvältä. Muutkin pitivät näytöksestä.
Midnight Sun Film Festival on ehdottomasti kesieni ehdoton odotuksen kohde ja suosikkifestarini. Tapahtuma huokuu lempeyttä ja ymmärrystä, lupaa jokaisen olla juuri sellainen kuin on. Joka vuosi se tuo uusia asioita ja näkökulmia elämääni, aiheuttaen haikeuden lähennellessään loppuaan.
Kello soi taas herättääkseen. Rutiinin omaisesti siirryn työmaalle, kaikki tapahtuu kuin automaatiolla, aivan kuin joka ikinen arkiaamu. Hion seinää, putsaan maalin aiheuttamia roiskeita, koen elämäni harmaaksi. Kaikki tapahtuu, työt, kotiaskaret, kaupassa käynti ja ruuanlaitto. Kaikki vaan tapahtuu ja liukuu eteenpäin. Hetki, päivä kerrallaan. Viikosta toiseen.
Huomaan tuijottavani ulos työmaan ikkunasta. Tajuan kuin iskusta olevani elokuvan aikuinen mies, Fúsi. Tyytymässä elämääni, rutiinin omaiseen harmaaseen elämääni. Ystäväni kysymys palaa mieleeni; Mitä minä haluan? Kuinka palauttaisin värin elämääni?
Ei ole niin kevyttä elokuvaa tai niin ohimennen heitettyä kysymystä etteikö se voisi muuttaa elämän suunnan.
Virgin Mountain.
Pimeitä iltoja ja piimää.
Muutto uuteen asuntoon on ollut odotettua hankalampaa. Kaikki tuntuu uudelta, vaikkakin ympärillä on ne samat vanhat tavarat.
Aamuisin alkaa olla jo valoisaa, kevät saapuu vihdoinkin. Uteliaana katselen aamuisin keittiön ikkunasta ulos ja seurailen liikehdintää kujalla.
Kotini sijaitsee mäen päällä kujan päässä metsän ympäröimän suuren talon ullakolla. Olen aina asunut kerrostalossa kadun varrella, joten tällainen hiljaisuus tuntuu vielä uudelle. Aamuisin kuitenkin on hienoa seurata kuinka taloihin syttyy valoja yksi kerrallaan, ja kuinka toppatakkiin kääriytyneet ihmiset hakevat aamupostinsa laatikoistaan. Ikkunan viereisessä männyssä on pesä, epäilen asukkaan olevan orava, koska sellainen komea häntäinen eläin puunrunkoa juoksee välillä ylös alas. Talitintit toivottavat hyvää huomenta.
Illalla palaan takaisin kotiin, joskus ennen pimeää joskus vasta myöhään jolloin pihavalo syttyy suuntaa näyttämään. Olen asunut kauan yksin. Nautin siitä, mutta silloin turvallisuuden tunteella on isompi rooli.
Istun illalla jälleen keittiönpöydän äärellä ja katselen ulos. Katuvalot valaisevat tietä, talojen piipusta nousee savua. Joku lapioi auran tekemää polannetta pois pihatien reunalta ennen kuin pakkanen kovettaa sen iskunkestäväksi. Hellan luukun raosta välkehtii valoa keittiööni.
Rakastan valoa. Kesäpäivän aamuisen sumun läpi tunkevia säteitä. Illan laskevia väriteoksia taivaalla ja sitä kaikkea siinä välissä. Rakastan auringon maalaamia varjoja pitsiverhojen läpi makuuhuoneeni vaaleisiin seiniin ja spektrejä tanssimassa pinnoilla tuulen pyöritellessä kristallikoristeita.
Pimeä pelottaa, se mitä ei näe. Valoton rappukäytävä, kaukainen metsä syysiltana kun edes lumi ei anna valoa kulkijalle. Järven samea vesi kätkiessään pohjansa näkymättömiin estää työntämästä varpaita alaspäin. Ääni pimeässä vaatii tarkan pohdinnan mahdollisesta aiheuttajastaan.
Niin kuin itse, niin varmaan moni muukin on utelias tietämään mitä kujan taloissa tapahtuu. Koska rakastan valoa, en halua peittää ikkunoitani paksuilla verhoilla. Ongelma minulle muodostui tästä, koska suihkussani on ikkuna suoraan kujalle. Ompelin ikkunan eteen pitsiverhon suojaksi, että saisin nauttia läpitulevasta valosta, mutta epätietoisuus sen peittävyydestä pimeän aikaan sai minut epävarmaksi.
Suihkuun mennessäni peitin ikkunan suihkuverholla joka antoi suojan ikkunaan mutta sai veden roiskumaan valtoimenaan pitkin pesuhuonetta. Pahin pelkoni oli unohtaa suihkuverho ikkunaan koska verho peitti samalla myös patterin ja aiheutti vaaran myös silloin. Tilanne oli jopa epätoivoinen kun pohdin ratkaisua ongelmaani.
Töissä putsailin tasoteroiskeita ikkunasuojauksista ja ihailin niiden pitsimäistä koostumusta. Niiden hento rakenne pirstaloitui betonilattiaan pudotessaan. Katselin huurretta ikkunasuojassa. Siinä se oli, ratkaisu. PIIMÄ! Tämä ajatus sai onnenkyyneleet nousemaan silmiini ja epätoivon verhon haihtuvan. Pienetkin oivallukset tuovat valoa elämään.
Piimähuurreikkuna * Piimää * Tela, pensseli tai sieni.
Tunneherkän rakkaat rutiinit.
Lämmin heinäkuinen tuulenvire kävi hiuksiini kun ohjasin lehmiä pellolta iltalypsylle navettaan. Pääskyset tekivät lentonäytöksiään taivaalla saalistaen hyönteisiä ja kiirehtien piiloon navetan harjarakenteissa sijaitseviin pesiinsä.
Lehmät astelivat rivissä alas metsäpolkua, joka ohjasi heidät oikeaan suuntaan. Navetassa oli kuluvan kesän aikana tehty peruskorjauksia, ja aina lypsyn ajaksi oli paikat siistittävä niin, että työskentely olisi mahdollista. Jokainen lehmä oppi nopeasti oman paikkansa.
Ylvään varmoin askelin he yksi kerrallaan astelivat sisään ja asettuivat paikoillensa, työntäen päänsä parresta sisään kurottautuen ruokintapöydälle nauttimaan viljasta.
Oli Calypson vuoro, hän astui sisään. Otti askeleet eteenpäin ja pian pysähtyi. Jokin oli muuttunut. Aikansa hän tutkaili ympärilleen ja näki remontin aikana käytävän laitamalle jääneen ruuvimeisselin. Calypso aisti välittömästi että joku oli uutta hänen ympäristössään, eikä sen tosiaan tarvinnut olla suuri muutos. Asiaa tutkailtuaan hän rohkeni kuitenkin parteensa.
Muutin viikonloppuna uuteen asuntoon. Koko prosessi on tuntunut todella stressaavalle. Lähtökohta oli että edelliseen asuntooni oli tuloillaan putkiremontti. Se ei sinänsä olisi vaatinut lopullista muuttoa, mutta remontin jälkeinen vuokrankorotus sekä vuokranantajan joustamattomuus eivät jättäneet minulle vaihtoehtoja. Jouduin tekemään päätöksen todella nopeassa ajassa.
Olen elämäni aikana joutunut muuttamaan monta kertaa. Lapsena asiaa ei kysytty, nuorena se oli vain lupaus seikkailusta, ja vanhempana sen teki vain pakosta. Ikä on tuonut myös mukanaan sen, että juurrun todella tiukasti kiinni rutiineihin. Aamulla kellon herättäessä viideltä on tiedettävä miten toimia tai muuten aika menee tyhjän päiväiseen poukkoiluun.
Remontoin tulevaa asuntoa. Uusi maalikerros seiniin herätti jo nuhjuuntuneen asunnon henkiin. Suihkuseinä pesuhuoneeseen jakoi tilan sopivasti, ja pienet fiksailut keittiössä loivat asunnosta itselleni mieluisamman.
Muutto sujui ennätys nopeasti hyvällä ja reippaalla porukalla, ja olenkin heille jokaiselle todella kiitollinen. Itsehän sain kovaan kuumeen toki juuri edellisenä päivänä, niin kuin huonoon tuuriin kuuluukin. Aloitin tavaroiden purkamisen ja paikoilleen asettelun välittömästi. Osa tavaroista löysikin heti luonnollisen paikkansa, osa on laatikoissa edelleen.
Kun ensimmäisenä työaamuna nousin uudessa asunnossa keittämään kahvia oli jokin muuttunut. Jo rutiineiksi muodostuneet tavat edellisessä asunnossa kummittelivat edelleen. Aamu oli hieman sekasortoinen, mutta sain onneksi itseni ajoissa valmiiksi ja töihin.
Kun on pitkään asunut yksin, tulee kodille vielä suurempi merkitys. Koti on turvapaikka, satama mihin ankkuroida itsensä aaltojen viemättömiin.
Istun uudessa asunnossa keittiönpöydän ääressä ja katselen ympärilleni. En ole kotona, en tunne oloani turvalliseksi. Vaihdan yöpaidan ja käperryn sänkyyn puristaen tyynyä tiukasti rintaani. Painan silmät kiinni ja kuvittelen itseni takaisin tuulen heiluttamaan hiuksiani heinäkuiselle niitylle.
”On siut kyllä herkälle säädetty” totesi työkaveri kun päästin töissä muutaman kyyneleen. :D
Koska mä voin.
Olimme viikonlopun kotitilalla katselemassa lehmääni ja ihastelemassa hänen uutta pikku veljeään, suloinen sonnipoika telmi karsinassaan ja päästeli naurettavan kuuloisia mylvintöjä innostuksissaan.
Talvi ja taloustilanne aiheutti sen että työtilanne oli ollut pitkään epävarmaa. Löysä silmukka kaulassa tuntui ahdistavalle, mutta tilanne vain oli sellainen.
Sain viikon puolessa välin työkohteen valmiiksi ja valmistauduin jo pitkään talveen joutenolijana. Kotona istuessa sainkin yllättäen viestin töiden jatkumisesta uudessa kohteessa heti seuraavalle päivälle, mahtavaa koska kyseisellä työmaalla oli iso joukko firmamme muitakin tyyppejä, joiden kanssa aika meni mukavasti tauoilla korttia pelaillen ja työn lomassa hervottomia vitsejä heitellen.
Innoissani komennuksesta lähdin ensimmäiseen työpäivään. Tehtäväni oli kiivetä uudisrakennuksen kattotasanteelle maalaamaan kilometri tolkulla lautaa. Päivä oli mukava, hommat luisti, ja pitkän jälleen näkemisen vuoksi tarinaa riitti yhdellä jos toisellakin.
Katto ja rakenteet oli suojattu jättimäisellä teltalla, jonka sisällä kaikilla oli mukava rakentaa viisikerroksista taloa. Muurarit latoivat tiiliä kerros kerrokselta ja punainen seinä kohosi nopeasti harjaa kohti. Betonimylly pyöri pihassa pitäen kovaa rohinaa ja naulapyssyn laukaukset täyttivät työmaan äänillä, minä vain maalasin.
Katon nurkkaan oli tehty pieni aitaus, se muistutti viikonloppuna näkemääni sonnipojan karsinaa. Mielessä kävi jo ajatus kiivetä aitaukseen esittämään lehmääni koska pojat olivat siitä vitsiä niin kauan vääntäneet. Esitys jäi pelkästään ajatuksen tasolle kun pomo saapui paikalle ja kävimme tulevia tehtäviä läpi. Ohimennen hän mainitsi että älkää vain menkö aitaukseen, koska styroksilevyjen alla oli yli 20 metrin suora pudotus. Säikähdyksen tuoma ahdistusryöppy sai polveni notkahtamaan. Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä, se on vain tietämättömyyttä.
Syksyn samoilija
Kannan harteillani koko maailman taakkaa, niin kuin ystäväni sen minulle valotti.
Kannan huolta lapsista jotka kärsivät, toisiaan kappaleiksi repivien erovanhempien sivusta seuraajina. Entä ne vanhukset jotka elävät yksinäisyyttään viimeiset vuotensa, odottaen vain pois pääsyään tai sitä vierailijaa, joka vaan istuisi siinä jos yhteistä puheenaihetta ei sattuisikaan löytymään. Entä ne uuden elämän uskon tai elämäntapaoppaiden kautta luoneet, kun näen heidän räpiköivän vain kauemmas itsestään tai elämän perusasioista. Tosin mitäpä minä arvostelemaan toisen uskoa, jokainen olkoon vapaa sen suhteen. Entä se ahdistus maailman pahuudesta mitä uutiset toistensa jälkeen raadollisimpana eteemme tuovat?
Vie minut täältä pois, minun on pakko vain päästä pois!
Pyydän pomolta vapaata vedoten kesällä pitämättömiin lomapäiviin. Saan pitää lomani. Suljen korvani ympäröivältä maailmalta, en halua kuulla nyt ystäväni huolia, en lukea niitä raadollisimpia juttuja. Sulkeudun kuplaan. Pakkaan tarkoin rinkkaani kaiken mitä kuvittelen matkallani tarvitsevan, varaudun myös vastoinkäymisiin ja asettelen vaatteet vedenpitävään pussiin, sekä otan ensiaputarvikkeita mukaani.
Tie oli petollinen kun ajoimme aamun sarastaessa kohti luonnonpuistoa. Syksyn yöpaikkaset tekivät mustaa jäätä tienpintaan. Rinkka painoi paljon, mietin tarvitsenkohan tämän kaiken. Askel oli hakeva kivikkoisella ja kapealla polulla, alkuhankaluutta niin kuin yleensä. Kymmenen kilometrin päästä kävelemistä ei enää juuri edes ajattele, silloin ajattelee kaikkea muuta. Luonnon ihmeitä, itseään, elämää, mahdollisuuksia, mutta lähinnä sitä mistä elämässä loppujen lopuksi on kyse: ruokaa ja lämmintä paikkaa missä nukkua seuraavan yönsä.
Toisen vaelluspäivän matka oli rankka, kanjonin reunamalla kiipeämistä ylös ja alas, kapea ja kivikkoinen polku jota näki edessä kiemurtelemassa loputtomalta tuntuvan matkan päähän ja viimainen tuuli puhaltamassa kasvoihin tundralla ilman suojaa puista, kantaen painavaa rinkkaa selässään. Muttei se ollut raskas siksi, ei todellakaan.
Kun poistuu omasta arkisesta ympäristöstään uusien polkujen ääreen, muuttuu haavoittuvaisemmaksi ja suojattomammaksi. Ymmärtää että elämä tuo eteen tilanteita joita ei pysty ennustamaan, joen ylityksiä missä jää pettääkin alta tai kivi heilahtaa horjauttaen vaeltajan hyiseen jokeen. Tilanteita missä joutuu miettimään uutta reittiä tai majoituspaikkaa, se kaikki on elämän tuomaa yllätyksellisyyttä. Emme voi tietää mutta voimme varautua moniin asioihin. Samalla kun pakkasin rinkkaani ajattelin kuinka laulussa kerrottavan tähtipölyn lailla on huolipölyä, joka takertuu vaatteisiin ja jää painoksi rinkkaan, kannettavaksi pitkin kivikkoisia polkuja. Halusin ravistella sen pölyn pois.
Kilometrejä oli takana jo yli puolen välin, puhelimen kenttää ei ollut ollut kolmeen päivään. Jalat olivat kestäneet yllättävän hyvin, ravinto ja lepo oli ollut riittävää. Tässä se on, minun elämäni. Olen pakannut mukaani kaiken mitä tarvitsen, olen saanut mukaani ihmisen jonka kanssa on turvallista vaeltaa, olen vaalinut terveyttäni että voin kävellä, olen onnekas, totta vie sitä minä olen.
Kun oppii ravistelemaan pölyt pois harteiltaan on ihmisen kevyempi kulkea, mukanaan vain kaikki se tarpeellisin, se mistä elämässä on kyse.
Kiitollisuus
Pihasaunan kiukaan lasiluukun läpi heijastuva tulen välke tanssii puuseinillä. Olo on raukea pehmeästä lämmöstä, joka löylyä heitettäessä nipistelee hartioita.
Nuori rouva kertoo ensi kohtaamisestaan miehensä kanssa ja siitä varmuudesta mikä kosintatilanteessa molemmilla oli. Varmuus huokui rouvan saunan kuulauttamilta kasvoilta edelleen. Tarinaa kertoessaan hänen kauniin tummista silmistä paistoi kiitollisuus.
Peseydyttyäni siirryn ulos vilvoittelemaan, istun pihasaunan rappuselle pyyhkeeseen kääriytyneenä. Järveltä puhaltava napakka syystuuli tuntuu viileälle muttei kylmälle. Pimeässä illassa kuulen kuinka aallot hakkaavat rannan kivikkoihin ja taivaalla loistava kuunsirppi koittaa heijastaa kuvaansa järvenpintaan mutta aallokko tekee kuvasta epätarkan.
Nostan katseeni ylös, taivas on täyttynyt tuhansin tähdin. Ihailen niiden paljoutta ja mietin omaa kiitollisuuttani ja varmuuttani. Tunnen voimakkaan halun ja kai tavallaan tarpeenkin olla yhdessä mieheni kanssa ja joskus tunnen myös menettämisen pelkoa, mutta sellaista loppuelämän kestävää varmuutta en pysty edes kuvittelemaan.
Naistenlehden otsikot kilpailevat toinen toistaan hienommilla rakkaustarinoilla kuinka julkkikset tiesivät heti että nyt olen löytänyt kumppanin kenen kanssa olla elämänsä loppuun saakka. Onko minun rakkauteni sitten jotenkin heikompaa laatua, koska haluan olla mieheni kanssa nyt enkä halua miettiä asioita sen pitemmälle. Olen myös kiitollinen monista asioista, terveydestä, työstä, perheestä, puolisosta, ystävistä ja siitä ajasta minkä saan käyttää itseleni tärkeisiin asioihin.
Kiitollisuudesta on tullut uusi muoti ilmiö, kaikkialla kehoitetaan nauttimaan ja olemaan kiitollinen. Eräs itselleni rakas ihminen sanoi kerran mieleeni painuvasti tapahtuma rikkaan ja raskaan vuoden jälkeen olevansa täysin väsynyt olemaan vaan kaikesta kiitollinen, kun aina pitäisi jaksaa hokea sitä. Olla kiitollinen kauppakassin revetessä parkkipaikalle ettei juuri ostamat elintarvikkeet valuneet pitkin asfaltoitua pihaa tai kiitollinen siitä kun varpaan potkaistuaan pöydän jalkaan vältyttiin murtumalta. Kiitollinen työstä mutta samalla peläten tulevansa sivuutetuksi jonkun nopeamman, paremman ja oppineemman tieltä.
Mitä se kiitollisuus sitten on? Tuulen viileys saa minut siirtymään sisälle pukeutumaan. Vietämme vielä mukavan illan tämän hurmaavan nuorenparin kanssa ja vaihdamme ajatuksia. Kello on jo lähes puolen yön kun lähdemme mieheni kanssa ajamaan kotiin. Ajomatkaa on yli tunnin verran, mutta onneksi saan istua apukuskin puolella. Tie on mutkainen ja hirvistä varoittavia merkkejä näkyy tasaisin välimatkoin. Auton hurina ja puhaltimesta tuleva lämpö saavat minut nukahtamaan. Herään pökkyräisenä vasta auton pysähdyttyä kotipihaamme. Päästyäni sänkyyn käperryn mieheni kainaloon halaten häntä ja kuiskaan: Kiitos kun toit meidät turvallisesti kotiin.
Tänä vuonna mättäät ovat notkuneet täytenään puolukkaa. Kauniin syyspäivän sattuessa lähdimme keräämään oman tarpeemme. Ämpärit kädessä suuntasimme apajillemme.
Siinä puolukoita poimiessa ehti taas miettimään monenlaisia asioita. Luonnossa asioiden pohdiskelu tuntuu turvallisemmalle, huolet eivät tunnu niin suurilta ja ahdistavat asiat eivät pääse niin syvälle. Metsällä on parantava tai ainakin rauhoittava voima.
Kyykin maassa ja koitan saada ämpärin täyttymään, nostan katseeni puolukanvarvuista ja jään seuraamaan mieheni touhuja. Hänen keräystahtinsa ei ehkä iskisi leiville nopeudellaan mutta se paneutuminen työskentelyyn on ihanaa katsottavaa. Kuin jokainen käpy ja kanto olisi uusi tuttavuus. Huvittuneena katselen tilannetta kauempana ja mietin kuinka onnekas olenkaan kun olen löytänyt hänen kaltaisensa oman elämän tutkimusmatkaajan.
Kun pääsemme kotiin haluan välittömästi päästä leipomaan. Mietin mitä puolukoista voisi tehdä ja suuntaan katseeni keittiössä olevaan tauluun. Sain eräänä jouluna mieheltäni hänen isoäitinsä kirjoittamat perinnereseptit lahjaksi, kehyksissään ne koristavat keittiötäni. Haluan tehdä mustikkakukkoa vaihtamalla mustikat päivän saaliiseen, ja koska normaalisti kukko tehdään uunivuokaan, päätän kokeilla hieman pienempiä kukkosia käyttämällä kirpputorin "saa ottaa"-korista haalimaani muffinssiuunipeltiä.
Puolukkakukkoset
200g voita 1,5dl sokeria 1 kananmuna 3dl ruisjauhoja 2dl spelttijauhoja 1/2tl soodaa 8dl puolukoita 1-2tl perunajauhoja
Voitele ja jauhota muffinssipelti. Vatkaa voi ja sokeri, lisää muna. Sekoita jauhot (ei perunajauhoja) ja sooda keskenään ja lisää sokeri-voi seokseen. Ota taikinasta noin luumun kokoinen palanen ja painele muffinssivuoan pohjalle. Pyöritä puolukoita perunajauhossa ja laita puolukat taikinakupposiin. Halutessasi voit lisätä sekaan vielä sokeria. Painele lopusta taikinasta kannet kukkosiin. Paista 175-200 asteisessa uunissa noin puolituntia. Tarjoile jäätelön tai mascarponevaahdon kanssa.
Maukasta syksyä!
Puhumaton piirakka
"Joudun poistumaan liian varhain, juuri kun tarvitsisit apua lentämään, pieni nurmilintuni. Anna auringon paistaa kasvoiltasi ja laula lauluasi." Luen ruokatauolla naistenlehdestä tarinan naisesta joka oli menettänyt äitinsä ollessaan itse vasta 6-vuotias. Tarina on liian liikuttava minulle ja pillahdan itkuun. En sellaiseen ulvovaan vaan ennemmin sellaiseen hiljaiseen purkaukseen jossa kyynelten piteleminen on mahdotonta.
Työkaverini istuu minua vastapäätä syöden eväsleipäänsä ja huomaan hänen kasvoiltaan hämmennyksen. Iloinen ja sanavalmis tyyppi on jopa tuskastuneen näköinen tilanteessa ja sanaton. Kun saan itkuni itkettyä, käännän sivua ja jatkan eväideni syöntiä selittelemättä sen enempää äskeistä kyyneltulvaani.
Kun on naisena miehisellä alalla joutuu monesti huomaamaan että miehillä on vaikea suhtautua pirskahtelevaan hormoonien sekoittamaan naiselliseen luonteeseen, mutta olen myös huomannut että kuulen aivan erilaisia tarinoita niiden haalareiden sisältä. Kun on kahdestaan työmaalla saakin tietää tarinoita lapsuudesta, perhe-elämästä ja jopa vaikeista kouluajoista. Onko sitten niin että naiselle on helpompi kertoa tunteistaan, vai osaako naisena suunnata kysymyksensä oikeisiin uriin.
Myönnän olevani herkkä, ehkä jopa eritysherkkä kun nettitestiä täyttäessäni saan laittaa ruksin useampaan kohtaan, niin kofeiinin yliherkkyyteen kuin metelistä johtuvaan ärsytykseen. Pitkään koitin peittää herkkyyttäni joka tukahdutettuna purkaantui sitten vihana kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kun vihdoin tajusin ettei tarvitse esittää piittaamatonta ja että minulla on oikeus purskahtaa itkuun kesken työpäivän jos tilanne sitä vaatii, on oma oloni helpottunut kummasti. Toisin vaan taisi käydä meidän miesväelle. Mikä siinä sitten onkaan ettei tunteiden näyttäminen tai puhuminen sovi meidän perus-juron kansan suuhun.
Kun istun lapsuuden kodissa rakkaiden vanhempieni ja veljieni kanssa pöydässä ymmärrän mistä itse olen oppinut ettei kaikilla ole tapana tunteitaan niin vahvasti tuoda julki. Kun tarjoan tekemääni tonnikalapiirakkaa iltateen kanssa ja kysyessäni maistuuko se, saan vaan muminaa ja olkapäiden kohottelua. Tyydyn tekemään johtopäätöksen itse, koska piirakka näyttää häviävän vuoastaan. Kun seuraavan kerran menen käymään kotitilalla, pyytää veljeni saada piirakan reseptin.
Ehkäpä siis joskus riittää pelkkä olkien kohautus vastaukseksi :)
Tonnikalapiirakka
100 g voita 2dl spelttijauhoja 1tl suolaa 1dl vettä
Täyte
2 prk tonnikalaa 1,5dl juustoraastetta 3 rkl valkosipulituorejuustoa 1 sitruunan mehu 2 kpl kananmunaa Pippuria Suolaa Tilliä
Nypi rasva, suola ja jauhot sekaisin. Lisää vesi ja vaivaa taikinaksi. Laita hetkeksi jääkaappiin. Voitele piirakkavuoka ja jauhota se korppujauhoilla. Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen.
Sekoita täytteen aineet keskenään. Voit halutessasi valuttaa tonnikalasta öljyn/veden pois, muttei välttämätöntä. Mausta tarpeen mukaan.
Painele taikina vuokaan ja paista pohjaa 10 min. Kaada täyte pohjan päälle ja paista 15 min tai kunnes pinta on kauniin värinen.
Tunnelmallisia tee-hetkiä <3
Perinnöksi rakkauden punaista
Enoni kutsui meidät koolle mummolan vanhaan pihasaunaan, joka sijaitsi punaisine hirsineen metsän reunassa.
Saunan parhaat ajat olivat 80-luvun alussa. Muistan pienenä tyttönä tallustaneeni sinne liian suurissa saappaissa joulusaunaan katsellen tähtitaivasta pakkasen purressa. Nyt saunan valurautainen pata odotti lämmittäjää.
Putsasimme padan ja laitoimme tulen sen alle. Pumppasimme pihakaivosta vettä ja kannoimme padan täyteen. Kevät oli koittanut joten oli aika keittää punamultamaalia.
Enoani pystyi kutsumaan jo konkariksi, mutta meille nuoremmille kokemuskerta oli ensimmäinen. Käskystä toteutimme vaadittavat työvaiheet. Lisäsimme puita padan alle, sekoitimme sihtiruisjauhot velliksi joka muistutti lettutaikinaa. Padassa olleen veden sekaan lisättiin rautavitrilliä antamaan maalille laho- ja homesuoja maalattavalle puulle.
Veden alkaessa kiehua täyttyi sauna vesihöyryllä tehden siitä utuisen. Lisäsimme kiehuvaan veteen koko ajan sekoittaen ruisvellin. Padan pintaan nousi paksu vaahto, joka muistutti lähinnä väriltään ja koostumukseltaan täydellistä cappucinoa aamuisessa torikahvilassa. Enoni tokaisi että nyt sitten vaan keitellään ja jakoi jokaiselle 15 minuutin sekoitusajan, koska pohjaanpalamisen riski oli suuri.
Kyllähän sitä keiteltiinkin, lähes kolme tuntia. Hämmensimme pataa ja lisäsimme puita. Koostumus muuttui kirkkaammaksi ja siihen tuli liisterimäinen tuntuma jota keittämisellä haimmekin. Oli aika lisätä suola säilymisen parantamiseksi ja punnita oikea määrä punamultaa. Tuli sai sammua ja pata jäähtyä hiljalleen kun vähitellen siihen lisättiin punamultaa. Ensin se oli kuin marjapuuroa ja hiljalleen väri syventyi ja muuttui täyteläämmäksi.
Sävyn ollessa oikea oli maali melkein valmista. Sekaan kaadettiin vielä vernissaa, joka parantaa levitettävyyttä ja antaa suojaa puulle.
Sain olla onnekas joka pääsi ensimmäisenä testaamaan uuden maalin levitettävyyttä ja peittävyyttä. Kun kastoin pensselin höyryävään maaliämpäriin olin aidosti innostunut kokeilusta ja rehellisesti sanottuna rakkauteni punamultamaaliin roihahti liekkiin. Vaikka ammatissani käytän paljon erilaisia maaleja en ole koskaan saanut maalata niin hyvällä maalilla.
Tykästymiseen vaikutti toki maalin helppo maalattavuus, peittävyys sekä kestävyys, mutta suurempi syy oli perintö jonka olin saanut. Enoni oli oppinut oikean tavan keittää maalia isältään ollessaan puolta nuorempi kuin minä nyt. Voin hyvin kuvitella erittäin pedanttina tunnetun edesmenneen Vaarini tarkan ohjeistuksen maalin valmistuksessa. Kaikki oli mitattu ja punnittu säntillisesti ja keittoajan kelloa oli seurattu tarkoin. Sen päämäärätietoisen ohjeistuksen kautta on enollani nyt eväät jatkaa ja jakaa tämä perinne meille nuoremmille ja opastaa kuinka tehdään täydellistä Rakkauden punaista punamultamaalia.
Hauskaa Vappua!
Ennalta oli jo sovittu että menemme isommalla porukalla viettämään vappu-juhlaa Anopilleni.
Suhteemme oli vielä melko tuore, kuten myös suhde Anoppiini. Päätimme Spelttihiplarin kanssa, että grillaamme pihagrillissä saslikia koko porukalle. Emme olleet aiemmin sitä tehneet, joten ajattelin hyödyntää venäläislähtöisen työtoverini tietämystä kyseisen ruuan valmistamisessa.
Sain selkeät ohjeet vaikkakin pienellä murteella. Suurin murheeni oli että mistä saamme tikut joissa lihat pystyisi kunnolla paistamaan, koska puiset palaisivat karrelle. No lähetin ohjeen Spelttihiplarille ja kerroin että lihat voi kypsentää halterin välissä, koska puiset tikut eivät kestäisi.
Sain hetken päästä viestin jossa kummastuneena kysyttiin miten aion lihat asetella. Mietin että mitähän siellä nyt kysellään kunnes tajusin katsoa Googlen kuvahausta tuloksia sanalle halteri. Välillä yhdellä kirjaimella voi olla suuri merkitys. Halsteri toimi tällä kertaa paremmin :D
SIMASUISTA VAPPUA TOIVOO KERMANKUORIJAT!
Helpot lusikkarahkamunkit
2 dl spelttijauhoja 1 dl sokeria 1 dl maitoa 1 tl leivinjauhetta 1 tl vaniljasokeria ¼ tl suolaa 50 g voita sulatettuna 1 prk (250 g) maitorahkaa 1 muna
Kypsentämiseen: öljyä Kuorruttamiseen sokeria tai vaikka sulatettua suklaata.
Yhdistä kuivat aineet keskenään. Sulata voi. Lisää sulatettu voi, maitorahka, muna, maito jauhoseokseen. Sekoita nopeasti tasaiseksi. Kuumenna öljy n. 180 asteiseksi.
Ota taikinaa ruokalusikalla ja laita kuumaan öljyyn paistumaan toista lusikkaa apuna käyttäen.
Paista kullanruskeiksi.
Nosta munkit reikäkauhalla talouspaperin päälle valumaan. Pyörittele sokerissa lämpiminä. Mikäli haluat kuorruttaa munkit suklaalla, niitä ei tarvitse välttämättä sokeroida. Kannattaa kokeilla myös kanelisokeriseoksellä sekä vaniljasokerilla kuorrutettuja munkkeja.
Vanhassa vara parempi
Työni on välillä sesonkiluontoista, kesät ovat kiireisintä aikaa rakentamisen merkeissä ja monesti talvi menee lomautuksella.
Tämä vuosi alkoi positiivisissa merkeissä kun sain komennuksen kunnostamaan naapuripaikkakunnalle vanhaa kaupparakennusta. Olin siis saanut vältettyä vuosittaisen ahdistuksen, riittämättömyyden ja huonommuuden tunteen, mikä lomautuksesta jotenkin aina tuli.
Kohde oli vanha osuuskaupparakennus, jonka viimeisimpänä asuttajana oli ollut paikkakunnan ainut maataloustarvikekauppa. Kauppaketjun parhaiten pukeutuneet herrat olivat todenneet liikkeen tuottavuuden liian alhaiseksi ja pakottivat paikalliset maajussit lähikaupunkien suurempien myymälöiden hoiviin.
Kaupparakennus huokuu historiaa vaikkakin oli moneen kertaan saanut kokea muodonmuutoksia ja päivittämistä, sen se sai myös nyt.
Olin ensimmäistä kertaa töissä paikkakunnalla. Jo pelkkiin työmatkoihin sai nyt varata tunnin aikaa jo heti aamusta ja toisen tunnin iltapäivällä. Aluksi sai ajaa aina vain pimeässä, mutta nyt onneksi päivä on pidentynyt todella nopeasti.
Kun saavuin ensimmäisenä päivänä työmaalle ja kävin pomon kanssa läpi remontin laajuutta ja siihen liittyviä asioita, huomasin olevani innoissani mutta silti epävarma taidoistani. Viiden vuoden kokemuksella kai voisi pikku hiljaa alkaa nimittämään itseään ammattilaiseksi, mutta sana tuntuu joskus todella vieraalta.
Sain työparikseni minulle ennestään tuntemattoman herran. Mies oli viettänyt jo pitkän tovin eläkepäiviä mutta halusi silti käydä vielä töissä tilaisuuden tullen. Työkohde vaati paljon erilaisia työvaiheita ja olinkin muutaman kerran tilanteessa jossa en tiennyt kuinka homma pitäisi tehdä. Kun kerroin pulmani työparilleni oli homma kohta jo ratkaistu.
Kyselin työn lomassa pariltani asioita ja sain kuulla tarinoita firman alkuajoilta ja kalastustarinoita pohjoisen mökiltä. Hän ei ole se äänekkäin tapaus vaan selvästi mielellään itse kuuntelee mitä ympärillä tapahtuu. Kun työskentelee itselle vieraan ihmisen kanssa tiiviisti niin näkee toisessa piirteitä ja tapoja toimia.
Seurasin mielelläni hänen tekemistään. Hänestä huokui vankka ammattitaito ja kirvesmiehen uskottavuus sirkkelissä vähentyneiden sormienkin myötä. Vaikka hänellä on ikää jo lähes 3/4 vuosisataa ei siitä ollut merkkiäkään työn tehokkuudessa. Kerroinkin hänelle että monen nuoremman kannattaisi ottaa hänestä oppia.
Huomasin itseni pikkutytön uteliaisuuden lailla seuraavan hänen työskentelyään toivoen edes jonkun asian jäävän myös omaan päähän tulevaisuutta ajatellen. Se mistä hänessä ehdottamasti eniten pidän on varmuus. Hänen ei tarvitse neuvoa tai osoittaa osaamistaan. Taito osata olla hiljaa ja huomioida muita. Aamulla ensimmäisenä saatu hymy ja hyvän huomenen toivotus takaa hyvän päivän.
Onnelliseksi minut tekee tieto siitä että vaikka elämä on oppimista ja vaikka joudumme kokemaan epävarmuutta, tulee se aika kun ei enään tarvitse yrittää. Riittää kun vain olemme.
Kun jälleen marssimme kahvitauolle kaadan hänelle kahvia. Tartun varmuudeksi hänen kuppia pitävästä kädestään että saan tärisevän käden asettumaan ja kahvin osumaan kuppiin. Leikkaan hänelle palan persikkapiirakasta ja saan hymyilevän kiitoksen. Kerron leiponeeni piirakan spelttijauhoista ja saan hämmentyneen kysymyksen, mitä se on se sellanen peltti?
Pirteä Persikkapiirakka
125g voita 1dl ruokosokeria 1 kananmuna 1dl perunajauhoja 2dl spelttijauhoja 1tl leivinjauhoa
1 purkki persikoita 1/2dl persikkamehua 1/2 sitruunan mehu 1rkl perunajauhoa 2 kananmunaa 2tl vaniljasokeria 200g kermaviiliä 200g rahkaa 1dl ruokosokeria
Jauhota piirakkavuoka. Tee murotaikina, vaahdota voi ja sokeri. Lisää muna ja sekota. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Painele vuokaan jauhoja apuna käyttäen.
Viipaloi persikat ja asettele pohjan päälle.
Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada persikoiden päälle. Paista uunin alimmalla tasolla 200 asteessa n. 30 minuuttia.
Oli oikein hyvvää vaikka siinä oliki sitä mitälie pelttiä! :D
Neljäs ulottuvuus
Jostain pienestä se taas lähti, olisikohan ollut joku tv-ohjelma tai netissä nähty kuva.
Vaellamme jonkin verran ja viihdymme luonnossa, mutta talvella matkan taittamisessa ja metsässä selvitymisessä on suurempi haaste, koska on huomioitava niin paljon enemmän asioita. Jo pelkkä veden saanti on haastavaa, sillä pulloihin sitä on turha liikaa pakata, koska se jäätyy jo noin tunnissa ja on umpijäässä parissa. Löysin eräästä kaupasta kiinanlyhtyjä ja se oli varmaan viimeinen silaus joka löi suunnitelmat lukkoon.
"Kuules, lähdettäiskö ahkiohiihtovaeltamaan ensi viikonloppuna?" Vastaus oli kyllä selvä kysymättäkin. Lähdetään vaan, kiva!
Koska en itse ollut eräsuksia ennen jalkaan laittanut, emmekä omistaneet ahkiota, alkoi välineiden haaliminen. No, saimme sukset, ahkion ja isosompaiset sauvat. Pakkasimme ahkioon paljon lämmintä vaatetta, paksut makuupussit ja riittävästi ruokaa, sekä litteän ruskeaan käärepaperiin pakatun paketin.
Starttasimme ystävänpäiväaamuna jo heti seitsemän jälkeen. Ajomatkaa vaellusreitin alkupisteeseen oli pari tuntia. Ilmassa oli jännitystä ja epävarmuutta mitä vastassa sattuisikaan odottamaan. Sää oli mukavan talvinen, pakkasta viitisen astetta ja pieni lumesade teki luonnon vielä koskemattomamman näköiseksi.
Hiihto onnistui hyvin ja sukset kantoivat kepeästi hangen päällä. Ahkio oli onneksi tarkoitettu juuri tämäntyyppiseen maastoon ja kulki perässä oikein hyvin.
Matkamme taittui kauniin talvisissa maisemissa tuvalle asti joka oli onneksemme vapaana, koska halusimme yöpyä siinä, eikä majoitustilaa ollut kuin kahdelle. Kaminaan laitettu tuli lämmitti tuvan nopeasti. Lämpimät kuivat vaatteet ja ulkona vietetty aika alkoivat kuumottamaan mukavasti poskia. Tuuli ajoi lumisateen ja pilvet pois. Valmistimme kaminan keittolevyllä herkullista chorizo-spelttipastaa.
Ulkona oli pimeää ja astuimme ulos mökistä. Näky oli mykistävä. Pakkanen oli kiristynyt purren välittömästi ulos tullessa ja koko taivas oli täyttynyt tuhansilla tähdillä. Järven jäällä seisoessa ja taivasta katsellessa näytti tähtiä tulevan koko ajan lisää. Välillä näimme tähdenlentoja, välillä sateenliittejä.
"Hei tiiätkö? On ihana saada viettää ystävänpäivää täällä sinun ja noiden tähtien kanssa."
"Oon kyllä ehdottomasti samaa mieltä. Voisitko laittaa sukset jalkaan? Mulla olis yks juttu."
Kävin tuvasta hakemassa öljylyhdyn ja litteän paketin. Laitoimme sukset jalkaan ja hiihdimme keskemmälle järveä. Ojensin paketin ja toivotin suukon kera hyvää ystävänpäivää.
"Mikäs tämä on? Tussi ja kiinanlyhtyjä?" "Kirjoitetaan niihin meidän haaveet ja lähetetään ne taivaalle tähtien luettaviksi."
Niin teimme ja suuret vaaleanpunaiset lyhdyt kohosivat taivaalle pian ollen pieniä pisteitä muiden tähtien seassa. Öljyhdyn valossa hiihdimme takaisin tuvalle, missä oli ihanan lämmitä. Lisäsimme kaminaan tulta ja kömmimme makuupusseihimme. Ulkona oleminen, liekkien välke kaminassa ja täysi vatsa takasivat että väsymys iski.
Muutaman kerran yöllä lisäsin puita kaminaan mutta muuten nukuin todella sikeästi. Yöllä pakkanen nousi lähes 25 asteeseen, mutta tuvassa siitä ei ollut tietoakaan.
Aamulla ikkunasta katsoessa halusin äkkiä pukea ulkovaatteet ja mennä ulos. Nouseva aurinko värjäsi taivasta pastillivärein ja ohut kuunsirppi loisti kirkkaana edelleen. Niin kaunista, niin hiljaista. Pakkanen oli edelleen purevaa.
Kiiruhdin tupaan keittämään pannukahvit ja puuron. Kattila suhisi kuumalla liedellä kun sulattelin lunta meille vedeksi. Söimme, puimme hiihtovaatteet ja pakkasimme ahkion ja paluumatka alkoi.
Aurinko paistoi kirkkaana ja loi hangen pintaan kimalluksen. Hiihtelimme hissukseen katsellen ja ihaillen luonnon ihmeitä. Kelottuneita mäntyjä, punertavia pajunoksia, joissa pajunkissat selvästi odottivat innokkaana pääsyä katsomaan kevättä, koskemattomia hankia ja sinistä taivasta, missä muutama pilvi teki kauniita kiehkuroita. Kuinka kaikki murheet unohtuvatkin, kuinka onnekkaita olemmekaan kun saamme nauttia siitä kaikesta.
Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi.
Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne,—etten nähdä sais, niill’ otsillaan on kirjoitettu mitä.
Ei mulle lännest etääll’ ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää.
Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. Ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle.
Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen.
Uuno Kailas
P.s Välillä meinaa unohtaa että alkuperäinen tarkoitus oli tehdä tästä ruokablogi, joten lukioiden pyynnöstä liitän tähän myös reseptin :D
Speltti-chorizopasta
4dl spelttipastaa 200g chorizoa 100g ilmakuivattua kinkkua 1 chili 2dl kermaa 50g koskenlaskijajuustoa Suola Pippuri
Eräkämpälle saapuessa tarkasta puutilanne ja mene hakkaamaan sylillinen klapeja puukuuriin. Laita kaminaan tuli ja vaihda itsellesi lämpimät ja kuivat vaatteet päälle.
Ota kaksi trangian kattilaa ja etsi ulkoa puhdas luminen kohta. Täytä molemmat kattilat kukkurapäilleen lumesta ja vie kaminan päälle sulamaan. Lisää kaminaan puita ja kuuntele kuinka tuli räiskyy ja lumi suhisee sulaessaan.
Kun lumi on sulanut, yhdistä vedet yhteen kattilaan. Hae tyhjällä kattilalla lisää lunta sulamaan.
Kun vesi kiehuu lisää siihen suola ja spelttipastat. Ota trangian paistinpannu ja laita kuumenemaan kaminan liedelle. Pilko choritzo, chili ja kinkku. Lisää choritzo kuumalle pannulle että saat siitä rasvaa pannulle. Lisää chili ja kinkku. Muista lisätä puita.
Kun pasta on kypsää käy kaatamassa siitä vesi pois. Lisää kerma sekä koskenlaskiajuusto muruina chorizopaistoksen sekaan. Lisää pippuria.
Kun kerma on kiehunut vähän kokoon kaada koko seos pastan sekaan. Kaada vesi kattilasta tilkka vettä pannulle, pyöräytä ja kaada pastan sekaan. Hämmennä pasta ja kastike sekaisin ja pidä lämpimänä. Lisää vielä kaminaan puita, annostele ruoka retkilautasille.
Nauti ruuasta ja kaminan lämmöstä.
Ärsytys, ärräpäät ja Eeva-tädin lämmittävä tomaattikeitto
Pakkanen on paukkunut ympäri Suomea luoden valoisat päivät ja kirkkaat tähtitaivaat täysikuineen. Saan nauttia talvilomastani näissä kauniissa keleissä.
Mieheni viettäessä etäpäivää kotona, koitin olla hissukseen etten häiritsisi hänen työskentelyään. Lueskelin lehtiä ja kuuntelin lempimusiikkiani kuulokeilla. Olin päivän sisällä vaikka pakkanen oli jo laskenut muutaman asteen verran ulkona. Lämpimässä oleskelu ja rentoilu saivat väsähtämään. Pelkkä oleminen aiheutti sen että nukahdin sohvalle kuulokkeet korvilla.
Tuntia myöhemmin heräsin kolinaan ulkona. Olin vielä aivan nukuksissa kun raahustin katsomaan mitä ulkona tapahtuu. Herra oli näköjään saanut työpäivänsä päätökseen ja oli voitelemassa suksiamme talven ensimmistä hiihtolenkkiä varten.
Naamani oli hapan ja ärsyyntynyt. Kitisin hetken että nytkö pitää lähteä, juuri kun olen herännyt ja edelleen yöhousut jalassa!!?? Nälkäkin olisi, eikä ennen hiihtolenkkiä viitsisi syödä. Kitinöistäni piittaamatta mieheni voiteli sukset loppuun, puki hiihtovaatteet päälle ja sanoi että nyt lähdetään. Ei auttanut kun vaihtaa yöhousut ulkovaatteisiin ja siirtyä ulos napaten sukset kainaloon.
Pakkanen oli laskenut yli kymmenen astetta ja lunta sateli piiskaten tuntuen terävältä vasten kasvoja. Mielentilani ei totisesti ollut valmis hiihtolenkkiin, mutta sinikkäästi lähdin seuraamaan ladulle päin.
Ärsytystä lisäsi kun huomasin käsilihasteni olevan aivan kadoksissa ja vähäinenkin sauvoilla lykkiminen sai ojentajat maitohapoille.
Jatkoin hidasta etenemistäni toisen hiihtäessä edellä. Latu kaartoi järven rannalle ja kova viima iski voimakkaasti vasten. Äh, tämäkin vielä! Metsässä tuuli ei enään tuntunut ja lumisadekaan ei lopulta häirinnyt.
Herra odotteli pienen matkan päässä ja kyseli kuinka sukset luistaa ja haluaisinko hiihtää edellä? Tiuskaisin äreissäni että ala nyt suksia siitä ja ole hiljaa! Huomasin toisen purevan poskiaan ettei olisi nauranut äksyilyleni.
Lihakset alkoivat lämpiämään eikä hiihtäminen tuntunut enään niin raskaalle, oikeastaan se alkoi tuntumaan hyvälle. Kaupungin valot kajastivat valoaan laduille ja lumipeite loi kajastukselle hyvän pinnan. Tykkylumi oli taivuttanut painollaan oksia ladun yläpuolelle luoden holvikaaret ladun ylle. Onpas kaunista!
Siinä hän hiihtää pienen matkan päässä sanomatta sanaakaan, mutta silti välillä taakseen vilkuillen ja huolehtien että onhan minulla kaikki hyvin. Alan katumaan äksyilyäni, toinen on jälleen kerran vaan ajatellut parastani. Voiteli suksetkin. Siinä hän on ja osoittaan rakkauttaan vaikka olenkin oikea metsänpeikko.
Saavumme kotiin ja viskaan sukseni pystyyn seinän viereen, heitän kastuneet ulkovaatteet kuivumaan ja menen lämpimään suihkuun. Lämmin vesi pistelee pakkasen kylmentämällä iholla ja tuntuu taivaallisen hyvälle. Kiedon pyyhkeen ympärilleni ja astelen ulos pesuhuoneesta. Näen mieheni sillä välin sytyttneen kynttilät ja kattaneen pöydän. Vedän nopeasti lämpimän kotiasun päälleni ja istuudun pöytään, hän ojentaa minulle annoksen herkullista tomaattikeittoa.
Istun hiljaa syömään ja mietin että olenko todella ansainnut tämän kaiken? Keitto lämmittää myös sisäisesti. Katson häntä, tartun hänen käteensä ja sanon sen mitä olisi pitänyt sanoa niin monesti ennenkin. Kiitos!
Eeva-tädin lämmittävä tomaattikeitto
1prk Tomaattimurskaa (Mutti) 1prk Valkoisia papuja tomaattikastikkeessa 1prk Säilöttyjä kirsikkatomaatteja 1 Chili 3 Valkosipulin kynttä 1 Iso sipuli 400g Jauhelihaa 3 Laakerinlehteä 2rkl Juustokuminaa 2rkl Oreganoa 1rkl Paprikajauhetta 1rkl Worcester-kastiketta Suolaa Pippuria
Hienonna sipulit ja chili, laita kattilan pohjalle öljyä ja kuullota ne siinä. Lisää päälle tomaatit ja pavut. Laita sekaan laakerinlehdet ja oregano, sekä Worcesterkastike ja anna kiehua hiljalleen.
Ruskista jauheliha ja lisää sen joukkoon juustokumina sekä paprika. Kaada ruskistettu jauheliha keiton sekaan ja lisää oman maun mukaan suola ja pippuria. Anna keiton vielä kiehua hetki hiljalleen ja makujen tasaantua.
Tarjoile keitto ranskankerman ja ciabatan kanssa.
Joutuin Joulusta nauttimaan
Puhuin ystäväni kanssa kuinka Suomen joulu on lyhyt. Kovalla kiireellä ja tohinalla, jopa myös stressin kiusaamina teemme valmisteluja. Muisti ja Do to do-listat ovat loputtoman pitkiä; osta lahjat, postita kortit, leivo kokkaa valmistele, kierrä myyjäiset ja torit, siivoa puunaa koristele. Mikäli olet perheellinen työssäkäyvä ihminen, tee tämä kaikki mukavasti lasten kanssa.
Tulee jouluaatto. Aamu alkaa riisipuurolla ja jatkuu joulusaunalla. Käymme kirkossa, haudoilla ja sukulaisilla. Syömme vaivalla valmistettuja ruokia, joiden määrä on kokenut jonkinlaisen hämärtymän ruokailijoiden todellisesta määrästä. Nukumme pitkään ja tajuamme: Tässä se oli, se hetki jonka eteen niin paljon nähtiin vaivaa. Viimeistään Tapaninpäivän jälkeen Joulu tuntuu jo kaukaiselta ja valmistelut uuden vuoden vastaan ottamiseen alkavat.
Suoritin itseni kanssa keskusteluja jouluna. Nautin suunnattomasti tehdä ja valmistella. Jo syksyllä sieniä kerätessä tai omista juureksista porkkana ja lanttusoseita tehdessä mielessä on ajatus joulusta. Lahjojen ostelun olen lopettanut jo vuosia sitten koska arvostan enemmän itsetehtyä.
Joulukorttien teossa saa käyttää luovuutta ja lahjojen valmistelussa kokeilla uusia reseptejä ja askarteluideoita. Koti saa kunnon siivouksen ja matot ensimmäisen lumipesunsa. Koristeet ja kynttilät luovat tunnelmaa. Kuinka tehdä tämä kaikki sitten ilman että palaneet piparit ja myöhään iltaan venyneet askarteluhetket eivät rasittaisi tai stressaisi?
Kuinka pitää mielessä että nämä on asioita joista nautin ja joita itse haluan tehdä? Tai mikä pahinta, olla vertailematta omia räpistelyitä tai tekemisiään muiden luomuksiin. Tämä kaikki siis parin päivän takia.
Vastauksia en löytänyt mutta tajusin Jeesus-lapsen syntyneen todella hyvään aikaan näin suomalaisten kannalta. Pimeä aika ei kuulu suosikkeihini missään määrin, mutta tämän juhlan kautta meillä on lupa laittaa valoja koristamaan talojamme sisältä ja ulkoa. Polttaa kynttilöitä ja nauttia niiden tuomasta lämmöstä ja rauhoittavasta valosta. Muistamme läheisiämme ja heidän vointiansa. Lähetämme ihmisille hyvän joulun toivotuksia ja näpertelemme kotona erilaisia luomuksia ja tuoksuvia leivonnaisia.
Vaikkakin välillä tunnelma meinasi päästä kiristymään tekemättömien tehtävien vuoksi, sain muistutettua mieleeni ettei joulu ole vain se pari päivää pimeimpään aikaan, vaan se matka jonka aikana mietimme läheisiämme ja itseämme luoden ympärille hyvän mielen.
Kermankuorijoiden salainen omenasinappi
1dl kermaa 1dl sokeria 1dl sinappijauhetta 2 munaa 3dl omenasosetta 1/2dl omenaviini etikkaa
Sekoita kerma, sokeri, munat ja sinappijauho kattilassa keskenään ja kiehauta koko ajan sekoittaen niin kauan että seos sakenee.
Keitä happamista omenoista sose ja lisää kiehuneen sinapin joukkoon.
Mausta omenaviini etikalla. Laita sinappi purkkeihin ja anna maun tasaantua.
Rimpuiluja ja rutistuksia
Mitä jos epäonnistun? Mitä jos valitsen väärin ja kadun päätöstäni myöhemmin? En kestä, miksi rintaani puristaa ja mahaani alkaa kouristella. Tärisen.
Pelko valtaa mielen ja ahdistus ruumiin. Miksi, miksi nyt kun yritän nukahtaa? Uni on tipotiessään ja ajatukset tulvivat päähäni myrskyn lailla. Yritän epätoivoisesti pysäyttää niitä hengittämällä rauhallisesti, mutta hengitykseni tuntuu vain kiihtyvän.
Välillä ahdistus ja pelot valtaavat mielen, halusi tai ei. Välillä arki kuljettaa liian lujaa, niin ettemme huomaa jos läheisillämme ei ole kaikki hyvin. Välillä emme osaa hiljentää vaikka omakin mieli alkaa temppuilemaan.
Kaunis syksyinen päivä lähdimme metsään läheisiemme kanssa. Pakkasimme koreihin ja reppuihin paljon herkkuja, jotka viimeistelimme nuotion ääressä.
Seurueemme kalamies oli pyydystänyt komean lohen joka oli savustettu aamulla. Sen kaverina tarjolla oli paistettuja perunoita sekä salaattia. Olimme myös aamulla leiponeet spelttiruissämpylöitä ja tehneet tikkupullia, jotka lämmitimme nuotiolla ja tarjoilimme mansikkahillon kera. Lisäksi tarjolla oli herkullisia mustikkamuffinseja ja nokipannukahvia.
Katoimme suuren kelopöydän jonka ääressä nautimme herkullisista ruuista, luonnosta ja hyvästä seurasta.
Seurueemme kokenein eränkävijä kohotti maljan ja halusi pitää puheen:
"Välillä kun tuntuu että arki ahdistaa on hyvä lähteä luontoon. Ajatukset kirkastuvat ja huolet unohtuu. On hienoa että meillä on mahdollisuus istuskella kannon päällä ja ihmetellä luontoa ja sen monimuotoisuutta. Mutta välillä sekään ei meinaa auttaa, silloin on tärkeää että meillä on läheisiä joille voimme sanoa; halaa minua! On tärkeää halata ja kuunnella toista silloin kun toisella on hätä, sitä on lähimmäisen rakkaus."
Puhe oli hyvin liikuttava ja kokemuksen tuomalla uskottavuudella kerrottu. Todellakin, välillä meinaavat ajatukset puuroutua ja suunta kadota. Pahaa oloaan purkaa helposti rakkaimpiin, jotka varmasti tahtovat vain hyvää. Mieli rimpuilee ja pään sisällä huutaa!
... hän kääntyy katsomaan ja kysyy onko kaikki hyvin? Pudistan päätäni jolloin hän tulee ja halaa minua lujaa. Kyyneleet virtaavat ja tuntuu kun toinen rutistaisi pahanolon pois sisältäni. Painan pääni hänen rinnalleen... Nukahdan...
Tikkupullataikina
2 1/2 dl maitoa 1 ps kuivahiivaa 1 dl ruokosokeria 1/2 tl suolaa 1 tl kardemummaa n. 4 dl vehnäjauhoja 4 dl spelttijauhoja 100 g voita
Käy keräämässä pajunoksia, kuori ne ja katkaise sopivan pituisia tikkuja.
Lämmitä maito yli kädenlämpöiseksi, lisää sokeri, suola ja kaardemumma.
Sekoita hiiva jauhoihin ja lisää maidon sekaan. Sulata voi ja lisää joukkoon koko ajan vaivaten.
Laita taikina liinan alle kohoamaan. Jos et löydä lämmintä paikkaa niin laita tiskialtaaseen lämmintä vettä ja taikina sinne kohoamaan. Varmista ettei kulho pääse kaatumaan.
Jaa taikina osiin ja pyörittele taikinasta noin sormenpaksuisia pitkuloita ja pyörittele ne keppien ympärille suhteellisen harvakseltaan että taikinalle jää tilaa kohota.
Paista joko nuotiolla kokonaan noin 20 min. tai uunissa valmiiksi ritilän päällä ja lämmitä ennen syöntiä nuotiolla.
Nautitaan mansikkahillon kanssa hyvässä seurassa.