#avautuminen

[kallonkutittaja]

Sain muistutuksen siitä miksen tykkää hengailla ns queer-tiloissa kovin usein. Niissä vaikuttaa olevan tosi paljon miesvastaisuutta ja ihan suoraa vihamielisyyttä, minkä tavallaan ymmärrän tiettyyn pisteeseen asti, mut c'mon queer-yhteisöön kuuluu myös miehiä ja niillekin pitäis olla tilaa.

Olin tänään myymässä koruja transtaiteilijoille suunnatussa tapahtumassa ja siellä tuli puhetta suhteista. Vaikutti siltä, että olin legit ainoo koko porukassa, joka ei ollut romanttis-seksuaalisesti kiinnostunut naisista ja femmeistä, ja kun yksi tyyppi mainitsi jotain miesten deittailusta eräs toinen reagoi siihen nähtävästi inhoten "ew!" Ei tullut kauheen tervetullut olo gender fluidina androseksuaalina, jonka iso osa identiteettiä maskuliinisuus on, ja joka rakastaa miehiä.

Tää tuli sen päälle, kun yks mun suosikkiartisteista, joka sattuu olemaan lesbo ja luonut uransa biiseillä jotka kertoo lähisuhdeväkivallasta wlw-suhteissa, oli tägännyt uusimman Tumblr-postinsa "men dni chop off your dicks I'll feed them to my cats". Niinku voitteko ees kuvitella jos joku homomies tägäis postinsa "women dni chop off your tits" tms? Mua ällöttää ja surettaa tää yhteisön jakaantuminen ja vihamielisyys.

Toisaalta en tunne olevani tervetullut myöskään homomiesten tiloihin, koska niissä mut nähdään niin usein naisena ja huijarina. Onko mulle edes paikkaa tässä niin sanotussa yhteisössä?

[tittiannelinuutistoimisto]

Tinder, vertaistukea kaivataan, tilanne on sos ja sitä rataa 🫡🏳️‍🌈

Myönnetään heti alkuun, etten itsekään tiedä mihin tää postaus on menossa, kuhan kirjoittelen ajatuksiani tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että nyt taitais olla aika pistää tinder laulamaan. Jotenkin oon aina ennen onnistunut puolivahingossa löytämään ihmisiä ja päätymään suhteisiin tai mitä mielenkiintoisimpiin situationshippeihin. Nyt en kuitenkaan uskalla luottaa tuuriini, joten taitaa olla viimein aika kokeilla ~✨️deittisovelluksia✨️~

Kun oon tässä edes teoreettisella tasolla pohtinut tällaista hurjaa nettideittailua, oon tajunnut, miten auttamattoman pihalla oon aivan kaikesta tähän liittyvästä. Aloitetaan klassisesta: en tiedä mitä kirjoittaa profiiliin, miten kertoa tarpeeksi muttei kuitenkaan liikaa. Toisaalta en tiedä, onko yleisenä tapana treffailla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan vai voiko treffeillä käydä saman aikajakson sisällä useamman kanssa, jos mitään sitoumuksia ei ole vielä tehty. Onko näin homona (oon afab muusu ja kiinnostunut naisista) kuitenkin parempi käyttää jotain muuta sovellusta kuin tinderiä, vai onko kaikki muut sovellukset ihan kuolleita? Onko ylipäätään tuhoon tuomittu yritys etsiä tinderistä tai muusta deittisovelluksesta elämänkumppania, sitoutumista ja parisuhdetta? Miten voikin pieni ihminen olla näin pihalla. Auttakkee.

Saa kertoa rohkaisuksi hyviä kokemuksia tinderistä, heittää vinkkivitosia, vertaistukea tai vaikka viedä mut treffeille 😭💐

[romahtamispiste]

Menetetty nuoruus

20. vuosi lähestyy täällä maapallolla itellä ja on nyt semmonen fiilis että en tehny yhtikäs mitää jännittävää teininä. Ja nyt se harmittaa. Toisaalta en ois pari vuotta sitten uskaltanu edes tehdä mitää ”teinimäistä”. En ole vieläkään seurustellut tai edes saanut ensimmäistä suukkoa(juomapelejä ei lasketa). En oo pitäny kenenkää kädestä kiinni romanttisella tavalla. En oo ollu läheinen kenenkään kanssa eli halaillut tai jakanut sänkyä. Ja nää jutut on jääny sivusuun koska oon seksuaalivähemmistöä eikä täällä tuppukylässä oo ketää jonka kanssa tämmöstä kokemusta oo voinu saaha. Heteroilla on nyt vaa helpompaa teini-iässä tämmöset asiat. Tunnen oloni erittäin jälkeen jäädyksi kun muut vaa harrastaa seksiä ja pelaavat tinderiä samalla kun minä oon omassa huoneessani ja pelkään että mut hakattais jos ilmaisisin että oisin sateenkaareva. Kavereillenkin kertominen tästä pelottaa. Ne tulee kohtelemaan ja ajattelemaan musta ihan eri tavalla vaikka heillä olisi ollut aavistuksia. Enkä halua että mua kohdeltais eri tavalla vaan sen takia että en oo hetero. Kaikki nämä seksualisuuteen liittyvät asiat ovat tehneet musta epävarman ja välttelemään kaikkea joka olisi suoraan liitettävissä homouteen.

Lisäksi oma epävarmuus on vieny kaiken ilon. Sosiaalinen ahdistus ja tunne siitä etten ole tarpeeksi omana itsenäni on vienyt multa monta kokemusta. Ja osa näistä tunteista varmaa johtuu siitä, että mua on kiusattu. Oon vasta nyt alkanut hyväksyä sen, että mua on oikeasti kiusattu, koska ennen ajattelin että yläaste on kaikille samanlaista, eli paskaa. Mutta ei, ei se kaikille ollu paskaa. Kaikki ei pelänny tulla kouluun. Osalle se oli erittäin mukavaa aikaa mitä he muistavat ilolla. Vasta viime kuukausina oon hyväksyny ja sisäistäny että kiusaaminen ei oo pelkästään fyysistä tai jatkuvaa haukkumista. Musta jauhettiin paskaa ja jätettiin ulkopuolelle välillä ja kerran käytiin käsiksi. Muistan 7. Luokalla kun ei ollut oikee kavereita ja jokainen päivä tuntui raskaalta. 8. Luokalla taas sain muutaman kaverin, mutta silloin mua ehkä kiusattiin eniten. Haukuttiin homoksi ja tiedän sen ei pitäisi olla haukkumasana, mutta kun konteksti otetaan huomioon nii nämä kiusaajat pitivät mua saastaisena ja semmosena joka ei ansaitsit elää. Mutta ajattelin silloin että kyllä tää lukiossa paranee. Ja parantuihan tilanne roimasti mutta ei se siltikään paras ollut. Sain kavereita joihin oon vieläkin yhteydessä. Mutta samalla tunsin itseni yksinäiseksi. Kaikilla näytti olevan se porukka mihin ne kuului ja ite vaan seilailin sieltä porukasta toiseen. En oikein sopinut mihinkään. Lukion aiheuttama stressi ei myöskään parantanut tilannetta ja kakkosella alkoi tuntua että pää ei ehkä kestä. Keväällä tilanne paheni ja päätyi siihen että eristäydyin ja sanoin kaikille sosiaalisille tapahtumille ei. Perustelin sitä sillä että en jaksa, vaikka oikeasti mua ahdisti puhua muiden kanssa vaikka kyseessä olikin kavereita. Lisäksi luokassamme oli semmonen pieni homofoobinen porukka joka sai itseni tuntemaan turvattomaksi. Lukion kolmannella kirjoitukset stressas kauheasti ja korona jylläsi. Silloin ehkä oli ekat semmoset suicidal ideation hetket. Oli toivoton olo. Kolmosen keväällä homma helpottu kirjotusten jälkeen; en enää stressannut ja tuntu että kohta se elämä alkaa. Noh intti tuli eteen ja vei viimeisetkin toivon rippeet tästä ”elämästä”. Tän vuoden puolella ekaa kertaa tiedostin että mulla on ollut ahdistuskohtauksia. Tuntui oikeasti ettei pää kestä. Nyt kun oon kotiutunu niin on vähän parempi olo mutta yhäkään en tunne että oisin eläny. Tuntuu kuin olisin suorittanut koko ajan enkä elänyt. Ajatellut koko ajan vain tulevaa ja miettinyt mitä pitäisi tehdä että pääsisi seuraavalle pisteelle. Multa on mennyt ohi paljon asioita ja nyt tunnen oloni epäonnistuneeksi tai jotenkin lapselliseksi. Kokeneettomaksi. Kyvyttömäksi. Tyhmäksi. Tiedän etten oo yksin näiden kokemuksien kanssa mikä helpottaa oloa, mutta vaikka kaikki on nykyään niin lähellä netin takia tuntuu että oon entistä yksinäisempi ja jälkeen jääneempi. Jos joku tänne asti jaksoi lukea niin, kiitos, oikeasti kiitos.

[seksilelulaatikko]

Pakko avautuu tänne, koska en tie minne muuallekkaan avautuisin. Mulla on kyllä ystäviä, mut tän selittäminen on tuntunu jotenki ihan helvetin ylivoimaselta.

Oon ollu paniikkikohtauksen rajoilla sunnuntaista asti. Olin mun tädin luona (myös mun serkut 1 ja 2 oli siellä, koska joulu) ja jostain syystä menin mainitsemaan yhen ystäväni ja iha täysin takavasemmalta sain jäätävän ryöpytyksen mun tädiltä ja serkulta 2, siitä kuinka se mun ystävä on täys kusipää ja et mä oon idiootti ku oon edelleen tekemisissä sen kanssa.

Siis myönnettäköön, että tää mun ystävä on tehny kusisesti mun serkulle 1 ja ko. ystävällä on vahva tausta mt ja huumeongelmien kanssa, mut en nää miten mun syyllistäminen ja ryöpyttäminen hyödytytti ketään siin tilanteessa (olin tosin jo aikasemmin saanu kuulla kunniani siitä, et oon pilannu mun 11kk vanhan koiran, joka on sijotuksessa mun tädin kennelistä). Menin ihan vitun paskaks, sain paniikkikohtauksen ja itkin varmaan tunnin. Ainaki se tuntu tunnilta.

Mä ymmärrän, että tää on ollu vaikeeta mun serkulle 1, mut se oli ainoo ku yritti ymmärtää ja puolustaa muo. Saatiin myös vähän kahestaan juteltua, ku pyysin ja se meni ihan hyvin.

Multa kyllä pyydettiin jälkeenpäin anteeks ja sanottiin, et ei ne tarkottanu hyökätä mua vastaan, mut et mun ei ois pitäny ottaa sitä ystävää puheeks ollenkaan (mitä mä en todellakaan tienny ku ketään ei oo mulle kertonu näiden kolmen vuoden aikana, mitä siit ite tapahtumasta mun derkun ja sen ystävän välillä on aikaa).

Mut mä en oo pystyny lopettaa näitten asioitten ajatteluu, jos pysähdyn sekunnikski ni mun päähän vaan välähtelee pätkii siitä sunnuntaista ja mun aivot vaan huutaa mulle kuin paska ihminen oon, ku en oo paremmin puolustanu mun serkkua 1 ja siitä on ehkä tuntunu, et oon valinnu puolen, vaikka mulla ja sillä mun ystävälläki on relusti yli 10 vuotta historiaa takana, josta kukaan siinä perheessä ei tiedä mitään.

Se on ollu raskas ystävyyssuhde ja kuluttavaki välillä, mut se on myös auttanu mua jatkamaan ja hoitamaan mun mielenterveysongelmia. Ja mä en vaan oo ohjelmoitu niin, et voisin hylkää ihmisen jota mä tiedän voivani auttaa ja joka on (vaikka sitten osaks omasta syystään) ajautunu paskaan jamaan.

En vaan tajuu miten tästä paniikista ja syyllisyydestä pääsee eroon.

Tuntuu vaan, et kaikki mihin mä kosken hajoo.

[21474]

Masennus ja motivaatio

En osaa täydellisesti pukea tätä sanoihin, mutta yritän silti:

Mä ymmärrän, että ihmiset tarkottaa hyvää ja ajattelee mun parasta kun ne ehdottelee ja neuvoo liikuntaa, ties mitä random askartelua ja touhuamista auttamaan masennuksen tuoman motivaatiottomuuden kanssa.

Mä myös ymmärrän, että siltä mukavuusalueelta on pakko poistua ja vaikka motivaatio lähentelee nollaa, niin joskus on vaan pakotettava ittensä tekeen asioita jne. 

(Täs vaihees kerron/muistutan että oon sairastanu pariakin ahdistuneisuushäiriötä vuosia ja masennus on ollu päällä jo yli 10v ja täs vaihees ollaan psykiatrien kans todettu et järkevin tavote on vaa hallita sitä niin hyvin et selviää arjesta eikä yrittää pyrkiä ihmeparantumiseen. Oon ollu pääosin tarpeeks tasasel et työelämä ja omillaan eläminen yksin on ollut mahdollista.) 

Mutta ei saatana että syö motivaatiota, jaksamista ja hermoja, kun ite yrität ja saat jotain aikaseks, ja silti saat ton saman saarnan ja ulinaa siitä että mikset myös pieniä asioita X ja Y oo saanu aikaseks.

Siis atm mun säätö/emme-ole-keskustelleet-mitä-suhteemme-on-toveri about repi perseensä kun totesin että on tullu lähinnä pelattua, nukuttua ja maattua sängyssä. Sain kuulla pitkällisen avautumisen siitä, miten en voi saada itteeni parempaan jamaan jos en “yritä enemmän”.

Samoihin aikoihin mun mielenterveyshoitaja kuittaili siitä, miten en oo voinu saada muuttolaatikoita purettua vieläkään ja miten voi olla järjestelemätöntä tilpehööriä pöydillä odottamassa varastointeja. Enkä nyt varsinaisesti puhu sellasta rivien välistä luetusta herkkyydestä aran aiheen tiimoilta, vaan siitä että hoitaja suoraan kommentoi “no kukahan ne tavarat on sun asuntoon tuonu?” naureskellen ja kysy miten voi olla etten oo saanu kaikkia muuttolootia tyhjättyä kun oon ollu uudes kämpäs niin ja niin monta kuukautta.

Nää raivostuttaa suunnattomasti, koska tässä tilanteessa näillä jätetään huomioimatta täysin se, mitä mä oon saanu aikaseks näistä asioista huolimatta ja mitä kaikkee muuta täl hetkel käsittelen (lakiasotkuja työelämän puolelta ja lääkityksen kuntoon hakua).

Säätö on tavallaan sellanen taho, josta voi viel olla osittain piittaamatta näissä asioissa, mutta hoitajalta vituttaa suunnattomasti tämä.

Siis se että peseydyn, teen safkaa, käyn ruokakaupassa, hoidan tiskit ja pyykit jne hommat on tässä tilanteessa mulle jo paljon ja näiden lomassa saan siivottua pieniä osuuksia kämpästä.

Ja näiden listaamisen jälkeen hoitaja kuittailee muuttolootista ja siitä etten oo saanu aikaseks erikseen kuntoilla.

Raivostuttaa se kun tiedostetaan, ettei kaikki tapahdu kerralla, mutta samalla ei osata arvostaa pieniä askelia, koska ne ei ole muka tarpeeksi suuria.

[safiirisydan]

tw: alkoholi, itsetuhoisuus

mun ja mun poikakaverin suhde on nyt hiuskarvan varassa mun alkoholismin vuoksi. tänään kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen AA-kerhossa. oon vaan itkenyt koko päivän, kun sovittiin et pidetään taukoa. onneks isä tuli yöksi mun luo. miten hyvä isä mulla onkaan, tulee 100km päästä tänne kissan kanssa etten tee itelleni mitään.  jos nyt tulee ero, niin minä etsin itelleni uuden asunnon jostain toiselta puolelta suomea ja aloitan ihan uuden elämän. en vaan jaksa enää olla minä, haluan vaihtaa nimeni, numeroni, kaverini, ulkonäköni, kaiken kaiken kaiken. oon samaan aikaan vitun vihainen, surullinen, epätoivoinen, pelokas. tässä vaiheessa mä ihan tosissani nyt lopetan tän viinan kans leikkimisen. mä tiiän et kaikki alkoholistit hokee tota mut silti. mä rakastan mun kumppania enemmän kuin alkoholia.  en tiiä jaksaako kukaan tätä mun tekstiä lukea mut jos oot päässy tänne asti nii laita vaikka viestiä mulle. tai jotain. haluun jutella.

[hirmuripuli]

VITTU mun hammaskiskosta (jota käytetään yöllä) irtos pala ja en tiiä uskallanko käyttää sitä koska nyt siinä on pari terävää reunaa enkä haluis herätä suu veressä???

vaihtoehtona leuka- ja päänsärky sekä hampaiden hajoamisen riski siihen asti et pääsen korjauttamaan sen, mikä on aikasintaan maanantaina

(myöskin vaihtoehto: valvominen siihen asti et pääsen korjauttamaan sen, mutta mieluummin en)

ja en haluu ees aatella sitä et voin joutuu teettämään kokonaan uuden koska se vasta maksaakin ihan saatanasti

[antimessias]

Taidan oikeasti olla sosiaalisimmillani kolmelta aamuyöstä.

Ainoa vain, että silloin kaikki on nukkumassa, joten paha lähteä kenenkään kanssa juttelemaan.

Kiitos tästä aivot, hyvin taas meni.